Suomalainen huippu-urheilu on murrostilassa. Keskiviikkona uutisoitiin isoista muutoksista Olympiakomiteassa, kun huippu-urheilujohtaja Matti Heikkinen ja huippu-urheiluyksikön varajohtaja Leena Paavolainen jättävät tehtävänsä.
Nämä muutokset ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu.
Olisiko urheilussa viimein mahdollista hyväksyä nykytila ja uskaltaa sen pohjalta tehdä korjausliikkeitä ja muutoksia. Vai onko niin, ettei niitä halutakaan tehdä?
Huippu-urheilun muutosprosessi käynnistyi vuonna 2009 ja pääsi vauhtiin 2012. Muutosta ja kehittämistä on tehty 15 vuotta, ja sinä aikana on tuotettu lukuisia muistioita, sisäisiä ja ulkoisia arviointeja sekä tutkimuksia.
Lopputulos Pariisin olympiakisoista oli nolla mitalia.
Tanskalaistutkijat kertoivat oleellisen
”Yleisesti ottaen tavoitteiden asettamisen ja strategian täytäntöönpanon ja arvioinnin välillä ei ole Suomessa toimivia yhteyksiä”, todetaan tanskalaisten Rasmus K. Stormin ja Klaus Nielsenin Huippu-urheilu Suomessa: Kansainvälinen arviointi -tutkimuksessa.
– Meillä suurin ongelma ei ole se, etteivätkö urheilun toimijat tietäisi konkreettisesti, mitä on uudistettava. Ongelma on, ettei uudistuksia tehdä, sanoo Jyväskylän ammattikorkeakoulun johtava tutkija Kati Lehtonen.
– Samalla hukataan huippu-urheilussa niin elintärkeää aikaa. Ajatellaan nyt vaikka sitä, että vieläkin käydään keskustelua siitä, ettei huippu-urheilun muutosprosessissa ole tehty sitä tai tätä. Kyseisen muutoksen aloittamisesta on 15 vuotta ja siinä on samalla mennyt 15 harjoitus- ja kilpailukautta.
Pariisin olympialaisten jälkeen Olympiakomiteasta kerrottiin, että Suomessa lähdetään jälleen kerran luomaan uutta huippu-urheilustrategiaa.
– Emme tarvitse yhtään uutta selvitystä, paperia, työstöä tai strategiaprosessia, Lehtonen jatkaa.
Vuonna 2022 kesäkuussa julkaistiin raportti Suomalainen huippu-urheilu tarvitsee luottamusta, jonka oli tilannut opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikkö.
Ulkoinen arviointi nostettiin esiin heti Pariisin olympialaisten jälkeen – siis kaksi vuotta julkaisemisen jälkeen. Toimintatapa on Lehtosen mielestä Olympiakomitealle tyypillinen.
– Tulee väistämättä mieleen, että kun kaikki arvioinnin havainnot eivät olleet kovin myötäsukaisia komiteaa kohtaan, niin siellä suhtauduttiin torjuvasti tietoon, joka ei ole itselle mieluista. Toki koko prosessin aloittaminen oli jo omituista, koska arvioinnin kohde pyrki vaikuttamaan työn aloitukseen, sanoo Lehtonen.
Opetus- ja kulttuuriministeriön ylitarkastaja Kari Niemi-Nikkola vahvistaa, että huippu-urheilun ulkoisen arvioinnin prosessiin liittyi vaiheita, joissa Olympiakomitea pyrki vaikuttamaan arvioinnin toteuttamiseen.
– Syntyi kuva, että Olympiakomitea olisi itse halunnut asettaa tutkijaryhmän ja ohjata sen työtä. Yhtenä arvioinnin kohteena oleva Olympiakomitea olisi tietenkin ollut jäävi tähän tehtävään, kuten myös ministeriö itse. Arviointia toteuttamaan pyydettiin lopulta Valtion liikuntaneuvosto, Niemi-Nikkola kertoo.
Niemi-Nikkola sanoo, että Olympiakomitea kieltäytyi käsittelemästä arviointia huippu-urheilun verkostopäivillä 2022 opetus- ja kulttuuriministeriön pyynnöistä huolimatta.
Ministeriö nosti ulkoisessa arvioinnissa esiin nousseita toimenpide-ehdotuksia tavoiteohjauskeskusteluun sekä edellytti myös Olympiakomitealta ehdotuksia suositusten osalta. Lopulta ministeriö sai niitä tammikuussa 2024, kun oli pyytänyt niitä neljä kertaa.
