”Mie soitin Maikul, ja Maikku sano, et siul on oikeus siun omiin tunteisiin.” Putous-sketsihahmo Antsku hoki jotakuinkin näin.
Minullakin oli Maikku. Se oli koira.
Maikku muutti luokseni kymmenen vuotta sitten. Olin 23-vuotias maisteriopiskelija. Maikku oli arviolta 4-vuotias entinen katurakki, keskikokoinen ja rimpulajalkainen.
Meitä molempia jännitti.
Koiranomistajat tietävät, että koira muuttaa elämän. On huolehdittava eläimen tarpeista ja koulutettava uusi ystävä kunnollisen kotikoiran tavoille.
Mutta olen vakuuttunut, että todellisuudessa koirat kouluttavat meitä.
Kuten Antskun Maikulla, myös minun Maikullani oli viisauksia. Opin koiraltani enemmän kuin monilta ihmisiltä, saati yhdestäkään self help -kirjasta. Piti vain kuunnella.
Ja nyt jaan näistä opeista muutaman.
Kun Maikun kotiutumisesta oli kulunut kolme kuukautta, käyskentelin koirani kanssa mäntymetsässä kaatosateessa. Kelistä huolimatta kulku ei tuntunut työläältä. Olimme löytäneet yhteisen rytmin.
Koirasta ja ihmisestä oli muovautunut koirakko.
Huomasin kolmen kuukauden kaavan toistuvan elämässäni. Isojen muutosten jälkeen tarvitsin sen verran aikaa, että uusi tilanne arkistui.
Muutoksia elämä tarjoilikin. Tuli uusia koteja, uusia työpaikkoja, uusia perheenjäseniä. Elo ei ollut aina mutkatonta. Joka käänteessä pohdin, miten koira reagoi.
Yleensä Maikku mukautui uuteen nopeammin kuin hämäläinen emäntänsä.
Maikun ensimmäinen oppi kuuluikin: Sopeudumme, kunhan saamme aikaa.
Koiraa ei kiinnostanut pätkän vertaa tittelisi, ikäsi tai ulkonäkösi. Jos sinusta huokui ystävällisyys, sinut noteerattiin.
Katurakista kuoriutui iloinen seurakoira. Se lähti mukaan illanviettoihin, lasten synttärikemuihin ja vanhusten hoitolaitokseen.
Maikku viihtyi ihmisten ilmoilla. Itsevarma otus minglasi minkä kerkesi. Se kiersi tyynesti tervehtimässä kaikki ja huolehti, että jokainen sai rapsuttaa niin paljon kuin halusi.
Koiraa ei kiinnostanut pätkän vertaa tittelisi, ikäsi tai ulkonäkösi. Jos sinusta huokui ystävällisyys, sinut noteerattiin.
Silloin Maikku tassutti luokse ja tökkäsi kuonollaan kättä. Se oli merkki, että sai silittää.
Seinustoilla viihtyvä emäntä seurasi koiraansa sivusta ja ymmärsi, että huomio oli tärkeää paitsi koiralleni, myös ihmisille.
Tässä siis Maikun toinen oppi: Jokainen ansaitsee huomiota. Sitä saa myös pyytää.
Koira olisi tepastellut maailman ääriin kanssani.
Lajien välinen viestintämme hioutui huippuunsa. Maikku tiesi kielen naksautuksesta, että kutsuin. Minä tiesin koiran tiukasta tuijotuksesta, että minua kutsuttiin.
Työpäivinä Maikku syöksyi pöytäni ääreen tasan kello neljältä. Oli lenkin aika.
Koira olisi tepastellut maailman ääriin kanssani. Varsinkin vaikeina päivinä yhteiset kävelyt tyynnyttivät.
Seuraakin Maikun kolmas oppi: Kun arki tökkii, haukkaa happea.
Jos surettaa, mene lenkille. Jos ahdistaa, mene lenkille. Jos jokin pulma ei ratkea, mene lenkille.
Näitäkin kolumneja sorvasin, kun kuljeskelimme pitkin metsiä. Lenkki saattoi olla lyhyt pyrähdys tai pitkä seikkailu. Pääasia oli, että lähti.
Tutuilla reiteillä puut olivat yhä paikoillaan, vaikka mielessä kuinka myllersi.
Kun koira on omistajansa kouluttanut, seuraa loppukokeista raastavin.
Vanhuus ei tule rytinällä. Se saapuu huomaamattomasti hoiperrellen, pieniä vaivoja mukanaan raahaten.
On syksy 2024. Olen 33-vuotias toimittaja ja perheenäiti. Maikku on arviolta 14-vuotias. Sen kesään on mahtunut hyviä päiviä, mutta aiempaa enemmän myös huonoja.
Kunnes erään viikonlopun aikana päivät muuttuvat todella huonoiksi.
Maanantaiaamuna soitan puhelun, jonka soittamista olen pelännyt. Puolisoni ajaa koko köörimme eläinlääkäriin. Maikku kävelee vaivoin huoneeseen, minä itken. Maikku etsiytyy vihreälle fleecehuovalle makaamaan, minä itken. Maikku saa rauhoittavan piikin, eikä älähdäkään.
Minä itken.
Ennen sileä ja kiiltävä turkki tuntuu käteni alla nyt karhealta ja huovuttuneelta. Karvaa irtoaa tuppoina. Kuin koira olisi jo alkanut hajota.
Ja kun eläinlääkäri antaa kuolinpiikin, ja ystävän sydän pysähtyy, ajattelen, etten selviä tästä.
Samalla tiedän, että lopulta selviän. Sainhan loistavat opit.
Laura Hallamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka ei ole vielä kyennyt viemään koiransa kuppeja ja valjaita pois silmistä.