Kun Baltasar Kormákur menee urallaan yhteen suuntaan, hän katsoo jo ihan toiseen.
Kormákuria, 58, on kutsuttu Islannin Pedro Almodóvariksi, Islannin Ingmar Bergmaniksi ja ”Mark Wahlberg -tyypiksi”. Leimat eivät tartu, sillä hän on ohjannut vähän kaikenlaista.
Kuten kieron 101 Reykjavik -komedian (2000), jossa peräkammarin poika rakastuu samaan naiseen kuin hänen äitinsä, ja IMAX-elokuva Everestin, jossa Jake Gyllenhaal kumppaneineen selviytyy maailman tunnetuimman vuoren rinteessä.
Kormákuria voi pitää keskinkertaisia Hollywood-elokuvia ohjaavana duunarina, mutta uravalinnoissa on ollut paljonkin järkeä. Hän on onnistunut kotimaastaan käsin rakentamaan uran Islannin menestyneimpänä elokuvantekijänä, joka tekee mitä haluaa.
Suomessa uuden Touch-elokuvansa kanssa vieraillut Kormákur kertoi Ylelle, miksi hän jäi Islantiin, ja miksi Hollywoodinkin kannattaa tulla sinne.
Björkin jalanjäljissä
Kormákur ei koskaan ajatellut uraa kotimaansa ulkopuolella. Esikuvia ei ollut Islannissa hänen aloittaessaan. Kormákur teki teatteria, näytteli kotimaisissa elokuvissa ja ohjasi lastenelokuvan Áfram Latibær (1996), jossa atleettinen tonttu tsemppaa laiskoja lapsia.
Vasta Björkin kansainvälinen menestys 1990-luvun puolivälin jälkeen muutti ajatusta siitä, että islantilaiset kulttuurituotteet voisivat matkata.
Hallgrímur Helgasonin menestysromaaniin perustunut 101 Reykjavik merkitsi Kormakurille kansainvälistä läpimurtoa ohjaajana. Se oli hänen toinen pitkä ohjaustyönsä, ja kun se voitti Toronton elokuvajuhlien tulokaspalkinnon, iso yhdysvaltalainen agentuuri ilmoitti haluavansa edustaa Kormákuria.
– Kysyin, keitä heillä oli asiakkainaan. He sanoivat, että Tom Cruise. Totesin, että okei, teillä menee siis ihan hyvin.
Yhdysvalloista alkoi tupsahdella työtarjouksia. Ne olivat lähinnä kauhua ja trillereitä: lajityyppejä, joissa halvalla tekemisellä on pitkät perinteet, ja joita siksi tarjotaan ”kiinnostaville kansainvälisille ohjaajille”.
– On hyvin epätodennäköistä, että kenestäkään tulee pohjoisen oma Ang Lee ensimmäisellä Hollywood-elokuvallaan. Ne, mitä tarjotaan, eivät ole Oscar-elokuvia, Kormákur sanoo.
Hän suhtautui tarjouksiin pragmaattisesti. Silkkaa roskaa ei kannattanut tehdä, mutta toisaalta pienemmätkin Hollywood-tuotannot merkitsivät moninkertaista budjettia ja toimivat astinkivinä.
– Tulen 400 000 asukkaan maasta. Pidätkö Suomea pienenä maana? Me olemme piskuinen. Yleisömme on pieni ja mahdollisuutemme ovat pieniä.
Kormákurin ensimmäinen täysverinen jenkkituotanto Contraband (2012) oli keskinkertainen uusintaversio islantilaisesta rikoselokuvasta Reykjavík-Rotterdam (2008), jonka pääosan Kormákur oli näytellyt. Ohjaaja ei ole Mark Wahlbergin tähdittämästä elokuvasta erityisen ylpeä, mutta se debytoi ykkösenä Yhdysvaltain lippuluukuilla.
Ilman Contrabandia ei olisi tullut Everestiä, josta Kormákur on ylpeä, ja joka tuotti yli 200 miljoonaa dollaria. Eikä varmaan Touchiakaan.
Hollywood tuli Islantiin
Kormákur asuu yhä Islannissa ja pitää siellä hevosia. Muutto Hollywoodiin ei ole houkuttanut, ja viime vuosina hän on onnistunut tuomaan Hollywoodia Islantiin.
Hän on toiminut tuottajana melkein kaikissa elokuvissaan, ja esimerkiksi Everestiä kuvattiin myös Islannissa. Kormákur on rakennuttanut kotimaahansa isot elokuvastudiot ja sanoo, että verohelpotukset tekevät maasta houkuttavan kuvauspaikan.
Elokuvan kotimaalla on koko ajan vähemmän väliä, Kormákur sanoo. Hän on juuri tuottanut kansainvälisen tv-sarjan King and Conqueror, jonka tapahtumat sijoittuvat Britanniaan, mutta joka kuvattiin Islannissa.
Kormákur pitää selvänä, että Skandinaviasta löytyvät jo maailman parhaat maskeeraussuunnittelijat, ja erikoistehosteissa kehitytään kovaa vauhtia.
