Parhaillaan eletään sitä aikaa vuodesta, kun itse kunkin rintaa kummasti puristaa. Aikataulut ja tekemättömät työt juoksevat jatkuvasti yhden askeleen edellä, ja jos niiden kintereille pääseekin, seuraava tulipalo odottaa jo nurkan takana sammuttajaansa.
En voi olla ajattelematta, mitä kaikkea kamalaa stressi saa parhaillaan minussa aikaan.
Monet kokevat, että ennen joulunpyhiä ja lomia pitäisi saada lähes koko maailma valmiiksi. Siinä tavoitteessa pessimisti ei ehkä pety, mutta kaltaiseni perfektionisti pettyy varmasti.
Työnnän kiukuttelevaa taaperoa ostoskärryissä keskellä automarkettihelvettiä. Hikikarpalot otsallani muistuttavat siitä, että stressinhallintataitojen sijaan narikkaan olisi kannattanut jättää toppatakki. En voi olla ajattelematta, mitä kaikkea kamalaa stressi saa parhaillaan minussa aikaan. Stressin vaarathan ovat kaikkien tiedossa, kiitos terveysvalistuksen ja uhkaavilla seurauksilla revittelevien lööppien.
Pitkittyneen stressin väitetään olevan vaarallinen tila, johon liittyy lukuisia terveysriskejä. Näitä ovat esimerkiksi mielenterveyden häiriöt, sydän- ja verisuonitaudit, vatsavaivat sekä muisti- ja keskittymisongelmat, vain muutamia mainitakseni.
Herkkänä ihmisenä kuormitun helposti. Tieto siitä, että kaltaisteni kyky reagoida salamannopeasti todellisiin ja kuviteltuihin uhkiin on kenties säästänyt ihmislajin evoluutiossa, ei paljon lohduta. Juuri nyt vaihtaisin mielelläni hermostoni jonkun toisen kanssa.
Tiedän kyllä, että minun pitäisi ottaa vähän rennommin. Siitä muistuttaminen on sama kuin yrittäisi piristää läheisensä menettänyttä kertomalla, miten elämässä on sadan prosentin kuolleisuus.
Saan hyviä uutisia, joiden kuvittelen lohduttavan myös muita: Tutkimustiedon valossa stressi ei välttämättä olekaan niin vaarallista kuin usein väitetään.
Kysyn kollegalta, stressiin perehtyneelta neuropsykologi Laura Sokalta, onko minulla enää mitään toivoa. Saan hyviä uutisia, joiden kuvittelen lohduttavan myös muita: Tutkimustiedon valossa stressi ei välttämättä olekaan niin vaarallista kuin usein väitetään.
Minulla on huijattu olo. Olenko siis huolehtinut stressistä aivan turhaan?
Sokan mukaan sillä, miten stressiin suhtaudumme, saattaa olla suurempi merkitys hyvinvoinnillemme ja suoriutumisellemme kuin olemme ajatelleetkaan. Tutkimuksissa on huomattu, että jos pitää stressiä haitallisena ja uhkaavana asiana, se voi pahentaa stressin vaikutuksia, ja taas toisaalta, jos ajattelee, että stressin on tarkoitus auttaa, se voi auttaa hyötymään stressistä.
Jos siis esimerkiksi jouluvalmistelujen keskellä huomaa sydämensä hakkaavan ja pelkää sen seuraavaksi tekevän lopullisen stopin, kuormituksen koetut haitat voimistuvat. Jos taas suhtautuu reaktioon kaverina, joka yrittää auttaa suoriutumaan kiperästä tilanteesta, haitat eivät ole yhtä voimakkaat.
Sokka myös kertoo, että kuormittava tilanne nostaa stressihormoni kortisolin tasoa riippumatta siitä, miten tilannetta tulkitsee. Kuitenkin jos pitää stressiä luonnollisena ja jopa hyödyllisenä reaktiona itselleen merkitykselliseen tilanteeseen, kortisolitaso palautuu tilanteen päätyttyä nopeammin normaalitasolle.
Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta! Ei kai silti ole niinkään, että pelkästään asenne ratkaisee?
Mieleeni hiipii huolestuttava skenaario siitä, miten tämäkin kolumni saatettaisiin tulkita: Sanotaan vaikkapa työpaikalla liiallisesta kuormituksesta kärsivälle ihmiselle, että ajattelepa vaan stressistä positiivisemmin. Good vibes only, ongelma ratkaistu!
Sokka onneksi toppuuttelee. Se, että muuttaa suhtautumistaan stressiin, ei tarkoita, että pitäisi venyä loputtomiin sietämättömässä tilanteessa.
On helpottavaa ajatella, että stressi on ennemmin kaveri kuin ongelma, josta on päästävä eroon tai muuten päätyy ennätysajassa ruumishuoneelle.
Stressi ei maailmasta lopu, varsinkaan pelikorteilla, jotka olen geenilotossa saanut. On helpottavaa ajatella, että stressi on ennemmin kaveri kuin ongelma, josta on päästävä eroon tai muuten päätyy ennätysajassa ruumishuoneelle.
Seuraavan kerran automarkettihelvetissä huomaan, että stressaan vähintään yhtä paljon kuin edellisellä kerralla. Ajatus muka leppoisista joulun pyhistä, jotka kuluvat suurimmaksi osaksi autossa ja sukulaisten joulupöydissä, ei sekään laske kierroksiani. Kestän tämän kaiken kuitenkin paremmin kun, tiedän, ettei kuormitus olekaan niin vaarallista kuin meille on uskoteltu.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja taitava stressaaja.