Eminemin uusi levyThe Death of Slim Shady ilmestyy perjantaina 12. heinäkuuta. Siitä ennustetaan kesän isointa musiikkijulkaisua, vaikka Eminem ei ole vuosikausiin tuntunut erityisen relevantilta.
Hän ei luo trendejä, kriitikot eivät juuri arvosta eivätkä radiokanavat soita.
Muita ivaavasta räppäristä on myös tullut ivan kohde. Artistia on verrattu tv-sarja Simpsoneihin, joka on hänen tapaansa haalistunut varjoksi itsestään. Verkkomedia The Ringerin kriitikoiden mielestä viime vuosien relevanteimmat Eminem-riimit tulivat tässä parodiassa.
Silti Eminem on vuodesta toiseen Spotifyn kuunnelluimpien joukossa. Toukokuun lopussa julkaistu Houdini-single ponnahti listojen kärkiin ja myi Iso-Britanniassa ennätysvauhtia.
51-vuotiaan Eminemin pitäisi kaiken järjen mukaan olla uraansa jäähdyttelevä kehäraakki, mutta toisin kävi.
Vanha vihainen setä
Eminemin suosioon on selkeitä syitä.
Hän on teknisesti sukupolvensa lahjakkaimpia räppäreitä, ja osannut tasapainotella kovan räpin sekä melodisen popin rajapinnalla. Rihanna-hittiä on seurannut riimittelyn maailmanennätys.
Parhaimmillaan räppäri, oikealta nimeltään Marshall Bruce Mathers III, on myös taitava tarinankertoja. Kuuntele vaikka Yellow Brick Road (2004), jossa räppäri käsittelee häneen kohdistunutta rasismikohua, tai Stanin (2000) jatko-osa Bad Guy (2013).
Riimeissä on usein aggressiivisuutta, josta moni on löytänyt vapauttavaa voimaa. ”Tappelumusiikkia lukiolaisille”, räppäri itseironisoi Who Knew -biisissään (2000). Kuin Limp Bizkit, mutta sata kertaa taidokkaammin.
Provosointi on ollut Eminemin raison d'etre uran alusta asti. Hän on fantisoinut exän tappamisella, slutsheimannut Christina Aguileraa ja solvannut sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Häntä on syytetty nuorison turmelemisesta, mikä on tietenkin vain ruokkinut suosiota.
Iän karttuessa provoilu on laiskistunut.
Videolla YleX:n Anne Lainto selittää, miten vihaisesta nuoresta miehestä on tullut vanha vihainen setä.
Eminem on haukkunut Tyler, the Creatoria faggotiksi (Fall, 2018), riimitellyt Ariana Granden keikalla tapahtuneesta terrori-iskusta (Unaccommodating, 2020), kerrannut Las Vegasin vuoden 2017 tuhoisaa joukkosurmaa 60 ihmistä tappaneen miehen näkökulmasta (Darkness, 2020) ja verrannut itseään seksuaalirikoksista tuomittuun Harvey Weinsteiniin (Yah Yah, 2020).
Biisejä on moitittu, mutta kritiikissä on ollut performatiivinen klangi. On haluttu sanoa, ettei tämä ole ok, ikään kuin Eminem itse ajattelisi sen olevan.
Pari vuotta sitten Tiktokissa löydettiin Rihannan kanssa äänitetty Love the Way You Lie -duetto (2010), jossa kuvaillaan parisuhdeväkivaltaa, ja vaadittiin Eminemin cancelointia. Lapsuutensa lempiräppäriä puolustaneiden millenniaalien reaktiot olivat sata kertaa kamalampia kuin kritisoidut sanoitukset.
Räppärin terätön edgelordeilu jatkuu 31. toukokuuta julkaistussa Houdinissa. Eminem heittää läppää Megan Thee Stallionin ampumisesta, R. Kellyn seksuaalirikoksista ja transsukupuolisuudesta. Stereogumin kriitikon mielestä Eminem haastaa yleisöään canceloimaan hänet, ”vaikka ainut sopiva reaktio on pyöritellä silmiä”.
Väitän, ettei Eminem odota enää edes cancelointia. Kauheuksien lateleminen on nyt puhdasta Slim Shady -nostalgiaa. Ja sehän vetoaa.
Fani: ”Mennyttä aikaa”
Vuosituhannen vaihde on nyt in popmusiikissa. Tate McRaen miljardihitti Greedy kuulostaa Britney Spearsilta, Jack Harlow'n First Class samplaa Fergietä ja Olivia Rodrigo kuulostaa Avril Lavignelta.
Girls Aloud, Kwan ja PMMP kiertävät keikkalavoja. Digikamerat, cargohousut ja Von Dutchin lippikset trendaavat.
Eminemin 2000-luvun alun levyt ovat yhä hänen suosituimpiaan, joten ei ihme, että Houdini-sinkku ratsastaa nostalgialla. Biisi alkaa manageri Paul Rosenbergin tutun äkäisellä puhelulla, introssa versioidaan Without Me -hittiä (2002) ja musiikkivideo on yhtä pastissia Without Men ja The Real Slim Shadyn (2000) videoista.
Videossa vilisevät vanhat kamut Dr Drestä 50 Centiin ja Snoop Doggista D12-yhtyeen Denaun Porteriin.
Kysyin parilta fanilta heidän ajatuksiaan Houdinista.
Tuukka Koivisto kuuli My Name Is -kappaleen (1999) lapsena skeittivaatekauppa Union Fivessa ja innostui. 2Pacia ja ja Gang Starria kuunnelleelle pojanklopille rääväsuinen, teknisesti ylivertainen blondi oli jotain ihan muuta.
Koivisto sanoo fiilistelevänsä nyt 1990-lukua ja on blondannut hiuksensa Slim Shadysta muistuttavaan väriin – referenssinä olivat tosin Prodigy ja ysäri yleisesti, Koivisto huomauttaa. Hän pitää yhä Eminemin varhaistuotannosta. Se maalaa kuvaa ajasta, jolloin popmusiikki ei ollut vielä niin siloteltua.
– Jos sellaista kamaa laittaisi nykypäivänä ulos, siitä tulisi ihan sairas haloo. Biiseistä tulee mieleen teinivuodet. Se on mennyttä aikaa.
Houdini on ”hyvä throwback tiettyyn aikaan”, Koivisto sanoo, ja nosti odotukset tulevaa levyä kohtaan korkealle.
Raouf Saadi löysi Eminemin viisivuotiaana muutettuaan Iranista Suomeen. Räppäri oli hänen ensikosketuksensa länsimaiseen musiikkiin ja räjäytti tajunnan. Videoissa oli komiikkaa ja ”rebel meininki”, biisit olivat energisiä ja melodiat jäivät pyörimään päähän. Without Me oli Saadin lempikappale nimenomaan musiikkivideon vuoksi.
Vaikka Eminemin kuuntelu on viime vuosina jäänyt vähemmälle, on räppäri Saadille silti ikuisesti GOAT (”greatest of all time”). Hän on etevä tarinankertoja, osaa ilmaista eri tunnetiloja, taitaa sanaleikit ja on teknisesti ylivertainen. Lisäksi Eminemin matka rankasta lapsuudesta maailmanmenestykseen vetoaa.
Houdini-videota katsoessaan Saadi muuttui ”taas pieneksi pojaksi”.
– Yllätykseksi olen kuunnellut sitä yllättävän paljon, ja siitä jää aika paha korvamatokin. Oli kiva nähdä vanhaa Slim Shady -vibaa!