Otsikot:
Nyky-Suomen historian pisin sota päättyi tappioon syksyllä 2021. Afganistanin sota alkoi Suomen osalta liki 20 vuotta aiemmin, keväällä 2002. Sodasta keskustelua leimaa yhä vaitonaisuus ja mielenkiinnon puute. Se haittaa menneestä oppimista – sodan aikana se haittasi demokraattista päätöksentekoa.
Afganistan-operaatio kertoo jotain keskeistä meillä harvoin keskustellusta aiheesta: asevoimien, poliitikkojen ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta – niin sanotuista siviili-sotilassuhteista.
Ihannekuvaa demokratian siviili-sotilassuhteista on kuvattu jatkuvaksi, rehelliseksi mutta epätasa-arvoiseksi dialogiksi.
Afganistanissa valvonta ei käytännössä toteutunut.
Se on epätasa-arvoinen, koska demokratioissa asevoimia valvovat siviilit, siis vaaleilla valitut poliitikot. He ovat vuorostaan viime kädessä vastuussa heidät valtaan äänestäneille kansalaisille.
Afganistanissa valvonta ei käytännössä toteutunut. Lisäksi niin viranomaiset kuin poliitikotkin tuntuvat pitäneen kansalaisten mielipiteitä Afganistanin operaation suhteen etupäässä ongelmana.
Mitä vähemmän Afganistanista Suomessa puhuttiin, sitä vapaammin viranomaiset ja poliitikot pystyivät toimimaan.
Tämänkaltainen vaitonaisuus näyttäytyy helposti salamyhkäisyydeltä. Siksi on arveltu, että viranomaiset pimittivät tietoa poliitikoilta ja poliitikot puolestaan kansalaisilta.
Mutta vielä pahempi vaihtoehto on, jos poliitikot eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet, mitä Afganistanissa tapahtui.
Ymmärryksen puutteeseen vaikutti epäilemättä juuri mielenkiinnon puute.
Mitä Afganistanissa muutoin oikein tapahtui? Se on epäselvää.
Poliitikotkin saivat tietonsa Afganistanista mediasta, jolta puuttui kriittisyyttä Afganistanin suhteen. Syntyi kierre: vaitonaisuus ruokki mielenkiinnon puutetta. Sama kierre selittää myös sen, ettei mahalaskuun päättynyttä Afganistanin sotaa ole Suomessa juuri tutkittu.
Meillä on painotettu lähinnä operaatioon osallistumisesta saatuja poliittisia hyötyjä. Mutta mitä Afganistanissa muutoin oikein tapahtui? Se on epäselvää.
Poliitikoiden pääinstrumentiksi suomalaissotilaiden poliittisessa ohjauksessa nousi rahoitus, viime kädessä sotilaiden lukumäärä. Päätettyään osallistumisen raameista poliitikot delegoivat operatiivisen vastuun joukkojen toiminnasta Puolustusvoimille.
Puolustusvoimat delegoi edelleen: se luovutti suomalaissotilaat kansainvälisen operaation operatiiviseen käyttöön, jolloin se katsoi vastaavansa lähinnä vain hallinnosta ja logistiikasta.
Käytännössä strategian luominen jäi pitkälti Afganistanissa palvelleiden suomalaiskomentajien vastuulle.
Ilman poliittista ohjausta suomalaisjoukot jäivät ilman strategiaa, joka olisi yhdistänyt sotilaallisen toiminnan, Suomen poliittiset tavoitteet ja Suomen ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja hyvän hallinnon periaatteita painottaneen ulkopolitiikan.
Sellaista strategiaa ei tietysti tullut kansainväliseltä operaatioltakaan. Käytännössä strategian luominen jäi pitkälti Afganistanissa palvelleiden suomalaiskomentajien vastuulle.
Miltä se strategia sitten oikeasti näytti?
Emme tiedä. Tähänastiset selvitykset eivät ole analysoineet, mitä suomalaissotilaat Afganistanissa todella tekivät. Puolustusministeriön selvityksen mukaan ”lähes kahdenkymmenen vuoden kriisinhallintaan osallistumisen laajamittaisempi arviointi edellyttäisi mittavamman selvityksen laatimista.”
Vaitonaisuus näyttää herkästi siltä, ettei suomalaissotilaiden toimien katsota kaikilta osin kestävän päivänvaloa.
Sellaista ei kuitenkaan ole lupauksista huolimatta tehty. Vaitonaisuus näyttää herkästi siltä, ettei suomalaissotilaiden toimien katsota kaikilta osin kestävän päivänvaloa.
Tämä koskee etenkin – mutta ei pelkästään – erikoisjoukkojen toimintaa. Vaikka Puolustusvoimien mukaan Afganistan antoi ”tärkeää osaamista kansallisten suorituskykyjen kehittämiseksi”, tähänastiset selvitykset vaikenevat täysin erikoisjoukkojen toimista.
Osallistuivatko suomalaissotilaat esimerkiksi naapurimaidemme Ruotsin ja Norjan tavoin kapinallisten tappamiseen ja vangitsemiseen pyrkiviin toimiin – joissa on raportoitu kuolleen myös viattomia? Emme tiedä, todennäköisesti?
Syyllistyivätkö suomalaissotilaat samankaltaisiin sotarikoksiin, joista useiden liittolaismaiden sotilaita on syytetty? Emme tiedä, tuskin?
On ongelmallista, jos etenkään jälkimmäiseen kysymykseen eivät voi vastata yksioikoisen kieltävästi edes ne poliitikot, jotka päättivät joukkojen lähettämisestä Afganistaniin.
Sekä asevoimat että etenkin poliitikot ovat luistaneet demokraattisesta vastustaan käydä epätasa-arvoista dialogiaan. Eikä tämä vastuu suinkaan rajoitu vain Afganistaniin – se on jatkuvaa.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, joka melkein palveli Afganistanissa vuonna 2009, ja joka vuodesta 2010 alkaen on tutkinut Suomen ja Ruotsin sotilaallista toimintaa maassa.
Voit keskustella kolumnista 18.3. kello 23.00 asti.