Sain kerran hyvän neuvon ajankäyttöön liittyen. Tunsin tuohon aikaan voimakasta riittämättömyyden tunnetta. Neuvo oli ylevä, mutta yksinkertainen: katso, ovatko arvosi kalenterissasi.
Neuvo on ollut yksinkertaisuudessaan toimiva.
Usein riittämättömyyden tunne syntyy ajankäytön ja arvojen välisestä ristiriidasta. Joku voi pitää itseään esimerkiksi perhekeskeisenä ihmisenä, mutta käytännössä viettää hyvin vähän aikaa perheensä kanssa.
Mielikuvan ja käytännön hankausta seuraa tunne, ettei kaikki ole kohdallaan.
Neuvo on ollut yksinkertaisuudessaan toimiva. Jos kalenterissani ei ole minulle tärkeitä asioita, kaihertava tyytymättömyyden tunne kasvaa.
Viime keväänä laitoin uuden asian kalenteriini: lukemisen.
Pidän lukemisesta, ja lukeminen liittyy myös minulle tärkeään arvoon, eli sivistykseen.
Lukuharrastukseni tielle tulee kuitenkin säännöllisesti tavanomaisia asioita. Kiirettä töissä, lapsiperhearkea, koukuttava älypuhelin ja viimeksi Pariisin Olympialaisten loputon tv-tarjonta.
Koska lukeminen on minulle tärkeää, päätin laittaa sen kalenteriini. Varaanhan aikaa myös salitreenille! Joukkuelajeja harrastavat taas tietävät, että parhaiten harjoituksiin motivoi oikea porukka. Aloin siis lukea seurassa.
Kun tapahtuma on kalenterissa, kynnys jäädä kotiin kasvaa.
Idea ei ole aivan omani. Luin artikkelin New York Timesista, kuinka ikitrendikkäässä New Yorkissa järjestetään lukubileitä. Lukubileissä luetaan, mutta erona perinteiseen lukupiiriin on, että kukin lukee omaa kirjaa. Lukubileisiin ei siis tarvitse valmistautua, vaan lukeminen tapahtuu paikan päällä.
New Yorkissa lukutilaisuuksia on järjestetty kattoterasseilla, baareissa ja toki myös siellä ilmeisimmässä, eli kirjastossa.
Irvileuat voivatkin kysyä, että onko milleniaalien pakko saada keksiä kaikki uudelleen ja vielä ärsyttävän termin kanssa? Tapahtumana järjestettävissä lukubileissä on kuitenkin eri klangi kuin kirjaston lukusalissa. Kun tapahtuma on kalenterissa, kynnys jäädä kotiin kasvaa.
Järjestin omat lukubileet ensin muutamalle kaverilleni. Tein pientä tarjottavaa ja lyhyen esittelykierroksen jälkeen luimme kukin omaa kirjaamme.
Tauolla kerroimme mitä olimme lukeneet, ja sitten luimme vähän lisää.
Seuraavilla kerroilla mukana oli myös minulle tuntemattomia ihmisiä. Lukuseuran nimellä kulkevaan porukkaan on ollut tunkua, eivätkä läheskään kaikki ole mahtuneet mukaan.
Minkälaista sitten on lukea yhdessä? Ihanaa. Jokaisella kerralla ilmassa on ollut pientä jännitystä, ja olen itse joutunut lukemaan ensimmäiset lauseet muutamaan kertaan, että jotain todella tarttuisi päähän. Mutta sitten lukeminen on ottanut valtaansa. Syke tasaantuu, ja lopulta tilassa kuuluvat vain pienet kahahdukset, kun joku kääntää sivua.
Kun lukee tietämättä paljonko aikaa on kulunut, keskeytyksettä, tuntuu kotimatkalla siltä kuin aivot olisi huuhdeltu kirkkaalla järvivedellä.
Olo lukuhetkien jälkeen on ollut euforinen. Vertasin ensimmäisellä kerralla tunnetta kasvohoitoon. Eräs henkilö puhui hieronnasta, toinen kylvystä. Kun lukee tietämättä paljonko aikaa on kulunut, keskeytyksettä, tuntuu kotimatkalla siltä kuin aivot olisi huuhdeltu kirkkaalla järvivedellä.
Lukuseuraani on liittynyt monia niin sanottuja entisiä lukijoita, eli ihmisiä joilla on rakastava suhde kirjallisuuteen, mutta aika sen lukemiseen on kadonnut jonnekin. Heitä riivaa tunne siitä, että olisi ihanaa lukea enemmän. Lukuseurassa ristiriitaa saa korjattua, kun ryhmäpaine pakottaa keskittymään kirjaan, eivätkä lukemattomuudesta löystyneet aivot anna periksi puhelimelle.
Koulunalkujen suuri puheenaihe on lasten ja nuorten puhelimenkäyttö. Keskustelussa on jeesustelun makua, koska aikuisten ruutuajat ovat yhtä lailla karanneet käsistä.
Joukkoja johdetaan esimerkillä, joten aikuisten on mahdollista osoittaa arvojensa mukaista toimintaa lukemalla. Jos tuntuu siltä ettei aikaa siihen ole, voi puhelimen asetuksista katsoa, kuinka monta tuntia päivässä scrollaa itseään syvemmälle kaninkoloon.
Ronja Salmi
Kirjoittaja on vapaa toimittaja joka pitää julkista lukupäiväkirjaa Instagramissa ja lukee huonotkin kirjat loppuun.