Miltä tuntuu lapsesta, kun oma isä kuolee sodassa? Tai kun joutuu lähtemään kotoa toisaalle, missä tulijoita ei haluta?
Miltä tuntuu aikuisesta, joka on joutunut käsittelemään kaikki vaikeat tunteet lapsena yksin?
Anneli Valtonen, 84, tietää vastaukset omalta kohdaltaan. Siksi kuvat Ukrainan sodasta kärsivistä lapsista ovat nostaneet pintaan erittäin voimakkaita tunteita.
– Se oli minulle alkuun suuri itkun paikka. Tahtoi tai ei, aina sieltä tulee se tunne, että me koimme tuon saman. He pelkäävät nyt, kuten mekin pelkäsimme.
Anneli Valtosella on kaksi toivetta. Ensimmäinen on se, että ukrainalaiset lapset eivät jäisi yksin omien tunteidensa kanssa.
Toinen on se, että Suomen sotaorvot huomioitaisiin yhteiskunnassa paremmin ja he pääsisivät vihdoin käsittelemään omia traumojaan. Vuosikymmenien jälkeen Valtonen pääsi itse tekemään näin projektissa, jonka rahoitus on vaakalaudalla.
– Tuntuu hyvältä, että vihdoin näitä traumoja käydään läpi. Mutta meillä on sellainen tunne, että se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.
Sotaorvon evakon lapsuus oli turvaton, epävakaa ja köyhä
Kun Valtonen oli kolmen kuukauden ikäinen, syttyi talvisota. Kaksivuotiaana hän eli evakkona Orimattilassa ja isä kuoli rintamalla.
Sotaorvoksi jäänyt Valtonen pääsi muun perheen kanssa takaisin kotiin Karjalan Kirvuun isän hautajaisiin, mutta sotaa piti lähteä pian uudestaan pakoon – tällä kertaa lopullisesti.
Isän puute, turvattomuus, pelko, pula ja jatkuva muuttaminen värittivät lapsuutta. Äiti oli paljon poissa hoitamassa asioita ja hankkimassa tavaroita omaa kotia rakentavalle työmiehelle. Perhe sai oman pysyvän kodin vasta Valtosen täytettyä kymmenen vuotta.
– Tuntui mahtavalta, että meillä oli koti, josta kukaan ei häädä pois, sanoo Valtonen. Kyynelet nousevat hänen silmiinsä.
Lapset joutuivat viettämään paljon aikaa keskenään, eivätkä liian pienet vaatteet lämmittäneet riittävästi kylminä talvina. Valtonen kertoo, että lääkärit uskovat monen kolotuksen johtuvan lapsuuden kehnoista oloista.
Evakkoihin suhtauduttiin Valtosen kokemusten perusteella vastahankaisesti. Yksi syy oli se, että vanhat asukkaat joutuivat antamaan palan omasta maastaan tulijoille.
Valtosen mukaan epäluulot näkyivät enemmänkin vanhempien elämässä, eikä häntä itseään kiusattu koulussa.
Vierailu kodeissa, joissa oli myös isä, tuntui lapsena vaikealta. Teini-iässä isän kaipuu oli kovimmillaan.
– Olen monta kertaa miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos isä olisi ollut elossa, Valtonen sanoo.
Työnteon Valtonen aloitti nuorena kuten monet muutkin evakot sotaorvot.
Vaikeuksien vastapainona oli tiivis yhteisöllisyys. Lähellä asui myös muita orpoja evakkoja sekä sukulaisia.
Valtosen kertomus omasta lapsuudesta kuvastaa hyvin evakkoon joutuneiden sotaorpojen tarinoita, arvioi Kaatuneitten omaisten liiton projektipäällikkö Marianne Nylund. Hän on vetänyt Sotaorpojen tuki -projektia, jossa sotaorvot ovat päässeet tapaamaan toisiaan ja käsittelemään lapsuuden jättämiä arpia.
Siinä mielessä Valtonen on ollut onnekas, ettei häntä ole kiusattu. Nylund kertoo, että monia sotaorpoja on kiusattu ja pilkattu isättömyydestä.
– Tästä tekee ehkä vielä vaikeammin ymmärrettävän se, että pilkkaaja on saattanut olla myös joku aikuinen, esimerkiksi oma opettaja.
Valtonen muistaa kuulleensa, että joitakin muita evakkoon joutuneita sotaorpoja oli haukuttu lapsena ryssänpennuiksi ja käsketty painumaan sinne mistä on tullutkin.
Pienen lapsen piti käsitellä yksin sodan kauhut – seurauksena vuosikymmenten painolasti
Vaikka yhteisö oli lähellä, isän ja oman kodin menetyksestä vaiettiin.
– Äidit suojelivat lapsiaan eivätkä puhuneet sodan kauhuista. Kuitenkin lapsi vaistoaa, että jotakin on vialla, Valtonen muistelee.
Projektipäällikkö Nylundin mukaan Valtosen äiti toimi juuri niin kuin tuohon aikaan oli tapana. Puhumattomuuden kulttuuri vallitsi, eikä parempaakaan osattu.
– Jos ei aikuinen osaa itsekään käsitellä niitä asioita, niin miten hän pystyisi niitä sanoittamaan pienelle lapselle?
Nylund arvioi, että leskien kyvyttömyys käsitellä sodan jälkiä saattoi näkyä myös suuressa työmäärässä. Aika ja olosuhteet vaativat varmasti paljon työtä, mutta työhön uppoutumalla saatettiin myös pakoilla omia tunteita.
Koska Valtonen ei päässyt käsittelemään lapsuuden traumoja, ne jäivät hänelle loppuelämän painolastiksi. Valtonen pelkää edelleen pimeää ja säikkyy kovia ääni. Hän kertoo olevansa arka ja aina varuillaan.
Sodan traumat voivat siirtyä sotaorpojen kautta omille lapsille ja lastenlapsille. Valtonenkin uskoo traumojensa näkyvän omissa pojissaan.
Toisaalta Valtonen on pystynyt puhumaan isättömyydestään jälkikasvunsa kanssa. Siksi Valtosen pojat ovat halunneet olla vahvasti läsnä omien lastensa elämässä ja heistä on tullut lapsilleen erittäin tärkeitä.
Sotaorvot ovat vihdoin päässeet käsittelemään traumojaan: ”Nyt tuntuu, että olen elossa”
Vuosikymmenien hiljaiselon jälkeen Anneli Valtonen pääsi käsittelemään omia traumojaan, kun Kaatuneitten Omaisten Liitto aloitti Sotaorpojen tuki -projektin vuonna 2020. Sen puitteissa järjestettiin hyvinvointipäiviä ja monenlaista ryhmätoimintaa.
Syvimmälle menivät tunnetaitoryhmät, joissa traumoja käsiteltiin keskustelun, muistelun, tanssin, liikkeen, musiikin tai maalaamisen avulla.
Valtonen kävi kuuden hengen tapaamisissa kymmenen kertaa. Pinnalle nousi surua, vihaa ja iloakin.
– Se tuntui pelottavalta, rohkaisevalta ja toisaalta hyvältä. Nyt tuntuu, että olen elossa ja uskallan puhua näistä tunteista.
Valtonen toivoo tukea Ukrainan lapsille ja Suomen sotarvoille
Valtosen mielestä kenenkään ei pitäisi joutua pitämään vanhemman ja kodin menettämisen traumoja sisällään vuosikymmeniä. Siksi hän on mielissään siitä, että entinen ministeri Anne Berner haluaa hyödyntää Sotaorpojen tuki -projektin tuloksia suunnitellessaan Ukrainan lastensairaalaa.
– Vaikeita asioita pitäisi jollakin tasolla lasten kanssa käsitellä oikeilla nimillä. Ei salata, eikä peitellä. Lapsella on paljon kysymyksiä ja niihin pitäisi osata vastata oikeasti.
Suomessa on elossa vajaat 16 000 sotaorpoa eli ihmistä, jotka ovat menettäneet sodassa toisen tai molemmat vanhemmistaan. Heistä vasta pieni osa on päässyt – ja uskaltautunut – käymään läpi omia traumojaan.
Sotaorpojen tuki -projektin hyvinvointipäiville osallistui 1 300 sotaorpoa. Ryhmätoiminnassa oli mukana 560 henkeä, joista 160 tunnetaitoryhmissä.
Projektin rahoitus päättyy tähän vuoteen. Tulevasta ei ole tietoa.
Sekä Valtosen että Nylundin mielestä sotaorvot tarvitsevat ja ansaitsevat lisää toimintaa, joka sisältää terapeuttisia menetelmiä. Heidän mukaansa sotaorvot eivät ole saaneet yhteiskunnalta tarvitsemaansa tukea, vaan heidät on pikemminkin unohdettu.
Sotaorpoja ei esimerkiksi aluksi luettu edes kaatuneiden omaisiksi, eikä heitä hyväksytty Kaatuneitten omaisten liiton jäseniksi.
– Kyllä se pahalta tuntuu, kun meitä ei mainita koskaan, Valtonen sanoo.
Korjattu kuvateksti: Anneli Valtonen äidin ja sisarustensa kanssa Kirvussa vuonna 1943. Tekstissä luki alunperin, että kuvan ajankohta olisi välirauha.