Satunnainen sunnuntai-ilta Suomessa vuonna 1975. Kerrostalolähiön kennostoissa majailee maaltamuuttanut kansa. Ilta hämärtyy ja ikkunoista alkaa kajastaa sinertävä valo.
Tuore tietokirja Kulttuuritelevision aika (SKS 2024) pureutuu siihen, millaisten tv-ohjelmien äärelle suomalaisissa olohuoneissa hiljennyttiin vuosien 1975-1985 välillä. Samoin kirja väittää, että televisio oli tuolloin paitsi olennainen ja vaikuttava osa yhteiskuntaa myös paljon monipuolisempi ja -äänisempi kuin mielikuvamme siitä.
– Kulttuuritelevisio-käsitteellä haluamme tehdä näkyväksi myös kulttuurin keskeisyyttä television ohjelmistossa tuolloin, sanoo yksi kirjan kirjoittajista, mediatutkija Anu Koivunen.
Mediatutkija Mari Pajalan mukaan suomalainen televisiohistoria on kuvattu tutkimuksissa usein uutis- ja ajankohtaisohjelmien ja viihdeohjelmien vastakkainasetteluna. Väliin mahtuu kuitenkin paljon muuta, kuten kirjan aineisto paljastaa.
Koivusen ja Pajalan mukaan nykyään ajatellaan, että 1970 ja 80-lukujen vaihde oli niukkaa, köyhää ja valotonta aikaa, jolloin elettiin suomettumisen ikeen alla.
– Usein unohtuu, että itse asiassa yhteiskunnassa oli valtava eteenpäin menemisen meininki, Koivunen muistuttaa.
– Suomalainen televisio oli osa hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista ja kulttuuria pidettiin yhtenä tuon rakennustyön kulmakivistä.
Kaksi kanavaa ja yhteinen ohjelmakaavio
Kulttuuritelevision aika -kirjan tekijät, Koivusen ja Pajalan lisäksi Laura Saarenmaa ja Janne Zareff, tarkastelevat televisio-ohjelmia muun muassa ohjelmatietojen ja -kaavioiden, yksittäisten ohjelmien ja lehdistön kirjoittelun kautta.
Vuonna 1975 lähestulkoon kaikilla suomalaisilla oli tv-vastaanotin ja sieltä näkyi ohjelmaa kahdelta kanavalta. Osa ohjelmista oli Ylen, osa kaupallisen MTV:n tuottamia. Yhtiöt suunnittelivat ohjelmakaavion yhdessä. Tarkoituksena ei ollut kilpailla katsojista vaan luoda koko kansaa miellyttävä, viihdyttävä ja sivistävä ohjelmisto.
Katsoipa tuon ajan ohjelmistoa millä silmällä tahansa, kulttuuri oli yliedustettuna. Uutis- ja ajankohtaisohjelmia oli jonkin verran, samoin viihdettä. Urheilua lähetettiin yllättävän vähän.
Usean hallituksen pääministerinä tuona ajanjaksona toiminut Kalevi Sorsa piti televisiotoimintaa ja sen rahoittamista kulttuuripolitiikkana ja totesi vuonna 1973 Hämeen taidepäivillä, että kulttuuripolitiikka saa maksaa siinä missä sosiaalipolitiikkakin.
Television vaikuttavuudesta kertovat myös päätähuimaavat katsojaluvut. Tv-uutisia katsoi illasta toiseen liki kaksi miljoonaa katsojaa. Myös kevyempää tarjontaa, viihdettä ja visailua, katsottiin joukolla. Jo 1960-luvun lopulla aloittanutta Levyraatia tapitti viikoittain lähemmäs kolme miljoonaa suomalaista. Saman verran katsojia tavoittaa tänä päivänä enää Linnan juhlat.
Televisioteatterit, kadonnutta kansaperinnettä
Teatteri tuli osaksi televisioilmaisua jo heti tv-toiminnan alussa. Yleisradio aloitti säännölliset tv-teatterilähetykset vuonna 1959.
Pian teatteria oli tarjolla joka kanavalla ja kahdella kielellä. Ykköskanavan Televisioteatterin lisäksi TV2:lla oli oma teatteritoimituksensa. Vuonna 1965 perustettu mainostelevisio MTV aloitti pian oman teatterinsa. Lisäksi ruotsikielisillä oli omansa.
Anu Koivusen mukaan vielä 1980-luvulla tehtiin studiossa tv-näytelmiä, mutta 1970-luvulla tulivat mukaan tv-elokuvat ja minisarjat.
– Nämä olivat valtavan suosittuja ja tuntuivat puhuttelevan todella laajaa kansanosaa, Koivunen sanoo.