– Nuo toimenpide-ehdotukset mukailivat pitkälti niitä toimia, joita komitea olisi joka tapauksessa tehnyt. Uutta ei juuri ilmennyt, vahvistaa Niemi-Nikkola.
Epäterveitä toimintatapoja ja tuolileikkejä
Kati Lehtonen toteaa, että nämä epäterveet toimintatavat tulisi ensin saada purettua pois Olympiakomiteasta. Vasta sitten on mahdollista pureutua konkreettisiin käytännön asioihin, kuten valmennuksen kehittämiseen tai resurssien uudelleen ohjaukseen.
Lehtonen jatkaa, että systeeminen energia on väärässä paikassa, kun se on edelleen tuolileikeissä ja kontrolloivassa johtamisessa. Nytkin käytävillä kuhistaan, ei pelkästään Olympiakomitean seuraavasta puheenjohtajasta, vaan mahdollisista vapautuvista viroista opetus- ja kulttuuriministeriössä. Valtapelia käydään koko ajan.
– Urheilu pitää laittaa henkilökohtaisten tavoitteiden tai motiivien edelle. Kehitysesitysten käytännön toteutuksen esteenä ei saa olla kasvojen säilyttäminen tai oman uran edistäminen, Lehtonen toteaa.
Olympiakomitean sekavasta tilanteesta kertoo myös se, että lähes ensimmäisinä Pariisin kisojen jälkeisinä kritisoijina olivat varapuheenjohtajat Susanna Rahkamo ja Tapio Korjus.
Tilannetta voi pitää sikäli omituisena, että heillä kummallakin on pitkä urheiluvaikuttajan ura erityisesti suomalaisessa huippu-urheilussa. Vaikuttamisen paikkoja on kyllä ollut – jopa liikaakin, kun tuloksia katsoo.
– Korjus kommentoi julkisesti huippu-urheiluyksikön johtajan Matti Heikkisen toimintaa, mitä en pidä kovin tyylikkäänä. Hän on ollut itse vähintäänkin vaikuttamassa, ellei valitsemassa Heikkistä työhön. Operatiivisen johdon ja luottamushenkilöstön väliset asiat ovat organisaation sisäisiä keskusteluja eikä niitä ruodita mediassa, toteaa Kati Lehtonen.
– Nyt on tällaisen järjestelmän toimintaa katsottu 12 vuotta ja tulokset ovat nähtävillä. Kansainvälinen huippu-urheilu menee joka päivä eteenpäin eikä meillä ole varaa katsella tilannetta sivusta.
Systeeminen luottamus kadoksissa
Huippu-urheilun ulkoisessa arvioinnissa nousi esiin, ettei urheilujärjestelmässä ole laajempaa systeemistä luottamusta. Luottamussuhteet ovat henkilösidonnaisia eikä tämä lisää innovatiivisuutta, riskinottokykyä tai uutta ajattelua. Urheilussa mukana olevien ihmisten pitää voida luottaa siihen, että asioita tapahtuu ilman, että mukana on tuttuja ihmisiä niitä hoitamassa.
– Olympiakomitean uskottavuus ei ole pelkästään organisaation oma asia. Ennen pitkää voi herätä myös laajempaa yhteiskunnallista pohdintaa, onko tämä urheiluporukka kovin kykenevää hoitamaan asioitaan, Lehtonen toteaa.
Hän kertoo ihmettelevänsä, miksi esimerkiksi jäsenyhdistykset ovat niin passiivisia.
– Pian voi käydä niin, että myös niiden toimintaa kyseenalaistetaan. Pitää muistaa, että julkisen urheilurahoituksen parlamentaarinen käsittelyprosessi voi heilauttaa tilanteet suuntaan ja toiseen nopeastikin.
Kansallista vai kansainvälistä kilpa- vai huippu-urheilua
Jokaisella elämänalueella on ihmisiä, jotka ovat muita parempia. Yhtä lailla on luonnollista, että urheilussa on kovan kansainvälisen tason huippu-urheilijoita ja kansallisen tason kilpaurheilijoita. Näiden erot on tunnistettava, koska se ohjaa resurssien jakamista ja päivittäisvalmennuksen toimia.
Huippu-urheilun ulkoinen arviointi toi esille, että Suomessa näyttäisi edelleen olevan kesken keskustelu siitä, mikä on huippu-urheilun tasovaatimus Suomessa. Lehtosen mielestä kysymys on yksinkertainen.