– Ei ole mitään syytä, miksi elokuvat pitäisi kuvata Hollywoodissa.
Kormákur on ohjannut Islannissa kaikkea melodraamasta (The Sea, 2002) rikosmysteereihin (Jar City, 2006), selviytymisseikkailuihin (The Deep, 2012) ja trillereihin (The Oath, 2016). Kormákur toivoo, että hänen maanmiehensäkin päästäisivät irti ajatuksesta, että islantilaisen elokuvan täytyy olla jotain tiettyä. Islantilaista elokuvaa tehdään hänen mielestään laput silmillä.
– Olemme käyttäneet jo kaikki maatilan eläimet elokuvien nimissä [Of Horses and Men, Rams, Lamb ja niin edelleen], vaikka suurin osa islantilaisista ei asu maaseudulla. Meidän täytyy avartaa katsettamme.
Eronneen miehen elokuvia
Kormákurin kaksi viimeisintä elokuvaa ovat loistava esimerkki katseen avaruudesta.
Vauhdikkaassa Beastissä isä (Idris Elba) matkaa tyttäriensä kanssa Etelä-Afrikkaan. Hurjistunut leijona hyökkää ja isä löytää itsestään sankarin. Verinen savanniseikkailu hitsaa perheen yhteen.
Hitaassa ja hiljaisessa Touchissa Alzheimer-diagnoosin saava eläkeikäinen Kristófer (Egill Ólafsson) lähtee Lontooseen selvittämään, miksi hänen nuoruudenrakkautensa Miko (Kōki) katosi vuosikymmeniä sitten. Miko on tullut maahan isänsä kanssa Hiroshimasta, ja perhe kantaa pommi-iskun traumaa.
Harva ohjaaja tekisi näin jyrkkää loikkaa tunnelmasta toiseen. Kormákur on kuitenkin kiinnostunut vähän kaikenlaisesta ja vierastaa lokerointia.
Kormákur yrittää tuoda elokuviinsa harmaan sävyjä, vaikka Hollywoodissa se on usein vaikeaa:
Ja on elokuvissa jotain yhteistäkin: ne tuntuvat nimittäin eronneen miehen elokuvilta.
Molempien päähenkilöt ovat leski-isiä. Beastin isä yrittää löytää yhteyttä tyttäriinsä, joiden elämistä hän tietää vähän. Touchissa tytär soittelee isälleen tämän sukeltaessa omiin muistoihinsa, mutta isä vaikenee kun pitäisi puhua.
Kormákur erosi vaimostaan elokuvien välissä. He olivat naimisissa 23 vuotta ja heillä on viisi lasta.
– Perheen hajottaminen 23 vuoden jälkeen on varmaankin elämäni isoin trauma, ohjaaja sanoo.
– Se muuttaa ihmistä. Siinä oppii rehellisyyttä ja vastuunkantoa.
Kormákur sanoo elokuviensa olevan aina vähän omaelämäkerrallisia, oli aihe mikä tahansa.
Enemmän Touchin päähenkilössä taitaa silti olla Kormákurin isää, katalaanitaiteilijaa, joka astui nuorena miehenä kahvilaan Reykjavikissa, tapasi paikallisen maalaistytön ja vei tämän 18 päivää myöhemmin vihille. Kormákurin vanhemmat ovat yhä yhdessä.
Kristóferin tapaan Kormákurin isä sairastaa Alzheimerin tautia.
– Jollain tapaa elokuva on rakkauskirje isälleni, joka hiipuu keskuudestamme.
Baltasar Kormákur puhuu isästään ja kesken jääneistä asioita:
Oppenheimerin veljentytär
Touch on kotimaassaan vuoden katsotuin elokuva. Islanti on nimennyt sen Oscar-ehdokkaakseen – kunnia on Kormákurille jo viides – ja elokuva on ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saajaksi. Suomen-ensi-iltansa Touch saa nyt perjantaina 18. lokakuuta.
Kriitikot ovat ylistäneet Touchia kauniiksi ja koskettavaksi. Ohjaaja kertoo saaneensa kiitosta elokuvan autenttisuudesta. Se on tuntunut tärkeältä, sillä on aina riski, kun ulkopuolinen tarttuu Hiroshiman kaltaiseen kansalliseen traumaan.
Taustatyöhön ja representaation tarkkuuteen käytettiin aikaa, vaivaa ja rahaa. Japanista hankittiin lavasteita, ja Islantiin lennätettiin japanilaisia auttamaan kielen sekä kulttuurin kanssa.
– Elokuva kutsuttiin Hiroshiman elokuvajuhlille, mikä on hyvä merkki, Kormakur sanoo.
Kormákur sanoo, että Ólafur Jóhann Ólafssonin romaaniin perustuvasta elokuvasta tuli sattumalta sisarteos viime vuoden toiseksi isoimmalle elokuvalle.
– Jos Oppenheimer on juhlissa äänekäs serkku, Touch on pieni veljentytär.