Suomi sanoo ei Sesame Streetille
Yhdysvalloissa julkisen palvelun televisiokanava NET aloitti 1960-luvun lopulla esikouluikäisille suunnatun lastenohjelmasarjan Sesame Street (Seesamitie). Lapsia leikin varjolla laskemaan ja lukemaan opettavat Muppet Show -tyyppiset nukkehahmot saivat valtaisan suosion. Ohjelmaa näytettiin myös Yhdysvaltain ulkopuolella yli sadassa maassa.
Pohjoismaiset televisioyhtiöt pohtivat oman Seesamitiensä aloittamista 1970-luvulla, mutta lopulta hanke kariutui.
Suomalaisten televisiontekijöiden mielestä nuket vain tolkuttivat numeroita ja aakkosia, kun taas suomalaiseen lastenohjelmaan haluttiin laajempi näkökulma.
– Sesame Street nähtiin myös vähän liian viihteellisenä ja kaupallista tv-ilmaisua hyödyntävänä ohjelmana, mediatutkija Mari Pajala sanoo.
Peruskoulu-uudistus oli pyörähtänyt käyntiin ja uudenlaiseen perusopetukseen siirryttiin asteittain Pohjois-Suomesta alkaen vuodesta 1972 lähtien.
Samaan aikaan esikouluikäisille kaivattiin sisältöjä, jotka valmentaisivat lapsia uuteen koulusysteemiin. Television välityksellä sisällöt tavoittaisivat koko maan. Yleisradio kehitti eskari-ikäisiä varten ohjelman nimeltä Noppa.
– Se oli hyvin kunnianhimoinen ohjelmahanke, jonka kytkeytyi kehityspsykologian ja kasvatustieteen tutkimukseen. Taustalla toimi tutkija Pirkko Liikanen Jyväskylän yliopistosta, kertoo Pajala.
Juhlakausista jaloin
Suomalaiset elivät kulttuuritelevision aikaan myös vuoden kierron tv-ohjelmien kautta.
Kevät alkoi siitä, että Euroviisu-karsinta pyörähti käyntiin. Syksyllä katsottiin Syksyn sävel ja talven kohokohta oli Miss Suomi -kilpailu.
Euroviisut tai Syksyn sävel eivät olleet viikkokausia kestäviä spektaakkeleja vaan lyhyitä pisteohjelmia, joiden jälkipuinti käytiin sanomalehtien sivuilla ja työpaikkojen kahvihuoneissa.
Eivätkä television juhla sen pikemmin kuin arkikaan olleet irrallaan reaalipolitiikasta. Ohjelmistosta kyllä huomasi milloin vietetään Yya-sopimuksen vuosipäivää, jopa Neuvostoliiton lokakuun vallankumousta juhlittiin. Mielikuva kekkoslovakialaisesta televisiosta ei siis ole täysin tuulesta temmattu.
Televisiohistorian merkkipaaluiksi nousi kuitenkin useita kulttuuripuolen satsauksia. Yksi niistä oli TV2:n teatteritoimituksen voimannäyttö, Rauta-aika.
– Sarjan käsikirjoittaja Paavo Haavikko oli hyvin korkeakulttuurinen, modernistisesta lyriikastaan tunnettu henkilö. Häntä arvostettiin myös yhteiskunnallisena keskustelijana. Sellainen henkilö, josta tehdään haastatteluohjelmia, määrittelee mediatutkija Anu Koivunen.
Haavikko seisoi kansakunnan kaapin päällä ja sieltä käsin hän kirjoitti kansalliseepos Kalevalan nykypäivään. Muutkin tekijät olivat suomalaisen kulttuurin kermaa, kuten ohjaaja Kalle Holmberg ja lavastaja Ensio Suominen.
Lopputulos oli televisiodraaman historiaa. Sarjan kolmas osa palkittiin kansainvälisillä Prix Italia -festivaaleilla.
Niukkuuden aika alkaa Kulttuuritelevision aika -teosta lukiessa tuntuakin runsauden ajalta, jopa kulta-ajalta.
Tekijät haluavat nostaa esiin sen, että toisin kuin aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, kahdelle kanavalle levittäytyneet kaupallinen televisio ja julkisen palvelun Yleisradio eivät poikenneet ratkaisevasti toisistaan.
– Ne olivat itse asiassa hengeltään hyvin lähellä toisiaan. Toki ohjelmistoissa oli painopiste-eroja, mutta MTV:llä oli ihan samanlaisia kulttuuripyrkimyksiä kuin Ylelläkin sekä kunnianhimoista ja innovatiivista ohjelmatuotantoa, Mari Pajala sanoo.