Yksi Ukrainan sodan harvoista positiivisista vaikutuksista Suomessa on se, että tietoisuus sodan seurauksista on lisääntynyt.
Aika monelle tuntuu tulleen yllätyksenä, että Suomessa elää nykyäänkin kohtuullinen joukko hiljattain sotaa kokeneita
Ukrainan suomalaiset vierastaistelijat kuuluvat laajemmassa joukossa marginaaliin, mutta puolustusvoimien arvion mukaan 45 000-50 000 suomalaista on osallistunut sotilaalliseen kriisinhallintaan.
Suomalaisia on lisäksi altistunut sodalle ja sen seurauksille esimerkiksi Ranskan muukalaislegioonassa, tai synnyinmaassaan ennen Suomeen muuttoa.
Miksi näistä sodassa kärsineistä ei ole aiemmin käyty laajempaa keskustelua?
Osa heistä kärsii edelleen sodan kokemuksistaan. Traumojen purkaminen ja käsittely vaatii turvallisen tilan, joskus ammattiapua.
Miksi näistä sodassa kärsineistä ei ole aiemmin käyty laajempaa keskustelua?
Ilmeinen syy on kiinnostuksen puute.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomen sodat on koettu kaukaisina – jos niitä on ylipäätänsä pidetty ”oikeina” sotina. Esimerkiksi kaksi vuosikymmentä kestänyt Afganistanin sota ei laajemmin koskettanut suomalaista yhteiskuntaa. Keskustelu on viime aikoina lisääntynyt, muttei sekään riittävästi.
Muukalaislegioonassa ja sittemmin Ukrainassa sotineen Aleksi Lysanderin mukaan perimmäinen ongelma löytyy suomalaisesta yhteiskunnasta.
Emme enää ymmärrä sotaa ja sen seurauksia. Tämän takia emme osaa kohdata sodassa kärsineitä.
Avoimen keskustelun on pelätty herättävän kiusallisia kysymyksiä suomalaisten sotilaiden toiminnasta.
Ymmärrys yhteiskunnassa ei lisäänny, jos sodan todellisuutta ja seurauksia ei avata ihmisille. Mutta niin poliittiset päättäjät, viranomaiset kuin sotilaatkin ovat olleet vaitonaisia Suomen sodista. Avoimen keskustelun on pelätty herättävän kiusallisia kysymyksiä suomalaisten sotilaiden toiminnasta.
Puolustusvoimissa palvelleet veteraanit ovat vuorostaan pelänneet leimautumista vahvuutta ja pärjäämistä alleviivaavassa sotilasympäristössä.
Uutta nykytilanteessa on se, että keskustelua sodasta ja sen psyykkisestä kuormittavuudesta käyvät kuitenkin sotilaat itse. Silmiinpistävää on silti se, että he eivät enää palvele Puolustusvoimissa.
Sodan ja sen seurauksien ymmärtäminen on tärkeää, koska ilman ymmärrystä emme osaa kohdata ja tukea sodassa kärsineitä. Se on moraalisesti sietämätöntä.
Ongelma on Ukrainan sodan myötä noussut julkisuuteen, mutta tuki on edelleen riittämätöntä. Erityisesti Afganistanissa palvelleiden suomalaisten veteraanien on kyselytutkimuksessa ennustettu tarvitsevan nykyistä enemmän tukea. Uudessa hallitusohjelmassa on luvattu nostaa veteraanipolitiikka pohjoismaiselle tasolle.
Vaikka valtio vihdoin alkaisikin kantaa huolta veteraaneista asianmukaisella ja työnantajalta vaadittavalla tavalla, ei tämä ratkaisisi esimerkiksi vierastaistelijoiden tilannetta.
On ehdotettu, että veteraaneille annettava tuki olisi ulotettava myös Ukrainassa taistelleille suomalaisille vapaaehtoisille.
Kuulostaa loogiselta – mutta asia on sittenkin aika monimutkainen.
Keitä tarkalleen ottaen pitäisi tukea? Ukrainassa 2014 alkaen sotineita – joista osaa on syytetty äärioikeistosympatioista – vai pelkästään vuoden 2022 jälkeen maassa taistelleita? Ottaen huomioon Suojelupoliisin huolen taistelukentillä tapahtuvasta radikalisoitumisesta, miksi vain Ukrainassa ja Kiovan puolella palvelleita?
Toiseksi vapaaehtoisten virallinen tukeminen on poliittisesti ja moraalisesti riskialtista. Entä jos heidän toimintansa ei kestä päivänvaloa? Näitä kysymyksiä kohdattiin esimerkiksi suomalaisten SS-vapaaehtoisten osallistuttua sotarikoksiin Ukrainassa toisen maailmansodan aikana.
Jos apua tarvitsevat jaotellaan useaan ryhmään, voi käydä niin, että joku ryhmä jää ilman tukea ja yksin.
Vapaaehtoisten tuki kuulostaa lisäksi epäoikeudenmukaiselta niin pitkään, kuin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa palvelleet kriisinhallintaveteraanit eivät saa tarvitsemaansa tukea. Nyrkkisääntönähän sotilaista vastaavat ne asevoimat, joiden riveissä he palvelevat.
Jos apua tarvitsevat kuitenkin jaotellaan useaan ryhmään, voi käydä niin, että joku ryhmä jää ilman tukea ja yksin. On koko yhteiskunnan intressi, että niin ei käy.
Vaikka tukitoimia parannettaisiinkin, se ei silti ratkaise vierastaistelija Lysanderin alleviivaamaa ongelmaa, yhteiskunnan puutteellista ymmärrystä.
Ymmärrys vaatii avointa ja rehellistä keskustelua sodasta, sen luonteesta ja seurauksista.
Keskustelu on nyt avattu. Sen jatkaminen on meidän kaikkien vastuulla.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, joka kirjoittaa näitä kolumneja lisätäkseen ymmärrystä sodasta ja sen seurauksista.
Voit keskustella kolumnista 2.8. kello 23.00 asti.