Viimeistään koronapandemian myötä salaliittoteoriat nousivat julkisen keskustelun kestoaiheeksi. Villeimpien teorioiden mukaan pandemia oli tahallaan aiheutettu tai huijaus, johon yhteiskunnan auktoriteetit ja valtamedia saivat meidät uskomaan. Rokotteiden epäiltiin sisältävän myrkkyä tai mikrosiruja, ja 5G-verkkojen levittävän tartuntaa. Väittipä eräs huolestunut ystäväni, että rokotus vähentäisi mahdollisuuksia ylösnousemukseen.
Koronasalaliittojen ohella otsikoissa ovat olleet milloin ilmastonmuutoksen kieltäjät, milloin punavihreästä toimittajablokista tai väestön vaihdosta varoittelevat kansanedustajat. Moni teoria ponnistaa uskosta, että tieteellinen tutkimus on poliittisten ja kaupallisten intressien korruptoimaa.
Rokotteiden epäiltiin sisältävän myrkkyä tai mikrosiruja, ja 5G-verkkojen levittävän tartuntaa.
Näitä teorioita levittävät yksittäiset ihmiset ja jopa vihamieliset valtiot. Teorioihin ”hurahtamista” edistää kaikenlainen yhteiskunnallinen epävarmuus. Olennainen osa tarinaa on epäluottamus juuri tutkijoihin. Mistä juuri se kumpuaa?
Yksi lähde on ehkä käsitys, että tutkijat ovat etuoikeutettuja. Mielikuvissa moni tutkija lähinnä harrastelee omien mielenkiinnon kohteidensa parissa haaskaten yhteiskunnan rahaa.
Tutkijat kyllä nauttivat tiettyjä etuja: useimmat ovat kutsumusammatissaan, ja tohtorin palkkakin voi olla hyvä – jos vain saa oman alansa työtä.
Kuvaa etuoikeutetusta avittaa sekin, että osa tutkijoista ei puhu alastaan yleistajuisesti. Heidän akateemisen jargonin siivittämä puheenpartensakin voi vaikuttaa elitistiseltä.
Kolmas syy epäilyyn lienee epätietoisuus siitä, mitä tutkijat oikeastaan tekevät, tai mihin tieteellistä tietoa tarvitaan. Tutkijoiden onkin syytä kommunikoida ymmärrettävästi – ei vain itsesuojeluna vaan myös siksi, että tiede kuuluu kaikille. Näin yhteiskunta saa vastinetta rahoittamalleen tutkimukselle.
Kuten kaikissa hyvissä salaliittoteorioissa, myös tieteen epäilijöiden pohdinnoissa on ripaus totuutta.
Mutta miten sitten on sen tutkimuksen luotettavuuden laita?
Ylivoimainen osa tutkijoista noudattaa hyvää tieteellistä käytäntöä. Mutta kuten kaikissa hyvissä salaliittoteorioissa, myös tieteen epäilijöiden pohdinnoissa on ripaus totuutta.
Muistissa on tupakkateollisuuden sponsoroima tutkimus, joka vääristi onnistuneesti mielikuvia tupakan turvallisuudesta. Suurten resurssien turvin luotiin asiantuntijaverkosto, joka itse hyötyi harhaanjohtavan tiedon levittämisestä.
Vastaavia tapauksia on raportoitu muun muassa lääke- ja öljyteollisuudessa. Öljynjalostusteollisuus näyttää esimerkiksi järjestelmällisesti pimittäneen ja hämärtäneen tietoja fossiilisten polttoaineiden ilmastovaikutuksista.
Luottamusta tutkimukseen nakertavat myös heikkolaatuiset ja valetutkimukset, joita vedetään vuosittain tieteellisistä julkaisuista takaisin jopa tuhansia. Ilmiö sen kuin kasvaa, osittain siksi, että tutkimusrahoituksen sitominen julkaisujen määrään lisää painetta julkaista nopealla tahdilla. Tekoälyllä tuotettu teksti kärjistänee ongelmaa entisestään.
Mutta silti – harhaanjohtavia tutkimuksia isompi kysymys on lopulta, kuka päättää, mitä tutkitaan?
Poliittiset valinnat ohjaavat julkisen tutkimusrahoituksen jakautumista tieteenalojen kesken. Kun hallitus alkuvuodesta päätti tuhannen uuden tohtorikoulutuspaikan rahoittamisesta, edustettuna oli lähinnä matemaattis-luonnontieteellisiä aloja.
Viime vuosina on yleistynyt trendi, jossa yliopistot nähdään yritysmaailman palvelijoina.
Myös yliopistojen uusi rahoitusmalli herätti lausuntokierroksella huolta. Ammattiliitto Akavan Erityisalat pelkäsi sen suosivan suuria yksiköitä ja aloja, joiden on helppo saada ulkopuolista rahoitusta yrityksiltä.
Viime vuosina on yleistynyt trendi, jossa yliopistot nähdään yritysmaailman palvelijoina. Suomalaisten yliopistojen hallituksissa ulkopuolelta tulevien jäsenten joukossa ovat 2010-luvulla vahvistaneet asemaansa etenkin elinkeinoelämän toimijat ja maan rikkain promille.
Tutkijoiden parissa on huolestuttu myös yliopistodemokratian rapautumisesta ja siitä, että päätöksenteosta on tullut liian keskitettyä. Kriittisten äänien mukaan niin Opetus- ja kulttuuriministeriön toiminnassa korkeakouluja kohtaan kuin yliopistojen ja tiedekuntien sisäisessä päätöksenteossa on vallalla sanelukulttuuri. Sillä on suoria vaikutuksia kokonaisten tutkimusalojen kohtaloon.
Eli kyllä – tieteen hylkäävät salaliittoteoriat ovat useimmiten hölynpölyä. Mutta tutkimuksen suhteen on silti hyvä säilyttää terve epäilys. Se kuuluu jo tieteentekemisen omiinkin pelisääntöihin.
Jamie Vesterinen
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija , joka pyrkii välttämään kalvavaa epäilyä siitä, ettei täyttä varmuutta voi saavuttaa.