Pätkätyöläiselle perhevapaa on hyppy tuntemattomaan. Sosiaali- ja terveysministeriön tilaamassa 20 ehdotusta lapsitoiveiden tukemiseksi -selvityksessä työelämän epävarmuus sai vähäistä huomiota.
Selvityksen mukaan suomalaisessa työelämässä ei ole tapahtunut mitään sellaista muutosta, jonka nojalla työelämän riskien voisi katsoa lisääntyneen. Enemmän huomiota saivat ruutuaika, tunnetaidot, mielenterveys sekä alle kolmekymppisille tarjottu vauvabonus.
Näkemys kouraisi, koska perheemme lapsiluku jäi yhteen pätkätöiden takia.
Elämä minimiäitiysrahalla tarkoittaa nuukailua.
Sain lapsen selvityksessä suositeltuun aikaan 27-vuotiaana. Hetken mielijohteesta tehty päätös osoittautui jälkikäteen ajateltuna viisaaksi. Pitkää harkintaa siihen ei kuulunut, mutta olin löytänyt kumppanin, opinnot lähenivät loppuaan ja kaipasin muutosta arkeen.
Opiskelin valmistumista edeltäneen vuoden ulkomailla, eikä työstä opintojen ohella kertynyt säästöjä.
Elämä minimiäitiysrahalla tarkoittaa nuukailua, joten ymmärrän hyvin, miksi ihmiset kaipaavat taloudellista turvaa. Ratkaisimme tilanteen asumalla pienessä yksiössä.
Vauva-ajasta jäi hyvät muistot, vaikka vastavalmistunut työtön filosofian maisteri ei voi paeta arjen karua todellisuutta vauvakuplaan. Puoliso teki epämääräisiä hanttihommia.
Tilanne oli onneksi väliaikainen. Kuin ihmeen kaupalla sain pienen apurahan väitöskirjaan, ja ryntäsin heti tilaisuuden tullen töihin. Tutkimus eteni, joten sain lisää rahoituspätkiä. Työn ja perheen yhdistämistä en kokenut erityisen kuormittavana.
Lapsi kasvoi, väitöskirja valmistui eikä kumppani mennyt vaihtoon. Ajatus toisesta lapsesta siirtyi silti väitöskirjan jälkeiseen aikaan. Olin vasta kolmekymppinen, joten miksi kiirehtiä.
Vähänpä tiesin, millaista arki väittelyn jälkeen tulisi olemaan.
Pätkätyöläiselle jatkuvat muutokset tarkoittivat jäätävää pelkoa työttömyydestä.
2010-luvun puolivälissä yliopisto muuttui. Tohtoreita valmistui liukuhihnalta, tutkimustyön vauhti kiihtyi tempoilevaksi ja kilpailu rahoituksesta kiristyi. Pätkätyöläiselle jatkuvat muutokset tarkoittivat jäätävää pelkoa työttömyydestä.
Hiljalleen työ alkoi syödä yhä suuremman osan arjesta.
Muutama vuosi väittelyn jälkeen havaitsin tekeväni neljää eri tutkimusta samaan aikaan. Muuttuvissa työsopimuksissa luki vain yksi työ, mutta pöydällä oli nykyisiä projekteja, vanhoja projekteja, tulevia projekteja sekä omia tutkimuksia, joita piti työstää, jotta niihin saisi rahoitusta.
Tilannetta pelasti hieman se, että puolisoni tekee niin sanottuja suorittavia töitä, eikä ole akateeminen. Siitä ei tarvinnut kinata, kuka saa olla koko ajan töissä.
Arki sujui, mutta oli selvää, ettei toinen lapsi ole mahdollinen.
Vakautta työuraan sain vasta viime syksynä, kun olin jo täyttänyt 41 vuotta. Yliopistotyö on antanut paljon, eikä uravalinta harmita. Olen kiitollinen yhdestäkin lapsesta. Silti on jäänyt kaivelemaan, millaista elämä olisi ollut, jos äitiysvapaa ei olisi tuntunut liian suurelta riskiltä.
Yliopisto on omanlaisensa työpaikka epämääräisine työsuhteineen, muttei erityinen.
Tiedän, että muillakin aloilla työskentelevillä ikätovereilla perhehaaveet ovat siirtyneet epävarman työtilanteen takia. Kumppanin löytäminen ei siis aina ole ainoa ongelma.
Omaa sukupolveani kalvaa työelämän epävarmuus sekä ikuinen riittämättömyyden tunne.
Sitäkin voisi pohtia, miksi lapsiperheiden arjesta on muodostunut niin vaativa suoritus. Esimerkiksi Ylen haastattelemat nuoret aikuiset kokivat ajatuksen vanhemmuudesta pelottavana.
Vaikka lapsiperheitä tuetaan, moni kokee, ettei heillä ole riittävästi taloudellisia, sosiaalisia tai emotionaalisia resursseja lasten kasvattamiseen.
En tiedä, mikä itseäni nuorempia painaa, mutta omaa sukupolveani kalvaa työelämän epävarmuus sekä ikuinen riittämättömyyden tunne.
En ylipäätään tunnista sitä mielikuvaa, että nuoret aikuiset olisivat itsekkäitä uraihmisiä, tunnetaidottomia hedonisteja tai nettiriippuvaisia.
Ehkä he vain etsivät pysyvyyttä ajassa, jossa sitä ei ole tarjolla.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja on yliopistotutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii väsymysilmiöiden historiaa ja työperäisen väsymyksen muuttuvia merkityksiä. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä, eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Helsingin yliopiston kantoja.