Keväällä translakiuudistuksesta käytiin kiivas keskustelu – ja lähes kokonaan valtaväestön näkökulmasta. Harva tajusi, miten toiseuttava puhe vaikutti transihmisiin, miten lietsotut uhkakuvat saattoivat kannustaa häirintään, ja kuinka lamaannuttavan häpeän tunteen aiheuttaa, kun transkeho leimataan vieraaksi, vaaralliseksi ja vääränlaiseksi.
Transkehoon liittyy häpeäntunne. Samalla kun pääsee lähemmäs itseään, vaikuttaa ajautuvan kauemmas muista.
Transsukupuolisena oma kehoni on jatkuvasti ollut jossain tuttuuden ja toiseuden välimaastossa. Kun sukupuolenkorjaushoitojen ja tottumisen myötä kehostani on tullut omempi itselleni, siitä on tullut sitä vieraampi kulttuuriseen alitajuntaan kuuluvalle mielikuvalle siitä, millainen ”normaali” ihmiskeho on. Se kuva elää minussakin.
Tästä ristiriidasta vaikuttaa kumpuavan transkehoon liittyvä häpeäntunne. Samalla kun pääsee lähemmäs itseään, vaikuttaa ajautuvan kauemmas muista.
Vuosien myötä kehohäpeäni on tuottanut tapoja ja tottumuksia, joilla tunnetta on voinut huijata. Vaikka häpeäni onkin vuosien mittaan lieventynyt, se johtuu osin siitä, että olen omaksunut keinoja välttää tunteen kohtaamista.
Olen valikoinut urheiluharrastukseni niin, ettei niihin ole liittynyt sukupuolitetun pukuhuoneen käyttämistä.
En käynyt uimassa yli vuosikymmeneen, en ennen kuin translakikeskusteluun liittynyt turhautumiseni sai minut tänä kesänä rohkaistumaan. Urheiluharrastukseni olen vuosia valikoinut niin, ettei niihin ole liittynyt sukupuolitetun pukuhuoneen käyttämistä.
Näin olen halunnut suojella niin itseäni kuin muitakin kehoni aiheuttamalta epämukavuudelta. Häpeä on estänyt minua tekemästä täysin normaaleja asioita.
Miten tällaisesta häpeästä voi vapautua? Luulen, että kysymys ei lopulta koske vain minua. Se on yhteinen kaikille, myös niin sanotuille normaalikehoisille ihmisille.
Kehohäpeä koskettaa jossain elämänvaiheessa oikeastaan melkein jokaista meistä. Kehonsa voi kokea ”vääränlaiseksi” lukemattomista syistä. On paine sopia ihannekuviin, ja mieleen iskostuu ajatus, että jos tulen nähdyksi sellaisena kuin olen, minua pidetään naurettavana, epäonnistuneena tai vastenmielisenä. Tuunaamme sosiaaliseen mediaankin filteröityjä kuvia, koska normaali-minä ei kelpaa.
Omalla kohdallani ensimmäinen merkittävä askel kohti häpeästä vapautumista on ollut sen tajuaminen, ettei yhdenmukaisuutta ole olemassa. Kehonormit ovat kuin antiikin kreikkalaisen filosofi Platonin ideat: ne ovat mielemme mallikuvia, joita ei löydy tosimaailmasta. Tosiasiassa olemme kaikki erilaisia.
Toinen vapautumisen askel on jo paljon hankalampi. Siinä täytyy päästää irti omasta ihannekehostaan. Sen voi määritellä uudestaan toisenlaisilla kriteereillä, mutta vielä parempi on, jos sen jättää määrittelemättä kokonaan. Miksi tavoitella jotain ennalta määriteltyä, kun voit olla ainutlaatuinen sellaisena kuin olet, nyt, ja vielä vuosienkin päästä, kun olet jo muuttunut aivan toiseksi?
Tämän mieltäminen on kieltämättä vaikeaa, ja itsekin onnistun siinä vain ajoittain.
Kolmas askel on armollinen havainto: suurinta osaa ihmisistä ei kiinnosta, millainen keho sinulla on.
On sittenkin olemassa myös suuri joukko ihmisiä, jotka eivät vieroksu erilaisuutta tai suhtaudu sinuun kehosi vuoksi torjuvasti.
Jos olet nainen tai kaltaiseni, jonka keho poikkeaa yleisistä normeista, olet luultavasti saanut kuulla kommentteja ulkonäöstäsi. Siitäkin huolimatta kommentoijat ovat äänekäs vähemmistö, eikä suurinta osaa heistäkään oikeasti kiinnosta. Tökerö kommentti pilaa kyllä päiväsi, mutta kommentoija unohtaa sinut heti, kun tienne erkanevat.
Jos tämän havainnon tekee, oivaltaa, että kehohäpeään liittyvät uhkakuvat ovat liioiteltuja. On nimittäin olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka eivät vieroksu erilaisuutta tai suhtaudu sinuun kehosi vuoksi torjuvasti. Vähitellen se, mikä aiemmin aiheutti häpeää, näyttäytyy uudessa valossa ja jopa mahdollisena ilon lähteenä. Kehosta tulee sittenkin koti.
Häpeän tunteesta pääseminen vapauttaa elämään oman näköistä elämää. Se voi myös ohjata etsimään ympärilleen sellaisia ihmisiä, joiden hyväksyntää ei tarvitse ostaa kätkemällä itseään. Epävarmoina hetkinä, joita matkalla väistämättä tulee, tällaisen lähipiirin olemassaolo tarjoaa parhaan suojan.
Ja mitä taas tulee niihin muihin, joiden mielestä sinun sietäisi hävetä – niin, mitäpä heistä…
Jamie Vesterinen
Kirjoittaja on sukupuolensa mieheksi korjannut uimamaisteri, jonka suurimpia iloja tänä kesänä oli opetella uudestaan uimaan.
Voit keskustella kolumnista 6.9. kello 23.00 asti.