Lunta tippuu hiljalleen autoista täyttyneen kylätalon pihapiiriin Kauhavan Pelkkikankaalla. Käynnistymässä on Vapaaehtoisen pelastuspalvelun eli Vapepan etsintäharjoitus.
Vaikka kyseessä on nimenomaan harjoitus, taustalla kytee hiipuva toivonkipinä siitä, että reilu vuosi sitten Pelkkikankaan metsiin kadonnut 67-vuotias nainen vihdoin löytyisi.
Paikalla on myös kadonneen tytär Mari Lahtinen ja muita omaisia. Lahtinen heräsi jälleen yhden uuden etsintäpäivän aamuun pelokkain, mutta samaan aikaan toiveikkain mielin.
Metsään on päivä päivältä vaikeampi mennä.
– Kun äiti on ollut yli vuoden kateissa, pelottaa, millainen näky voi olla vastassa.
Kun aikaa kuluu, myös omaisten mielissä vellovat kaikki mahdolliset skenaariot, aina ufojen sieppauksesta lähtien, sanoo Lahtinen.
– Joskus kuvittelen että hän on lähtenyt thaimaalaisten marjanpoimijoiden matkaan ja palaa syksyllä takaisin. Etsin toivoa, jota ei tavallaan ole.
Katoaminen lähipiirissä aktivoi vapaaehtoistoimintaa
Epätietoisuuden taakka kasautuu erityisesti lähipiirille, mutta pienessä pitäjässä se kalvaa koko yhteisöä. Vapaaehtoisen pelastuspalvelun riveissä tämä näkyy uusina kasvoina etsintäharjoituksissa, sanoo SPR:n Länsi-Suomen piirin valmiuspäällikkö Aki Valonen.
Lauantainen harjoitus on kerännyt noin 60 vapaaehtoista syrjäiseen Pelkkikankaan kylään. Heistä parisenkymmentä on mukana ensimmäistä kertaa.
– He ovat tulleet tilanteen aktivoimina. Toivottavasti saamme heidät myös mukaan koulutuksiin, toivoo Valonen.
Usein näin käy, kun katoamistapaus osuu lähelle.
Yhtä ryhmää johtava Kalle Harju ja vapaaehtoisena mukana oleva Annukka Annala päätyivät mukaan Vapepan toimintaan Mari Lahtisen äidin katoamisen myötä.
– Sinä kesänä kun tämä tapahtui, lähdin mukaan ja olen yrittänyt käydä kaikissa mahdollisissa koulutuksissa, kertoo Harju.
– Oman läheisen katoaminen voi tulla kenen tahansa kohdalle, muistuttaa Annala.
Myös yleinen kiinnostus kaikenlaiseen varautumiseen on kasvanut, uskoo Aki Valonen. Vapaaehtoisen pelastuspalvelun kurssit täyttyvät nopeasti.
– Tämä on toiminnallinen harrastus, jossa voit pelastaa ihmisen. Se on aika motivoiva lähtökohta.
”En tiedä, miten auttaa”
Kun tilanne on avoin, oma surutyökin jää helposti puolitiehen. Näin huolimatta siitä, että toivo kadonneen löytämisestä elossa hiipuu.
Näin on käynyt myös Mari Lahtiselle. Hän hukutti surun toimintaan, kesän aikana metsässä käveltyjä kilometrejä kertyi tuhat.
– Täytin viime syksyn opiskelulla ja metsässä samoilulla, sanoo Lahtinen.
Lahtinen opiskelee avoimessa yliopistossa ja haluaa jatkaa opintojaan ammattikorkeakoulussa tavoitteenaan kriisi- ja poikkeusolojen asiantuntijan korkeakouludiplomi.
Lahtinen haluaa omien kokemustensa takia auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Avun tarvetta on kysytty monelta taholta, mutta Lahtinen ei ole osannut pukea tarpeitaan sanoiksi.
Myös kunnan kriisiavusta tuli puhelu, jonka sisältö oli Lahtisen mukaan se, että he eivät oikein tiedä, miten auttaa, mutta soita, jos tulee jotakin. Lahtinen on kiitollinen yhteydenotosta, mutta ääneen sanottuna se, ettei keinovalikoimasta löydy tähän hätään mitään, jätti tyhjän olon.
– Minusta tuntuu, että jäi hirveän yksin.
Tärkein henkinen tuki on oman lähipiirin ohella tullut työterveydestä ja työyhteisöstä. Lahtinen ymmärtää, että sanoja voi olla vaikea löytää, mutta aina niitä ei tarvita.
Hän haluaa oppia omista kokemuksistaan ja auttaa tulevaisuudessa muita.
– Ettei tarvitsisi sanoa, etten tiedä miten auttaisin, se on karseaa.
Lauantainen etsintäharjoitus päättyi pimeän tullen. Se ei tuonut lisätietoa katoamiseen.