He voisivat olla meidän lapsiamme!
Toteamus on syöpynyt mieleeni Ukrainan sodan alkukuukausilta. Järkyttävät kuvat Venäjän pommituksissa tapetuista siviileistä, varsinkin lapsista, muistuttivat suomalaisia elämän hauraudesta. Kuvat pakottivat kohtaamaan sodan uhan ja järjettömyyden tavalla, jota useimpien eurooppalaisten ei ole tarvinnut tehdä sukupolviin.
Sillä on väliä, kenen kärsimyksestä on kyse.
Kuvaston vaikutus oli käsinkosketeltava. Suomalaiset, monien muiden tavoin, aktivoituivat auttamaan ennennäkemättömällä tavalla. Jotkut jopa ajoivat itse Ukrainan rajalle toimittamaan paikallisten kipeästi tarvitsemia tarvikkeita.
Tulkitsemme kärsimystä esittävää kuvastoa identiteetin kautta. Se tarkoittaa, että sillä on väliä, kenen kärsimyksestä on kyse – ja sillä, kuka kärsimyksen aiheuttaa.
Ukrainalaisten hädän todistaminen herätti ennennäkemätöntä empatiaa. BBC:n toimittaja Peter Dobbie kiteytti reaktion suorassa uutislähetyksessä paljaisiin sanoihin: ”Nämä eivät ole pakolaisia pakenemassa Lähi-idästä… tai Pohjois-Afrikasta. He näyttävät samalta, kuin kuka tahansa naapurissa asuva eurooppalainen perhe.”
Näyttämällä lasten kärsimyksen, palestiinalaiset toivovat, että me ulkopuoliset aktivoituisimme heidän avukseen.
No nyt pommit putoilevat Lähi-Idässäkin – palestiinalaisten niskaan, taas. Kamppailussa länsimaisen yleisön empatiasta Gazan palestiinalaiset ovat avanneet näkymän arkeensa jakamalla kuvastoa Israelin pommituksissa kuolleista ja vammautuneista lapsista. Palestiinalaiset toivovat, että näyttämällä lasten kärsimyksen, me ulkopuoliset aktivoituisimme heidän avukseen.
Mutta kuten sanottu, sillä on väliä, kenen kärsimystä katsomme.
Palestiinalaisten lapset eivät ole kuin me. Eivät ainakaan sen yleisön silmissä, jonka huomiota kuvilla tavoitellaan. Se on nimittäin yleisö, jonka hallitukset rahoittavat Gazan pommituksia, jonka media ymmärtää pommituksia, ja joka on enemmän tai vähemmän katsonut vierestä, kun palestiinalaisilta on riistetty oikeudet, maat, historia ja elämä.
Sotkuista kuvaa on vaikea sovittaa tarpeeseemme luoda mustavalkoinen peruskertomus hyvistä ja pahoista.
Pommitusten keskellä elävät palestiinalaiset siviilitkin asettuvat kollektiivisessa mielikuvituksessamme viitekehykseen, jota määrittää vuosikymmenien ajan Lähi-idästä tarjottu kuvasto terrorismista ja loppumattomista sodista vailla syytä ja mieltä.
Kuva on sotkuinen. Siinä palestiinalaiset ovat samanaikaisesti sekä länsimaista demokratiaa vastaan taistelevia ulkopuolisia että sotien jalkoihin jääneitä siviiliuhreja. Sotkuista kuvaa on vaikea sovittaa tarpeeseemme luoda mustavalkoinen peruskertomus hyvistä ja pahoista.
Silti kuolleiden lasten kuvien jakaminen on palestiinalaisten hätähuuto. ”Naisia ja lapsia” -jälkiliite on todiste syyllisiksi leimattujen uhrien syyttömyydestä. Se on jälkiliite, jonka on tarkoitus muistuttaa kuvien katsojia jaetusta ihmisyydestämme.
Viittaaminen Hamasiin joka kerta, kun meitä pyydetään välittämään palestiinalaisten siviilien elämästä, on kylmää ja laiskaa.
Samalla palestiinalaismiehiltä riistetään oikeus tulla surruiksi. Yleisö, jonka kädenojennusta kärsimyksen kuvilla pyydetään, on niin läpikotaisin ehdollistettu näkemään muslimimiehet terroristeina, että jos palestiinalaiset pyytävät meitä suremaan isiään, setiään ja veljiään, me vastaamme: ”Mutta Hamas.”
Hamasin siviileihin kohdistuneet iskut pitää tuomita, ehdoitta – ei puolta sanaa siitä. Mutta viittaaminen Hamasiin joka kerta, kun meitä pyydetään välittämään palestiinalaisten siviilien elämästä, on kylmää ja laiskaa. Sivuuttamalla konfliktin syyt ja kontekstin oikeutamme kaikki ne muutkin kerrat, kun olemme sulkeneet silmämme palestiinalaisten hitaalta pois pyyhkimiseltä.
Ja vielä hyytävämpää on, että samalla vakuutamme vaivihkaa itsellemme palestiinalaisten olevan itse syyllisiä kärsimykseensä. Näin voimme säilyttää moraalisen ylemmyydentunteemme silloinkin, kun äänestämme tyhjää YK.n päätöslauselmasta, jossa vaaditaan pommien jalkoihin jääneiden siviilien suojelemista.
Kirjailija, runoilija ja traumapsykologi Hala Alyan kirjoittaa New York Timesin esseessään, että joka kerta, kun palestiinalaiset jakavat kuvan kuolleista lapsistaan, he kysyvät itseltään: ”Onko tämä se kuva, joka viimein tekee sen?”
Meidän pitää puolestamme kysyä itseltämme, kuinka monta kuvaa kuolleesta palestiinalaislapsesta vielä tarvitsemme, ennen kuin voimme todeta: heidän lapsensa voisivat olla meidän lapsiamme?
Uwa Iduozee
Kirjoittaja on dokumentaristi ja entinen lapsi.