Maaliskuinen iltapäivä Kokkolassa.
Perheenisä kävelee kaupasta autoa kohti, kysyn haluaisiko hän kertoa minulle sadun tai tarinan, tai jonkun asian, jonka voisin kirjoittaa muistiin.
Mies nyökkää, miettii hetken ja sanoo, että haluaisi kertoa jotain, millä on merkitystä. Sitten hän aloittaa tarinansa.
Sotien, pandemiakriisin ja ilmastonmuutoksen keskellä tarvitaan suuria muutoksia ja dialogia asioiden ratkaisemiseksi. On entistä tärkeämpää kuunnella, mitä toinen sanoo.
– Tässä sadutus on hyvä keino, sanoo kasvatuspsykologian dosentti Liisa Karlsson Helsingin yliopistosta.
Suomalainen sadutus
Tänään keskiviikkona vietetään kansainvälistä kerronnan ja sadunkerronnan päivää.
Sadutus on suomalainen menetelmä, jossa toinen kertoo tarinan ja toinen kuuntelee keskittyneesti sekä kirjaa sen ylös sitä kommentoimatta.
Lisää: Lasten omat sadut paljastavat luonteen ja kasvattavat itsetuntoa
Lopuksi kerrottu tarina käydään yhdessä läpi ja kertoja saa päättää, mitä siitä otetaan lopulliseen versioon.
Sadutusta voidaan tehdä kaikenikäisten kanssa. Liisa Karlsson on ollut kehittämässä menetelmää.
Hänen mukaansa nuorin sadutettu on tiettävästi kolmen kuukauden ikäinen vauva ja vanhin satavuotias, hänen oma isoäitinsä.
– Isoäitini kertoi ensin puhelimen käyttöön liittyvistä hankaluuksista, jotka häntä harmittivat. Sitten hän kertoi tärkeitä asioita omasta elämästään; oli ilon kohteita sekä merkityksellisiä ja rankempiakin asioita. Hän halusi myös, että tarina arkistoidaan ja luetaan muille, Karlsson kertoo.
Itsetunnon vahvistaja, traumoissa auttaja
Tutkimusten mukaan sadutus vahvistaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa sekä rohkaisee ihmistä kertomaan omia ajatuksiaan myös muissa tilanteissa kuin sadutettaessa.
Sadutus myös luo yhteisöllisyyden kokemusta ja ryhmäyttää yhteisöä.
Karlsson kertoo Oona Piipposen väitöskirjasta (2022), jossa tutkittiin eri maista kotoisin olevien lasten toisilleen kirjeissä kirjoittamia tarinoita. Vaikka lapset eivät koskaan tavanneet, tutkija huomasi, että heidän välilleen syntyi yhteys ja yhteistä kulttuuria, kun he huomasivat, miten samanlaisia olivat, vaikka tulivat eri taustoista ja puhuivat eri kieltä.
Sadutuksesta on apua myös traumaattisten tilanteiden käsittelyyn.
Karlsson kertoo, että esimerkiksi vastaanottokeskuksissa lapset kertovat sadutettaessa usein siitä, millaisia kokemuksia heillä oli pakomatkalla, millaista kotimaassa oli ja miltä tuntuu olla Suomessa.
Kun taas vuoden 2004 tsunamin jälkeen sadutettiin sekä thaimaalaisia lapsia että tragediassa perheenjäsenensä menettäneitä suomalaislapsia, thaimaalaiset lapset kertoivat hyvinkin tarkasti, miten tsunamiaalto vyöryi, mitä tapahtui talolle ja ihmisille.
Suomalaislapset eivät puhuneet aallosta mitään, Kalrsson sanoo.
– Ehkä suomalaiset lapset halusivat hetken, jolloin asia ei ole koko aikaa mielessä, vaan voi puhua myös muista asioista, Karlsson miettii.
Vain kertoja tietää, mikä on totta ja mikä tarua
Liisa Karlsson
Sadutuksessa onkin tärkeää juuri se, että ketään ei pakoteta kertomaan vaikeita asioita, mutta siihen annetaan mahdollisuus.
– Vain kertoja tietää, mikä on totta ja mikä tarua. Voit antaa ajatuksillesi näkyvän muodon ilman, että joudut niistä tilille, Karlsson tarkentaa.
Ahmedin tarina
Palataan vielä Kokkolaan.
Auman Ahmed kertoo mielellään tarinoita lapsilleen, koska saduista saa eri tavalla elämänopetusta kuin koulusta.
Hän toivoo, että tästä kauppareissulla kerrotusta tarinasta olisi ohjeeksi jollekin:
Oli yksi ihminen, tosi uskovainen, joka asui kylässä saaressa. Kaikki tiesivät, että hän oli lähellä Jumalaa.
Yhtenä päivänä tapahtui niin, että vesi nousi. Ihmiset alkoivat lähteä karkuun saarelta. He sanoivat uskovaiselle, että ”Hei, tule mukaan, lähes kaikki ovat jo lähteneet”.
Uskovainen sanoi: ”Ei, kyllä Jumala pelastaa minut”.
Sitten tuli viimeinen äijä viimeisellä soutuveneellä ja kutsui uskovaista: ”Nyt lähdetään. Olen viimeinen, tule mukaan.”
Uskovainen sanoi, että ”Ei, kyllä Jumala pelastaa minut. Uskon Jumalaan, enkä lähde mihinkään”.
Pelastushelikopterikin tuli, mutta silti uskovainen kieltäytyi ja sanoi, että Jumala pelastaa.
Kun uskovainen kuoli, upposi ja jäi veden alle, kyläläiset ihmettelivät, että Jumala ei pelastanutkaan häntä, vaikka hän oli uskovainen.
Sitten yksi viisas sanoi, että Jumala on lähettänyt hänelle pelastusmiehiä kolmella eri tavalla ja kolme eri kertaa. Yrittänyt pelastaa hänet.
Mahdollisuus on aina edessäsi, mutta miten näet, käytät ja ymmärrät sen, on sinun ongelmasi. Se ei ole Jumalan ongelma eikä kenenkään muunkaan.
Sinun pitää itse tehdä asioille jotain. Jumala ei pysty auttamaan sua, jos istut vain paikallasi.
Auman Ahmedin tarinan, sellaisena kuin hän sen kertoi, voit kuunnella alla olevasta audiosta:
