Tehdään ajatusleikki. Suomen teatteri- ja elokuvakentällä olisi vuosittain tarjolla muutama naisrooli. Ei päärooleja – ketä nyt naisten elämä niin paljon kiinnostaisi – vaan pienehköjä sivurooleja, kaikki miesten kirjoittamia ja ohjaamia, useimmiten stereotypioiden värittämiä.
Miehet toki myös näyttelisivät nämä roolit — eihän Suomessa ole naisnäyttelijöitä, miehet perustelisivat valintojaan.
Naiset olisivat vuosikaudet esittäneet kärsivällisesti perin pohjin perusteltuja toiveita siitä, että pääsisivät itse edes esittämään noita rooleja — kun ei heitä mihinkään muihinkaan rooleihin palkattu — sekä huomioita siitä, kuinka jatkuva mieskatseen lävistämä naiskuvaus oli typistävää, vahingollista ja useimmiten vielä laiskaa ja kliseistä.
Mutta ei kaikki olisi huonosti: toisinaan joku edistyksellinen miesohjaaja palkkaisi naisista kertovaan teokseensa naiskonsultin päiväksi.
Solidaarisuuden sijaan kenttä vaikutti menevän siilipuolustukseen.
Kuulostaako tutulta? Vaihdetaan vain naisten tilalle trans- ja miesten tilalle cissukupuoliset, niin kyseessä on suomalaisen transrepresentaation historia pähkinänkuoressa.
Yksi viime vuosien suurista transrepresentaatiokeskusteluista liittyy Kansallisteatterin vuonna 2020 ensi-iltansa saaneeseen, Pedro Almódovarin elokuvaan perustuvaan Kaikki äidistäni -näytelmään. Yksi tarinan sivuhahmoista, Agrado, on transnainen, jota elokuvassa näytteli transnainen. Kansallisteatterissa rooliin oli valittu Janne Reinikainen.
Teatterin transvestiitti-argumentti on ongelmallinen ja ristiriitainen, näin kirjoitettiin myös Kritiikin uutisissa.
Viikkoa ennen ensi-iltaa transsukupuolinen taiteilija Camille Auer sai tietää roolituksesta ja nosti asian esiin omalla Instagram-tilillään.
Tämän jälkeen Auer, minä ja joukko muita transsukupuolisia taiteen ammattilaisia kirjoitimme avoimen kirjeen Kansallisteatterille, jossa vaadimme roolituksen vaihtoa tai näytelmän perumista sen vahingollisen ja transmisogynistisen kuvaston vuoksi.
Teatteri ilmoitti, että Agrado onkin transvestiitti, eikä transnainen, ja siksi Reinikaisen roolittaminen oli perusteltua.
Kulttuurikentän laajempaan reaktioon en silti ollut varautunut.
Pitääkö suutarin nyt näytellä suutaria, kysyi osa teatterintekijöistä — vaikka sitä ei kukaan ollut vaatinut. Ennakkosensuuri, huusivat toiset.
Kriitikko Suna Vuori kirjoitti aihetta käsitelleessä esseessään, kuinka vahingollisen transrepresentaation vastustaminen tarkoittaa sitä, ettei ”välttämättä ymmärretä teatteria”. Oskari Onninen puolestaan kutsui vaatimusta ”radikaaleimmista kokoomusnuorista laittoman kaukaa oikealta ohi” meneväksi. Yhtäkkiä naistarinoiden monipuolistuminen ei ollutkaan mahdollisuus, vaan uhka.
Aihetta käsitellään Ylen Pohjoismaiset Kulttuuriskandaalit -dokumenttisarjassa.
En voi väittää, etteikö se satuttaisi, kun osa kulttuurikentän cisnaisista puhuu tulisieluisesti kokemastaan todellisesta häirinnästä ja vähättelystä, ja seuraavassa hengenvedossa he sivuuttavat transnaisten kokeman yhtä todellisen syrjinnän, kokemukset ja asiantuntemuksen.
Kuin me yksinkertaiset transnaiset vain liioittelisimme, nostaisimme metakan turhasta, olisimme liian aggressiivisia. Voisi jopa sanoa: hysteerisiä.
Yksi keino taistella taantumusta vastaan ovat monipuoliset transtarinat
Uskon, että pohjimmiltaan tämän reaktion takana on ajatus siitä, etteivät transnaiset – oli sitten kyse kuinka ammattitaitoisista taiteilijoista tahansa – ole parhaita omien tarinoidensa kertojia, omien kokemuksiemme ja elämiemme asiantuntijoita.
Me kelpaamme kyllä aiheiksi ja cisnäyttelijöiden haasteiksi, mutta emme kertojiksi.
Viime vuosien aikana maailmanlaajuinen transvastainen liikehdintä on lisääntynyt huolestuttavasti, käsi kädessä äärioikeiston nousun kanssa.
Yksi keino taistella taantumusta vastaan ovat monipuoliset transtarinat - enkä tarkoita tällä kiiltokuvatarinoita vaan tarinoita joissa transihmisten täysi ihmisyys pääsee esiin.
Noiden tarinoiden kertomiseen tarvitaan transihmisiä. Miten koskaan päästään niitä kohti, kun jo pelkkä sivuhenkilön roolituksen kritisointi aiheuttaa syytökset sensuurista ja suutareiden sivuuttamisesta?
Eikä kysymys ole pelkästä representaatiosta, vaan myös työllistymismahdollisuuksista. Jos transnaisia ei Suomessa juuri koskaan palkata muihin kuin transnaisrooleihin, niin mitä jää kun nekin roolit annetaan cismiehille – tai edistyksellisimmissä teattereissa cisnaisille?
Transnaisten roolittaminen transnaisrooleihin on vasta ensimmäinen askel.
Suurin osa lavoilla ja ruuduilla nähtävistä transtarinoista on yhä cissukupuolisten käsikirjoittajien, dramaturgien ja ohjaajien käsistä lähtöisin. Eikä transkonsultinkaan palkkaaminen kaikkea korjaa, jos suurin osa taiteellisista valinnoista on tehty cissukupuolisten kesken ennen konsultin palkkaamista.
Pohjimmiltaan hyväntahtoiset cistaiteilijat kertomassa transtarinoita ovat kuin ajatusleikkini miehet kertomassa naisten tarinoita. Joskus harvakseltaan hienosti toteutettuja, mutta useimmiten väljähtäneitä ja yksiulotteisia, ja kaiken lisäksi tarinoidensa kohteiden työt vieviä.
Uusien tarinoiden aika on nyt.
Mira Eskelinen
Kirjoittaja on häpeilemättömän queer-taiteilija, kirjailija ja kulttuurituottaja.
Lisätty tekstistä poisjäänyt lause 6.6.2024 kello 8.44: Yksi keino taistella taantumusta vastaan ovat monipuoliset transtarinat - enkä tarkoita tällä kiiltokuvatarinoita vaan tarinoita joissa transihmisten täysi ihmisyys pääsee esiin.