Miehen tyttäret koskettavat isän päätä, isä hymyilee. Äiti katsoo lapsia ja hymyilee.
Kuva: Rinna Härkönen / Yle
Vanhemmuus

Isän ikävä

Taras Tarasenko oli erossa perheestään yli vuoden. Nuorempi tytär syntyi, kun hän oli rintamalla Bahmutissa. Nyt isä on vihdoin kotona, mutta ilman kättä.

Teksti:Hanna Visala
Kuvat:Rinna Härkönen

Kiovalainen Taras Tarasenko nauttii joka hetkestä. Niin ei ole viime aikoina aina ollut. Tarasenko oli yli vuoden erossa perheestään. Nyt hän on vihdoin päässyt perheensä luo ja tutustuu pieneen tyttäreensä Kseniaan.

Ksenia on Tarasenkon nuorempi tytär. Tyttö syntyi, kun Tarasenko oli rintamalla.

Se oli kokemus, jolle Tarasenkon on vaikea löytää sanoja. Hän pääsi videopuhelun avulla mukaan synnytykseen.

– Se oli tunteiden myrsky. Juoksin ulos korsusta ja huusin koko metsälle: tyttö tuli, Tarasenko kertoo.

Iloon sekoittui kuitenkin suru. Tarasenko ei voinut koskettaa ja tavata lastaan.

– Ksenian syntymä kuitenkin auttoi minua jaksamaan, Tarasenko kertoo nyt, yli vuosi, tytön syntymän jälkeen.

Yle tapasi Tarasenkon lääkäriasemalla, kun hän oli sovittamassa proteesia. Videolla Taras kertoo tunteistaan rintamalla. Hän myös lähettää terveiset suomalaisisille.

”Sain lempinimen isä Minecraft”

Kun Tarasenko oli rintamalla, perhe piti yhteyttä videopuheluilla aina kun se oli mahdollista. Vanhemman tyttären Veronikan kanssa puhelut olivat hauskoja, Tarasenko kertoo.

– Hän halusi saada minut nauramaan. Hän esitteli löytöjään ja askartelutöitään.

Tarasenko kertoo myös saaneensa Veronikalta lempinimen.

– Sain lempinimen ”isä Minecraft”, koska videon laatu oli huono, ja olin usein pikseleinä.

Viime joulukuussa Tarasenkon komppania kävi rajuja taisteluja Venäjää vastaan Bahmutissa.

Lääkäri ottaa valokuvaa kännykällä miehen käsistä, jotka hän on ojenetanut pöydälle. Toinen käsi on tynkä.
Lääkäri ottaa valokuvaa kännykällä miehen käsistä, jotka hän on ojenetanut pöydälle. Toinen käsi on tynkä.

Tarasenko menetti taisteluissa oikean kätensä.

Hän joutui pitkäksi ajaksi sairaalaan.

Käden menetystä suurempi tuska oli kuitenkin huoli perheestä ja lapsista.

– Eniten pelkäsin, että venäläiset tulevat Kiovaan uudelleen.

Sen estääkseen hän sanoo taistelleensa.

– Jos uhrauksena oli käsi, en kadu, sanoo Tarasenko.

Tarasenkolla on siis enää yksi oma käsi.

Toisen virkaa tekee kohta proteesi.

Vaikka ero perheestä oli raastava ja vaikka Tarasenkolla on huomattava invaliditeetti, hän haluaa palata rintamalle.

– En saa rauhaa, ennen kuin venäläiset ovat pois maastamme. Teen kaikkeni, jotta lapsemme voisivat elää, leikkiä ja tehdä sitä, mitä lapset haluavat, hän sanoo.

Pieni taaperoikäinen tyttö innostuneena tutkii robottikättä. Pienet sormet ovat tarttuneena proteesin etusormeen.

Ksenia tutkii uteliaana isän uutta menetetyn käden tilalle asetettavaa proteesia.

”Haluan sanoa terveiset Suomen isille”

Tarasenko tietää, että hänen haastattelunsa julkaistaan Suomessa isänpäivänä. Hän haluaa lähettää terveisensä suomalaisille isille.

Se mitä hän eniten rintamalla kaipasi, oli perhe. Ja mistä hän eniten kotona nyt iloitsee, on perhe.

Hän sanoo itsestäänselvyyden, mutta se on täynnä kaikkein suurimpia tunteita.

– Ikävöin lapsiani. He ovat kasvaneet ja osaavat uusia asioita.

Ja sitten hän vielä onnittelee suomalaisisiä:

– Onnittelen teitä isänpäivänä. Olkaa vahvoja, olkaa vastuullisia ja taistelkaa perheidenne puolesta.