Alle kouluikäisenä Sirkka Hakkola rakasti luontoa ja kuunteli tarkasti pihapiirin lintujen laulua. Hän alkoi vähitellen huomaamaan, kuinka kotiympäristön lintujen äänet vaimenivat vaimenemistaan.
Yhtenä päivänä oli aivan hiljaista, vaikka puiden latvoilla riitti elämää. Vielä tuolloin pieni tyttö ei ymmärtänyt, että hänessä olisi jotain vikaa, vaikka joutui lukemaan ihmisten huulilta.
– Olin itse huomannut, etten kuule kunnolla. Lintujen äänet vain katosivat. Tunsin pärjääväni hyvin, vaikka koulu meni kuten meni, kertoo Hakkola.
Kouluvuodet Sevettijärvellä 1970-luvulla olivat Hakkolalle erityisen raskaita. Kuuroutuminen vaikutti koko ajan enemmän ja enemmän koulumenestykseen. Kolttasaamelaisen Hakkolan tuli käydä koulu myös suomeksi, vaikka oma äidinkieli oli koltansaame.
Hakkola muistaa, kuinka hän istui koululuokan etupulpetissa äidinkielen tunnilla. Erään kirjoitustehtävänä aikana opettaja käveleskeli ympäriinsä oppilaiden keskuudessa lukien tarinaa, jonka jokaisen tuli kirjoittaa paperille.
– Minun paperini oli aivan täynnä punaisia merkintöjä, kun olin kirjoittanut aivan kaiken väärin, muistelee Hakkola.
Oppilaiden tuli myös lukea vuorotellen ääneen. Sirkka Hakkola yritti niin hyvin kuin pystyi ennakoimaan ja pysymään muiden perässä lukutehtävässä. Hakkolan vuoron tullessa hän sattui aina lukemaan tekstiä väärästä kohtaa, sillä ei pystynyt seuraamaan muiden lukemista.
– Yritin parhaimpani laskea, että mikä on minun lauseeni ja koska olisi minun vuoroni. Se oli todella vaikeaa. Niin muutkin oppilaat oppivat, etten kuule. En tiedä eikö opettajakaan sitä ymmärtänyt vai pitikö hän minua vain tyhmänä. Suomen kielen oppitunnit olivat minulle hankalia, sanoo Hakkola.
Vasta 10-vuotiaana Hakkolan kuurous alkoi valjeta myös opettajille ja muille oppilaille koko luokan edessä tehdyssä kuulokokeessa. Sirkka Hakkola ei kuullut enää ollenkaan korkeita ääniä.
Vaikea kuulovika määritti, millainen ihminen Hakkolasta kasvoi
Kaikki kouluvuodet olivat Hakkolalle tuskaa. Hänen täytyi suoriutua kansakoulusta ilman minkäänlaista apua. Vasta 23-vuotiaana hän sai ensimmäinen kuulokojeen. Vanhan mallinen kuulokoje oli niin suuri, että nuori nainen häpesi sen käyttöä.
Kuurouden vuoksi nuoresta Hakkolasta tuli arka. Hän ei halunnut tavata tai jutella uusille ihmisille. Hän oli paljon yksin eristyksissä ja jutteli vain ihmisille, jotka tunsi entuudestaan.
Koko aikuisuuden ajan Hakkola kulki erilaisissa testeissä ja tutkimuksissa. Myöhemmin selvisi, että hänen toinen korvansa oli kokonaan kuuroutunut ja toisella hän kuuli vain hieman. Kuulokäyrä oli lääkärin mukaan todella hankala. Elämä poikkesi paljon muiden parikymppisten elämästä.
– En pystynyt kunnolla puhumaan puhelimessa. Moni asia meni kokonaan ohi, kun en kuullut muiden puhetta. Kuulokojekin oli sellainen, joka alkoi ulvomaan kovaan ääneen, kun joku istui vierelleni. En kuullut sitäkään, mutta muut kyllä kuulivat, muistelee Hakkola.
Kuunteleminen käy työstä
Pitkän harkinnan jälkeen Hakkolalle leikattiin ensimmäinen sisäkorvaistute vuonna 2003. Toinen korva leikattiin parin vuoden jälkeen.
Kuurona kasvaneelle maailman avautuminen oli alkuun haastavaa. Sirkka Hakkolalla oli kuitenkin mahdollisuus oppia elämään uudelleen. Hän ihmetteli rekka-autojen piippaavaa peruutusääntä, ja julkisten vessojen käsienkuivauslaitteet saivat hämmentymään.
Yksi ääni jäi kuitenkin erityisesti Hakkolan mieleen. Hän kuuli lintujen äänien ympäröivän hänen maailmansa. Etelä-Suomessa ollessaan hän kuuli naakan laulun, mikä ei ollut lapsuudesta tuttu.
Maailma avautui aivan uudella tapaa sisäkorvaistutteen avulla.
– Nykyisin kun kuljen metsässä, haluan kuulla aivan kaiken. Pidän siitä äänestä, kun keväällä jäät lähtevät. Joet, järvet ja lumi kuulostavat ihanalta. Sadetta voisin kuunnella vaikka kuinka pitkään. Ja kun ukkonen saapuu, minä aivan alan elää, riemastuu Hakkola.
Tämän päivän Sirkka Hakkola ei ole enää sama, kuin nuoruutensa arka ja pelokas ihminen. Hän uskaltaa mennä ihmisten keskuuteen, aloittaa keskusteluja ja tutustua uusiin ihmisiin. Nykytekniikka tuo mukanaan paljon mahdollisuuksia: Hän kuuntelee päivittäin radiota ja televisiota. Podcastit kuuluvat suoraan omaan kuulolaitteeseen niin omalla äidinkielellä koltansaameksi kuin suomeksi.
Hänellä on myös valinnan mahdollisuus, mitä muilla ei ole.
– Kun otan tekniikan pois korvista, kaikki hiljenee. Silloin en kuule mitään. Minulla on päiviä, jolloin en halua kuunnella mitään ja olen vain itsekseni. Minä voin valita, kuulenko mitään. Silloin minä lepään, sillä kuunteleminen nykypäivänä on kuin työtä, Hakkola naurahtaa.
