Meille tuli joskus 1970–80-lukujen taitteessa joulupukki helikopterilla. Kukaan muu ei sitä nähnyt (tai kuullut) kuin isäni, näin muistelen. Saattaa myös olla, että helikopteritarina lähti itseltään joulupukilta.
Joka tapauksessa mietin, että se oli tavallaan aika kätevää, koska tunnetusti lentäen olisit jo perillä. Samaan aikaan pienen lapsen aivoissani arvelin, että helikopterilla liikkuminen omakotialueella olisi myös jokseenkin kallista ja hankalaa.
Ja olisihan se. Myöhemmin kävikin ilmi, että kyseessä oli huijaus.
Ihmekö tuo: joulu on suurten huijausten aikaa – tai ehkä pikemmin leikin. Molemmissa on jotain samaa: leikissä leikitään, että tää olis niinku totta.
Tänä aattona jännitän, kun astun valkoisessa parrassani sisään omaan kotiini kuuden aikoihin, että haluavatko sisarusteni alakoululapset enää leikkiä tätä leikkiä. Siinä iässä heitä nimittäin kiskoo eri suuntiin kaksi mahtavaa voimaa. Toinen, jossa joulupukki on olemassa, ja se on ihana asia – ja toinen, joka kuiskii, että hevonkukkua, tuo on Roope-setä, haistaa sen jo kaukaa.
Jouluna leikitään: esimerkiksi että lipeä sopii muka matonpesun lisäksi myös kalaan.
Siinä kohtaa elämässään tahtoisi vielä uskoa, mutta ei ihan usko. Parin vuoden päästä onkin sitten taas helpompaa, koska ei tarvitse oikeasti uskoa, mutta saa silti jatkaa leikkiä. Tietää, että näin tätä pelataan: tuo on olevinaan taruolento, ja me olemme uskovinamme. Se on leikki, jolla ylläpidetään traditiota.
Ja traditiot ovat tärkeitä, ne ovat yhteiskunnan liima.
Jouluna leikitään monia muitakin perinneleikkejä. Esimerkiksi että lipeä sopii muka matonpesun lisäksi myös kalaan. Joulurauhakin julistetaan, vaikkei rauhasta ole tietoakaan. Joulukirkkoon kokoontuvat myös ne, jotka eivät muuten niin kauheasti innostu papin puheista. Mutta hei, joulu on vain kerran vuodessa! Silloin on mukava kuulla joulun ihmeestä.
Oma suosikkini on juuri joulukirkko. Se vahvistaa yhteisöllisyyttä, pikkupaikkakunnalla erityisesti. Kerran vuodessa kirkon penkissä näkee vanhoja tuttuja ja sen, kuinka tuokin on vanhentunut ja – herranjumala sentään! – voiko tuo olla Marko? Liki tunnistamaton.., toisin kuin minä, joka en vanhene enkä liho.
On rauhoittavaa tietää, että asiat menevät suurin piirtein samalla tavalla: jouluna tehdään näin ja juhannuksena noin.
Ja sitten ovat tietenkin ihanat joululaulut! Tutut virret ja maakin on niin kaunis. Herkistyy siinä jo varpunenkin ja käy kapaloon kuolemaan, sillä hetken vain kestää ikävä ja sitten ollaan jo loppiaisessa eli lopussa.
Minä todella pidän traditioista. On rauhoittavaa tietää, että asiat menevät suurin piirtein samalla tavalla: jouluna tehdään näin ja juhannuksena noin. Vaikka vuosi olisi kuinka pimeä, sen päätteeksi on aina valon jouluinen välähdys ja kaupan päälle vielä uudenvuoden ilotulitus.
Ja sitten saa aloittaa taas alusta. Tai ainakin voi kuvitella – leikkiä – että saa aloittaa alusta.
Jouluhan on nimenomaan uuden alun juhla, lapsi syntyy ja lupaa parempaa ja valoisampaa tulevaisuutta, synnitkin pestään pois, mikä on mukavaa.
Vuotuiset juhlat ovat ikään kuin vakuutuksia siitä, että kaikki käy hyvin.
Tosin nykyaikana uusi vuosi on ominut joululta tätä uuden alun ideaa: luvataan pyhästi mennä jumppaan ja lopettaa alkoholinkäyttö. Vaikka tietenkään niin ei tehdä.
Vuotuiset juhlat, erityisesti tietysti joulu, ovat ikään kuin vakuutuksia siitä, että kaikki käy hyvin, älä huoli. Että vaikka taas oli ihan hanurista koko tämäkin vuosi, Venäjä sikaili, ilmasto menehtyi ja varvastakin särki, niin silti joulupukki tulee kuudelta, joulukirkossa on nätti tunnelma ja kynttilät ovat kivoja.
Se voi olla valheellista tai peräti eskapismia, mutta sitä ei suinkaan pidä väheksyä, sillä joulun – ylipäänsä traditioiden - taustalla vaikuttaa yksi tärkeä sana: toivo. Joulu on toivoa. Eikä ilman sitä tule mistään mitään.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, jonka usko jouluun ei ole koskaan horjunut.