– Halutaanko, että suomalainen huippu-urheilu on parasta Suomessa vai parasta maailmalla? Hirvittää, kun kuulen urheiluihmisten sanovan, etteivät ne olympiamitalit niin tärkeitä ole. Eli selitetään itsensä pois tästä tilanteesta. Onhan se hullunkurista, että muu maailma laskee olympiamitaleita, mutta me emme niin tekisi.
Viimeisintä huippu-urheilun arviointiprosessia johtanut professori Karl-Erik Michelsen kiteyttää tilanteen.
– Suomessa puuttuu tarkka määrittely siitä, mitä huippu-urheilu tämän päivän maailmassa on. Kun määrittely puuttuu, on huippu-urheilusta tullut vapaa käsite, jota eri ryhmät ja toimijat voivat käyttää erilaisissa tarkoituksissa. Kun määritelmää ei ole, sotkeutuu se kilpaurheiluun. Me kilpaurheilemme huippu-urheilutapahtumissa ja tämä on tulos.
Michelsen jatkaa, että tässä ajassa ei ole mahdollista määrittää huippu-urheilua jonkun valtakunnan rajojen sisäpuolelle.
– Se on mennyttä aikaa. Huippu-urheilu on nykyisin globaalia. Sitä voi seurata televisioista joka päivä. Ihmisiä ei voi huijata, koska suoritukset ovat kaikkien nähtävissä. Globaalin huippu-urheilun määritelmä on realiteetti. Muuta ei ole.
Michelsen sanoo, että pitäisi ymmärtää ja avata, mitä on kansainvälinen huippu-urheilu.
– Keskustelu siitä, mitä tämä tarkoittaa urheilijoiden, tukijoiden, valmentajien ja taustavoimien sekä järjestelmän osalta, on kokonaan käymättä lajiliitoissa. Ilman tätä keskustelua menestyminen kisoissa on aivan onnen kauppaa. Nyt tilanne on johtanut siihen, että ollaan jo tyytyväisiä pistesijoihin.
Johtajien valta ja vastuu
Michelsen korostaa johtajien vastuuta. Hänen mukaansa tämän päivän johtaminen tarkoittaa, että johtajat johtamispuheella ja muulla toiminnallaan pitävät ydinasiaa esillä, jotta urheilijat kaiken aikaa ymmärtävät, mikä vaatimustaso on.
– Nyt aktiivinen johtamispuhe puuttuu kokonaan. Urheilijoiden pitää kuulla, tietää ja ymmärtää, mihin he ovat menossa. Silloin ei ole kyse mitalitavoitteesta. On johtajien tehtävä määrittää sitä ympäristöä, missä urheilijat urheilevat, kun ovat huippu-urheilutapahtumassa. Tämä puuttuu. Kukaan johtajista ei ole siitä puhunut.
Kati Lehtonen muistuttaa vielä, kenellä valta ja vastuu oikeastaan ovat.
– Nyt vallitsevan epämääräisen ja vellovan nykytilan ovat sallineet Olympiakomitean jäsenyhdistykset ja muut huippu-urheilussa mukana olevat organisaatiot. Myös opetus- ja kulttuuriministeriö on 12 vuotta katsellut asiaa sivustalta. Toki tiedän, että virkamiestyö on hankaloitunut koko ajan, kun harrastetaan ohituskaistapolitiikkaa suoraan ministerin kabinettiin ja sekin heikentää suunnitelmallisuutta.
Kari Niemi-Nikkola ei myöskään halua ulkoistaa ministeriötä vastuusta.
– Jos ulkoisen arvioinnin suosituksia peilaa, niin ministeriö saa katsoa itseään peiliin. Meillä ei ole selkeää huippu-urheilun tavoiteasetantaa, ei selkeää strategiaa eikä selkeitä määrittelyjä. Ei voi olla niin, että rahoitus pysyy ennallaan riippumatta siitä, mitä tapahtuu, hyvää tai huonoa, Niemi-Nikkola sanoo.
Lehtonen ei usko, että huippu-urheilun uusi tulevaisuus istuisi Olympiakomiteassa.
– Instituutiot, kuten Olympiakomitea, pyrkivät pikemmin vakauttamaan toimintaansa kuin muuttamaan sitä. Siksi en usko, että siellä toimintatapoja muutettaisiin.
– Muutos voi kyteä kuitenkin siinä, että löytyy riittävän iso joukko nykytilanteeseen kyllästyneitä urheilijoita, valmentajia, muita toimijoita tai organisaatioita, jotka lähtevät rohkeasti luomaan uutta. Uskon siihen, että muutos lähtee kentältä, jos on lähteäkseen, toteaa Lehtonen.