Kun koulut ja opiskelut alkoivat, vanhempi poikani oli sappeentunut. Ei tietenkään itse opintojen vuoksi, vaan kaiken muun, mikä opintojen alkamiseen liittyi: kymmenien ryhmäytymisten, bileiden, baari-iltojen, piknikien ja muiden ilonpitojen vuoksi. Sinänsä mukavia juttuja totta kai, mutta sitten taas...
On tehtävä valintoja – sosiaaliset suhteet ovat nuorelle ihmiselle äärimmäisen tärkeitä, mutta pitäisi myös opiskella, punnita, mitä kursseja valitsee ja ylipäätään sujahtaa takaisin opiskelumoodiin kesän jälkeen. Kaiken lisäksi poikani - aivan kuten tuhannet muutkin opiskelijat - tekee nollasopimuksella keikkahommaa opintojen ohessa.
Miten ihmeessä saada aika riittämään kaikkeen?
Mutta ajan puutekaan ei poikani mukaan ollut se varsinainen ongelma, vaan niin sanotun FOMO-tunteen lisääntyminen. FOMO on lyhenne sanoista Fear of Missing Out eli pelko paitsi jäämisestä.
Nuorten keskuudessa FOMO:n on raportoitu lisääntyneen suorastaan sfääreihin aiempaan verrattuna. Esimerkiksi Australiassa tehdyn laajan nuorisotutkimuksen mukaan jo yli puolet nuorista kokee säännöllisesti FOMO:a.
Ja juuri FOMO hiersi poikaani eniten.
Olin taannoin kahvilla itseäni toistakymmentä nuoremman ihmisen kanssa, jolla ei ollut muistoja pussinperä-Suomesta, siis siitä maasta, joka ei ollut vielä avautunut maailmalle.
Nuoruuteni Turussa ja opiskelupaikkakunnallani Tampereella oli vain hyvin rajallinen määrä tekemistä nuorelle aikuiselle. Sen puutteessa teimme kaikenlaista typerää, mutta toisinaan myös taiteellisesti luovaa ja jopa merkittävää. Siihen aikaan se tuntui toki kaikelta muulta – lähinnä epätoivoiselta yritykseltä saada väreitä seisovaan veteen.
Sitä vastoin nyt istuimme keskellä Turku-päivää, joka puolella ihmisiä, tapahtumia ja hassuja tempauksia. Kun tsekkaan Facebookia ja minulle lähetettyjä tapahtumakutsuja, tarjontaa on aivan hillittömästi.
Juuri tämän vuoksi, aivan kuten poikani kuvasi, jokaista tapahtumaa nostetaan ylisanoilla, joista varsinkin nuori ihminen voi tuntea piston sydämessään: ”tämän voi kokea vain kerran elämässään”.
Näin vapaa-aikakin alkaa näyttäytyä yhä voimallisemmin velvollisuudelta – aivan kuten pakkojuhlat vappu ja uusivuosi, jolloin jokaisen on hampaat irvessä juotava viinaa typerä hattu päässään ja pidettävä väkisin ”hauskaa”, vaikka ketuttaisi mitä ankarimmin.
Kaikki ovat nähneet ravintolassa, miten hymyt syttyvät ja sammuvat selfietikun käännösten mukaan.
FOMO:a siivittää tietenkin sosiaalinen media, se on selvä.
Kukapa aikuinenkaan ei tuntisi kaipuun sävähdystä rinta-alassaan nähdessään kaverin postaavan kuvia Waikiki Beachilta kookospähkinään sommiteltu drinkki kädessään. Kesällä kärsitään varpaat ja mökkilaituri -kuvista, syksyisin suppilovahverosaalis -otoksista. Lisäksi kaikki ne riemukkaat skumppa-kippistelyt, jotka jaetaan tietysti – vaikka kaikki ovat nähneet ravintolassa, miten hymyt syttyvät ja sammuvat selfietikun käännösten mukaan. Harvalla on oikeasti noin riemukasta.
Mutta nyt eletäänkin tekohymyjen kulta-aikaa.
On epäilty, että neurokirjolla olevat lapset ja nuoret ovat aivan erityisen haavoittuvia FOMO-kokemuksille.
Nuoret ja nuoret aikuiset hakevat vielä voimallisesti kontakteja ja omaa asemaansa yhteisössään. Jos elämä tuntuu jatkuvasti tapahtuvan muualla – että jossakin toisaalla pidetään hauskaa, mutta ilman minua – tuloksena voi olla mielenterveyden ongelmia kuten ahdistusta ja masennusta. On myös epäilty, että neurokirjolla olevat lapset ja nuoret ovat aivan erityisen haavoittuvia FOMO-kokemuksille.
Ja voisiko FOMO olla yksi syy lopulta myös sille, miksi nuoret tuntevat itsensä yhä yksinäisemmiksi?
Jokainen meistä on kuullut joskus lannistavan lauseen ”elämä on valintoja”. Niinhän se on, mutta nykyisin helpommin sanottu kuin tehty. Samalla juuri se, että osaa valita ja sulkea muun mielestään, on elämään tyytyväisyyden perusehto. Hajallaan oleva, jatkuvasti etsivä ja kroonisesti tyytymätön, eksynyt mieli ei löydä leposijaa. Tämä on nuoruuden kokemus noin muutenkin lähtökohtaisesti, mutta tässä ajassa sillä on taipumus voimistua ja jatkua ad infinitum.
FOMO lakkaa, kun ihminen tietää, mitä haluaa.
Mutta miten tietää, jos jo valinta on vaikeaa?
Asta Leppä
Kirjoittaja on muun muassa sukupolvista kirjoittanut tietokirjailija, joka ottaa jäätelökioskilla aina vaniljapuikon, koska ei jaksa valita.
Kolumnista voi keskustella 12.10. kello 23.00 saakka.