Lähdin vuonna 2009 Keski-Afrikkaan Tšadiin turvaamaan rauhaa. Naapurimaassa Sudanissa riehui sisällissota, jonka Yhdysvallat nimesi Darfurin kansanmurhaksi.
Valtava määrä sudanilaisia oli paennut Sudanin armeijaa ja arabitaustaisia janjaweed-miliisejä Tšadin puolelle rajaa. Meidän suomalaisten rauhanturvaajien tehtävänä oli suojella heitä ja mahdollistaa pakolaisia avustavien avustusjärjestöjen toiminta.
Nyt maailma näyttää aika erilaiselta paikalta. Rauhasta ei juuri enää puhuta.
Rauhanturvaaminen muuttui ensin kriisinhallinnaksi, ja sitten Afganistanin ja Irakin sotien myötä suoranaiseksi sodankäynniksi. Naapurustossamme Euroopassa käydään suursotaa Venäjän aloitettua laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan.
Moni oli äkkiä valmis luopumaan meitä sitovista periaatteista.
Suomessa reagoitiin vahvasti siihen, että Venäjän viranomaiset avustavat tänne pyrkiviä turvapaikanhakijoita. Moni oli äkkiä valmis luopumaan meitä sitovista juridisista periaatteista.
En vähättele ongelmaa, jonka Venäjä loi ohjatessaan maahan pyrkiviä rajoillemme, enkä kritisoi hallituksen päätöstä sulkea itäraja. Vaikeaan tilanteeseen ei ollut, eikä ole, helppoa ratkaisua.
Joidenkin arvioiden mukaan Suomi on siirtynyt rauhasta sotaan.
Keskustelu rajatilanteesta on yksi konkreettinen esimerkki siitä, miten suhtautumisemme maailmaan on muuttunut vuodesta 2009. Kriisin tunnelmissakin on syytä peräänkuuluttaa suhteellisuudentajua.
Joidenkin arvioiden mukaan Suomi on siirtynyt rauhasta sotaan Venäjän ”aseistaessa” ihmisiä hybridisodankäynnin ”luodeiksi” meitä vastaan. Vastakkaiset näkemykset leimataan yhtenäisyyden nimissä herkästi ”informaatiovaikuttamiseksi”.
Epämääräisestä ja myös politisoituneesta hybridietuliitteestä huolimatta Suomi ei ole sodassa. Venäjän sotilaallinen voima on kiinni Ukrainassa, jossa sodalle ei näy loppua.
Voimakas sotaretoriikka, eli kriisitunnelmaa kiihdyttävä puhetapa, on ristiriidassa myös sen tosiasian kanssa, että tuore Nato-jäsenyytemme on nostanut Venäjän kynnystä hyökätä Suomeen.
”Ilkeily” ei ole sama asia kuin sota
On selvää, että meidän on varauduttava pitkään vastakkainasetteluun Venäjän kanssa. Kumpikaan osapuoli ei tahdo sotaa. Me aseistamme ja tuemme Ukrainaa, ja joudumme siksi varautumaan tasavallan presidenttiä lainatakseni ”monenmoiseen… ilkeyteen” Venäjän taholta.
Silti ”ilkeily” ei viittaa samankaltaiseen olemassaolon uhkaan kuin laajamittainen sota. Sitä paitsi Ukrainassakin on huomionarvoista, ettei Venäjä ole saavuttanut tavoitteitaan edes sotilaallisilla keinoilla.
On syytä kysyä, miksi olemme paineen alla heti valmiita kompromisseihin demokratian ja oikeusvaltioperiaatteiden suhteen.
Venäjä aloitti laajamittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan viime kädessä siksi, ettei se saanut alistettua Ukrainaa tahtoonsa ilman laajamittaista väkivaltaa. Myös Suomessa on otettava Venäjän ei-sotilaallinen vaikuttaminen ja sen motiivit tosissaan, mutta yhteiskunnan kriisinsietokyvyn kannalta on tärkeää olla paisuttelematta ”kiusanteon” vaikutusta
Siksi on myös syytä kysyä, miksi olemme paineen alla heti valmiita kompromisseihin demokratian ja oikeusvaltioperiaatteiden suhteen.
Sotaretoriikan taustalla on usein pyrkimys perustella poikkeusajan vaatimia poikkeusjärjestelyjä: kansallinen turvallisuus on asetettava kaiken muun edelle. Ylikierroksille karanneen retoriikan riskinä on, että poikkeusmoodi jääkin pysyväksi, ja että muutumme vastustajan kaltaiseksi.
Kova retoriikka vaikuttaa väistämättä myös asenteisiin.
Lännen vastaista sotaretoriikkaa käytetään Venäjällä ihmisoikeuksien polkemisen oikeuttamiseksi, sekä selityksenä heikolle sotamenestykselle Ukrainassa.
Kova retoriikka vaikuttaa väistämättä myös asenteisiin. ”Rajakriisin” kiehunnan jälkeen turvapaikanhakijoita onkin julkisuudessa käsitelty lähes yksinomaan Venäjän käsikassaroina.
Mutta ihmiset ovat ihmisiä, eivät luoteja.
Kaikkien ”Afrikan tiettyjen maiden” asukkaiden leimaaminen potentiaalisiksi uhiksi oli turhaa pelottelua tilanteessa, jossa erimaalaisia turvapaikanhakijoita oli itärajan yli tullut alle tuhat.
Suhteutetaan ongelmaa vaikka Keski-Afrikan tilanteella. Siellä huhtikuussa 2023 alkanut Sudanin sisällissota jäi Suomessa lähes täysin Ukrainan sodan varjoon.
Tšadiin on sittemmin saapunut noin 60 000 pakolaista kuukaudessa. Juuri päättyneessä marraskuussa pakolaisia laskettiin olevan maassa 1,4 miljoonaa.
Toisin kuin Suomi, Sudan on ihan oikeasti sodassa. Meillä kriisi koskee suhtautumista paperittomiin ihmisiin.
Näin ei tarvitse olla. Pärjäämme tiukoissa tilanteissa yhteiskuntana parhaiten, jos pysymme rauhallisina ja vaalimme arvoja, jotka erottavat Suomen sotaa käyvästä Venäjästä.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä joka ei pysty unohtamaan rintamalla taistelevan ukrainalaisen ystävänsä näkemystä, että meidän on hyvä olla kaikkea sitä, mitä Venäjä ei ole.
Tämän kolumnin keskustelu on suljettu etuajassa moderoinnin ruuhkautumisen vuoksi.