Olen estynyt ihminen, erittäin ujo. Minun on vaikea tutustua ihmisiin, saati sitten ylläpitää suhteita. Eipä sillä että kukaan minun seuraani kaipaisikaan. Minussa on jotakin vialla. Parempi kun en edes yritä ottaa kontaktia, kaikki pääsevät sillä tavoin helpommalla. Minähän voin vaikka tuijottaa tuota seinää tuossa...
Tällainen äänilevy alkaa soida päässäni, kun olen vieraiden ihmisten seurassa. Soi se muulloinkin, mutta ei ihan yhtä kovalla volyymilla.
Paitsi että kyseinen biisi on uskomattoman rasittava ja elämää hankaloittava, siinä on sekin ongelma, ettei se pidä paikkaansa. Muistan lukuisia esimerkkejä tilanteista, jotka todistavat, etten ole ”erittäin ujo”. Samoin näen runsaasti todistusaineistoa siitä, että minun on kannattanut tutustua ihmisiin.
Miksi siis kuuntelen vuodesta toiseen samaa levyä, samaa rasittavaa kappaletta?
Olen omaksunut kuvitteellisen roolini niin perinpohjin, että siitä luopuminen tuntuisi vaaralliselta.
Koska se on turvallista. Koska olen omaksunut kuvitteellisen roolini niin perinpohjin, että siitä luopuminen tuntuisi vaaralliselta.
Kognitiivinen psykologia on osoittanut, kuinka valikoimme ja jäsentelemme tietoa ja ajatuksia sen perusteella, miltä osin ne sopivat jo ennestään omaksuttuihin käsityksiin. Kirjoitamme tarinaa itsestämme, kertomusta, jolla on tietenkin todellisuuspohjaa, mutta joka jatkuvasti suodattuu aiemmin opitun narratiivin, eräänlaisen vääristävän henkisen linssin läpi.
Opittu narratiivi tuottaa kiveenhakattuja julistuksia: Olen tällainen ihminen. Tuo taas on tuollainen. Maailma on sekava paikka, joten aivomme turvautuvat oikoteihin saadakseen siitä jotakin tolkkua.
Tai ainakin tunteen siitä, että tolkkua on saatu.
Ajatusten nopeasta luokittelusta on totta kai hyötyäkin. Se auttaa selviytymään ja tekemään valintoja tilanteissa, joissa kaikkien näkökulmien huomioiminen ei ole mahdollista. Sellaisia tilanteita on elämässä paljon.
Hiukan useammin voisin kuitenkin pysähtyä ja kysyä itseltäni: onko ihan todella niin, että nämä ajatukseni ovat totta? Olenko ihan oikeasti estynyt ihminen, jonka ei kannata tutustua kehenkään?
Mitä jos yksinäisyyden ja riittämättömyyden uskomukseni vain ylläpitävät yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä?
Opitun omakuvan ilmiö palasi mieleeni, kun minulle ehdotettiin, että kirjoittaisin nuorten miesten yksinäisyydestä ja riittämättömyyden tunteista.
Aluksi aihe tuntui hyvältä. ”Tästähän minulla on kokemusta”, ajattelin. Mutta pian kyseenalaistin koko asiantuntemukseni.
Mitä jos yksinäisyyden ja riittämättömyyden uskomukseni vain ylläpitävät yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä? Jos olen ajautunut uomaan, jossa toteutan jotain menneisyyteni roolia, käsikirjoitusta, jolla ei ole mitään tekemistä tämän hetken kanssa?
Olen kohdannut voimakkaita yksinäisyyden, ahdistuksen ja suoranaisen itseinhon aaltoja. Tiedän, ettei sellaisten vallassa jaksa ajatella, että hei, ehkä tämä on vain joku muistini luoma kertomus. Sellaisella hetkellä tuntuu kuin olisi pelkkää kehonsa muotoista tyhjyyttä, jota kuljettaa paikasta toiseen.
En tietenkään ajattele, että yksinäisyys tai kelpaamattomuuden tunne olisivat pelkästään virheellisten ajatusmallien seurausta. Ne ovat ongelmia ja taakkoja, joiden syntyyn ei todellakaan aina voi itse vaikuttaa. Ne ovat eletyn elämän seurauksia, ja niiden hoitaminen vaatii sen mukaista työtä.
Kuitenkin on selvää, että muutoksen tiellä on usein ollut jokin uskomus, kuviteltu totuus, josta en ole uskaltanut päästää irti. Tiedän sen, ja kuitenkin voin samaan hengenvetoon ennustaa, että joudun kahlitsevien uskomusteni vietäväksi myös jatkossa.
Siitä huolimatta voi yrittää. Muistaa, että se miltä jonakin tiettynä hetkenä tuntuu, on harvoin koko totuus. Kysyä: olisiko mahdollista, että näkisin ympärilläni jonkin myönteisemmän tarinan?
Antti Rönkä
Kirjoittaja on kirjailija.
Kolumnista voi keskustella 30.9. kello 23.00 saakka.
Hyvin sanotun #Miestenvuoro-kampanjan tavoitteena on nostaa keskusteluun ihmissuhteisiin, pärjäämiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyviä teemoja nuorten miesten näkökulmista. Kampanjaa voi seurata 18.-30.9.2023 useista eri kanavista.
Kolumnisti osallistuu Yle Areenassakin nähtävään paneelikeskusteluun pe 29.9. kello 16.00.