On kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat osallistuneet mielenosoitukseen ja niitä, jotka tuskin jatkossakaan osallistuvat. Mielenosoitusten arvostelijat kuulunevat pääsääntöisesti tähän jälkimmäiseen ryhmään.
Eikä siinä mitään. Mielenosoitus on yhteiskunnallisen vaikuttamisen tapa ja suorastaan kutsuu yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Myös keinoista voi puhua, mutta se on vähän tylsää. Jos jotakuta kiukuttaa meteli tai vaikkapa liikenteen pysähtyminen, niin se hänelle sallittakoon. Kovin kiinnostavaa yhteiskunnallista keskustelua siitä ei kuitenkaan saa, korkeintaan klikkiotsikon.
Liiallinen kärjekkyys ei ole sama kuin väärässä oleminen.
Mielenosoittajien motiivien tai älykkyyden kyseenalaistaminen on kuitenkin lähtökohtaisesti epäilyttävää. Se voi olla oire vähäisestä arvostuksesta avointa yhteiskuntaa kohtaan tai kyvyttömyydestä käsitellä eriävien mielipiteiden herättämää epämukavaa oloa rationaalisesti.
Etenkin opiskelijamielenosoitukset tuppaavat ärsyttämään. Liiallinen kärjekkyys ei kuitenkaan ole sama kuin väärässä oleminen.
Aikoinaan esimerkiksi Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelu, Vietnamin sota ja Etelä-Afrikan apartheid mobilisoivat tuhansia opiskelijoita eri maissa.
Näistäkin mielenosoituksista jupistiin paheksuvasti, mukana oli aina joitain hörhöjä, valitettiin häiriöitä ja kutsuttiin poliiseja paikalle. Nyt mielenosoittajien kannat ovat itsestään selvästi valtavirtaa.
Asiat eivät olleet aikalaisille mustavalkoisia. Joillekin syntyi silti riittävä selkeys päätöksen tekemiseen.
Myöhemmin poroporvarillisimmatkin myhäilevät maljapuheissaan, että olihan se ihan hyvä, että se sellainen kauhea tappaminen, tai sorto, tai saastutus, tai mikä ikinä, loppui.
Kyse onkin monesti siitä, että nuoret ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneet lähtevät kadulle, kun yleisesti hyväksyttyjen moraalisten periaatteiden ja käytännön toimien välillä nähdään liian räikeä ristiriita. Mielenosoitus on herätyshuuto ja kutsu toimintaan.
Myöhemmin poroporvarillisimmatkin myhäilevät maljapuheissaan, että olihan se ihan hyvä, että se sellainen kauhea tappaminen, tai sorto, tai saastutus, tai mikä ikinä, loppui.
Sorrettuja pyydetään aina odottamaan.
Ei ole mitään edistyksen kasvotonta voimaa, joka toisi mukanaan oikeudenmukaisuuden kenenkään lähtemättä kaduille sen puolesta. Ihmiset joko tekevät muutoksen, tai sitten eivät. Joskus se vaatii kärjistämistä.
Kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King Jr. kirjoitti vankilasta pettymyksestään niitä maltillisia kohtaan, joille järjestys ja jännitteiden puuttuminen on tärkeämpää kuin oikeudenmukaisuus. Heille muutoksien aika ei koskaan ole nyt. Sorrettuja pyydetään aina odottamaan.
Juuri tästä on lopulta kyse myös Palestiina-mielenosoituksissa ympäri maailman: oikeudenmukaisuudesta sorretuille ja valtiosta valtiottomille.
Lähi-idän konfliktin monimutkaisuus on niin toisteltu klisee, että sitä harvoin haastetaan. Tottahan toki monimutkaisuutta on. On historiaa, erilaisia aatteita, poliittisia ryhmittymiä, uskontoja, intressejä ja sopimuksia. Kaikissa konflikteissa on näin.
Moni asia on silti hyvin yksinkertainen ja erittäin laajasti hyväksytty: Tulitauko pitää saada heti. Siviilien tappaminen on tuomittava puolin ja toisin. Tarvitaan poliittinen prosessi, joka päättää sotilasmiehityksen ja sen räikeät ihmisoikeusloukkaukset. Israelin siirtokunnat ovat laittomia ja rauhan este. Boikotit ovat hyväksyttävä painostuskeino. Palestiinalaiset tarvitsevat vapautensa ja oman valtion.
Tämä ei ole kovin radikaalia.
New Yorkin, Pariisin, Helsingin ja monien muiden yliopistokaupunkien kaduilla toistetaan YK:n turvaneuvoston, Euroopan unionin, monien Euroopan maiden sekä arvostettujen ihmisoikeusjärjestöjen vaatimuksia erilaisilla boikoteilla höystettynä.
Syytteet antisemitismistä tai väkivallan kannattamisesta pitävät joidenkin kohdalla paikkansa. Massaliikkeisiin tunkee aina monenlaisia mukaan. Yleistyksenä ne ovat kuitenkin mustamaalausta.
Yhdysvalloissa mielenosoituksissa on joka tapauksessa mukana suuri määrä juutalaisia opiskelijoita. Vaatimukset vapaudesta palestiinalaisille joko omassa valtiossa Israelin rinnalla tai yhdessä tasa-arvoisessa valtiossa eivät ole antisemitismiä tai kehotuksia kansanmurhaan. Niitä voi kannattaa tai olla kannattamatta, mutta kyseessä on yhtä vähän Israelin tuho kuin vaatimuksessa apartheidin lopettamisesta oli kyse Etelä-Afrikan tuhosta.
Kaikki poliittiset vaatimukset herättävät joukon olennaisia jatkokysymyksiä siitä, miten muutokset käytännössä toteutetaan. Niin tässäkin. Mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, Gaza-mielenosoituksia muistellaan joidenkin vuosien päästä lähinnä hyvällä.
Timo R. Stewart
Kirjoittaja on aikoinaan osallistunut monenlaisiin mielenosoituksiin, mutta nyt lähinnä jupisee näppäimistönsä ääressä.