Erilaisissa luennoissa ja yleisölle avoimissa keskustelutilaisuuksissa toistuu usein sama tilanne. Tarkastelussa on jokin miehille ominainen ja ongelmalliseksi katsottu käyttäytymismalli. Joku ottaa puheenvuoron ja toteaa puheena olevan asian ilmentävän ”toksista maskuliinisuutta”.
Usein tätä lausahdusta seuraa hyväksyvää nyökyttelyä, johon saatan itsekin osallistua. Olen kuitenkin ottanut tavaksi aina tilaisuuden tullen kysyä, mitä tällä nimeämisellä on varsinaisesti saatu aikaan.
Haluan painottaa, että vielä tänäänkin mieheyden ongelmallisista ilmenemismuodoista puhuminen on rohkea teko. Toisinaan niiden pelkkä mainitseminenkin nostattaa suurta ärtymystä, jossa mieheyteen liittyvien käytäntöjen ja taipumusten kritiikki ymmärretään kaikkiin miehiin kohdistuvaksi vihamielisyydeksi.
Ei pitäisi tulla uutena asiana kenellekään, että esimerkiksi liikennekäyttäytyminen, työtapaturmat, päihteet ja väkivalta ovat edelleen vahvasti sukupuolittuneita ilmiökenttiä. Niihin kaikkiin liittyy miesten kollektiivista toimintaa, josta on haittaa sekä miehille itselleen että heidän ympäristölleen. Vaikka tämä itseen ja toisiin kohdistuva kaltoinkohtelu on sukupuolittunutta, en silti kannusta kutsumaan sitä ”toksiseksi maskuliinisuudeksi”.
Psykiatri Terry Kupers lukeutuu toksisen eli myrkyllisen maskuliinisuuden käsitteen varhaisimpiin viljelijöihin. Hän pyrki erottamaan toisistaan mieheyden hyödyllisiä ja haitallisia ilmenemismuotoja. Kilpailullisuus, kaverilojaalius ja työorientoituneisuus olivat hänestä ilman muuta hyödyllisiä ominaisuuksia sekä miehille itselleen että ympäröivälle yhteiskunnalle. Mieheyteen liittyi kuitenkin myös ahneutta, kovuutta ja tunnekylmyyttä, jotka vahingoittavat sekä miehiä itseään että heidän ympäristöään. Mieheyden myrkyllisten piirteiden Kupers katsoi korostuvan erityisesti vankien keskuudessa.
Puheeseen toksisesta maskuliinisuudesta sisältyy ilmeinen kehäpäätelmän vaara.
”Toksinen maskuliinisuus” ilmaantui sosiaaliseen mediaan ja populaarifeminismin sanastoon 2010-luvun puolivälissä. Sisällöllisesti se ei kuitenkaan tuonut tuohon keskusteluun paljoakaan uutta.
Väitän, että käsite on päinvastoin tehnyt selitettävästä selittäjän: toksinen maskuliinisuus on sitä, että miehet tekevät pahaa itselleen ja toisilleen, ja tämän hölmöilyn syy on toisaalta tuo samainen toksinen maskuliinisuus. Puheeseen toksisesta maskuliinisuudesta sisältyy siten ilmeinen kehäpäätelmän vaara.
Miesten käyttäytymisen kutsuminen ”myrkylliseksi” takertuu herkästi yksittäisiin miehiin ja miesten yksittäisiin tekoihin. Vastaamatta jäävät kysymykset siitä, millaisten ympäristötekijöiden ja mallioppimisen kautta jotkin miehet ovat pahantekoon päätyneet, millaiselle yleisölle nämä miehet esiintyvät, mitä lyhyen aikavälin hyötyä ”myrkyllisestä” toiminnasta miehille on ja mitä voitaisiin tehdä sen lopettamiseksi.
Lisäksi tilanteet, joissa miesten ongelmakäyttäytymistä kutsutaan myrkylliseksi, eivät kohtele miehiä tasavertaisesti. Myrkyllisiksi mielletään useimmiten sellaiset pahoinvoinnin osoitukset, jotka erottuvat jokapäiväisestä arjesta, näkyvät ja kuuluvat kauas ja joista jää konkreettista todistusaineistoa. Siten käsitettä päädytään käyttämään todennäköisemmin miehistä, joiden yhteiskunnallinen asema ei muutenkaan ole häävi, ja joihin jo valmiiksi kohdistuu ennakkoluuloja ja inhoa.
Kulttuurintutkija Carol Harrington esittääkin, että myrkyllisiksi luokitellaan siten muita todennäköisemmin matalasti koulutetut, työelämästä syrjäytyneet sekä mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsivät miehet.
Pyrkimyksissä parantaa mieheys myrkyllisestä aineksesta ei myöskään kohdisteta katsetta sukupuolten väliseen vakiintuneeseen työnjakoon tai eri sukupuolia koskeviin erilaisiin odotuksiin. En sano, etteikö terveemmän mieheyden tavoittelu tarkoittaisi hyvää ja olisi toisinaan jopa hyödyllistä: edes osittainen muutos on parempi kuin ei muutosta ollenkaan. Samalla saatetaan kuitenkin tulla myötäilleeksi totunnaista ajatusta siitä, että miehille ja naisille ominaisen käyttäytymisen ja elämänpiirien tulee erota toisistaan.
Mieheyden ja naiseuden asettaminen toisistaan erillisiksi ja toisilleen vastakohtaisiksi on historiallisesti sitkeä ilmiö, joka tulee todennäköisesti säilymään myös tulevaisuudessa. Siitä ei myöskään välttämättä ole aina ja kaikkialla haittaa.
Samalla miesten ja heidän ympäristönsä hyvinvointia saattaisi edistää myös miesten rohkaiseminen sellaiseen hoivaan itseä ja toisia kohtaan, jota ei tarvitse määritellä maskuliiniseksi tai feminiiniseksi. Sen sijaan, että sanoisimme ”tosimies kehtaa näyttää tunteensa”, voisimme ensi kerralla sanoa ”tunteiden ilmaisu on inhimillinen perustarve, jota miestenkin on syytä harjoitella”.
Henri Hyvönen
Kirjoittaja on mies ja miestutkija. Hän työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa yhteiskuntatieteiden laitoksella.
Kolumnista voi keskustella 28.9. kello 23.00 saakka.