Kun ensimmäinen lapsemme oli syntynyt, äiti vietiin paikkailtavaksi, ja minä jäin hetkeksi vauvan kanssa kahdestaan. Ajattelin, että oli melko harkitsematonta jättää minut, niin nuori ihminen, niin suureen vastuuseen. No, kättelin vauvaa ja esittäydyin, kuten kohteliasta on. Hänellä oli pieni käsi ja huonot käytöstavat: ei kertonut edes nimeään.
Myöhemmin muistin, että eihän sillä vielä ollut sellaista.
Kättelin vauvaa ja esittäydyin, kuten kohteliasta on.
Siitä se kuitenkin lähti. Sunnuntaina vietän isänpäivää 54. kertaa, niistä 28 olen itse ollut juhlinnan kohteena. Neljältä lapselta olen saanut siis yhteensä reilut sata isänpäivälahjaa. Hallitukselta voisin saada jälkikäteen jonkinlaisen veronalennuksen tai edes käteistä siitä, että lapsia on niin monta.
Varsinkin, kun pitkin syksyä on keskusteltu siitä, kuinka lapsia syntyy liian vähän. Syyllistävät katseet tuntuvat kääntyvän ennen kaikkea naisiin, mutta kyllä ongelman ratkaisuun miehiäkin tarvitaan. Veikkaan, että nuoret miehet ovat itse asiassa niitä, jotka jättävät koko asian ajattelemisen mahdollisimman hamaan tulevaisuuteen.
Meillä ei ainakaan olisi yhtään lasta, jos se yksin minusta olisi ollut kiinni – tai vähintään lapset olisivat syntyneet neljännesvuosisata myöhemmin. 25-vuotiaana en liiemmin uhrannut asialle ajatusta – ja jos uhrasinkin, lapset vaikuttivat hankalalta obstaakkelilta baari-iltojen ja päättymättömien sunnuntaiaamujen näkökulmasta. Onneksi perheessä joku tietää paremmin.
Ja muuttihan se lapsen tulo iloista opiskelijaelämää, mutta toisaalta – sitä oli jo ehtinyt viettää seitsemän vuotta, aamusta iltaan. Lapsi ja lapset toivatkin mukanaan aivan uudenlaisen tajun ajasta ja sen kulusta. Heidän myötään aukeni niin menneisyys kuin tulevaisuus. Käsitti senkin, ettei lasten saannille ole koskaan oikeaa hetkeä. Aina on jotain. Aina tulee jotain. Siksi erinomainen hetki on nyt.
Yksi tärkeä lasten opettama huomio on, että elämä on useimmiten kauhean pitkä. Siinä ehtii mitä vain: opiskella useaan otteeseen, vaihtaa työpaikkoja, työuria, asua maalla ja kaupungissa, bailata yömyöhään, nauttia kesäilloista, matkustaa maailman ääriin. Sitä kaikkea ei tietenkään saa kerralla ja samaan aikaan, mutta vuosien varrella, pikku hiljaa. Ja siihen palettiin lapsetkin mahtuvat itse asiassa oikein mainiosti.
Lasten saannille ole koskaan oikeaa hetkeä. Siksi erinomainen hetki on nyt.
Jos ajattelee elämänsä mahdollisuuksia ikään kuin ovina, joita voi availla tai olla availematta, niin lapset ovat yksi ovi. Kun sen on avannut, saa elämäänsä rikkauksia, sävyjä ja merkitystä – ja maailma saa tietenkin hienoja uusia ihmisiä.
Toisaalta jos syystä tai toisesta ei halua avata sitä ovea, niin vähän kärjistäen ei myöskään tiedä, mitä menettää ja voi sitten jatkaa vain elämäänsä.
Nyt kun omat lapseni ovat jo maailmalla, sopinee vähän koota kokemuksiaan, miettiä, millaista se isyys sitten on.
Ainakaan isyys ei ole erityisen vaikeaa hommaa, siihen ei vaadita edes koulutusta. Toki siitä voi tehdä vaikeaa, jos vasiten haluaa elämästään rasittavan, mutta ei kukaan pakota tai käske.
Aika pienellä yltää hyväksi isäksi. Ei tarvitse jatkuvasti viedä lasta sinne tai tänne ja uhrata koko elämänsä jälkikasvulle. Saa toki niinkin tehdä, mutta lapset kasvavat kyllä ilman erityistä kasvattamista – ilman paapomistakin. Lapsista tulee itseohjautuvia, jos heidän antaa olla itseohjautuvia. Ei tarvitse päsmäröidä koko ajan.
Hyvä isyys – tai hyvä vanhemmuus – ei myöskään tarkoita, että on koko ajan kiinnostunut kaikesta, mitä lapsi puuhaa. Sen verran pitää olla, että pysyy kartalla, mutta ei se useimmiten kauheasti vaadi.
Eikä hyvä isyys tarkoita sitäkään, että pitää hankkia lapselle kaikki mahdolliset härpäkkeet. Riittää, kunhan perusasiat ovat kunnossa - niihin kuuluu vaatteiden ja ruuan lisäksi että on olemassa ja kannustamassa.
Isyys ei ole erityisen vaikeaa. Siihen ei vaadita edes koulutusta.
Kääntäen: millaisia muistoja jää hyvästä lapsuudesta? Pieniä: Mökkireissu. Uimaranta. Jäätelö Helsingin-matkalla. Kävelyretket metsässä, perheen perjantaisulkis, jopa joku ulkomaanmatka tai käväisy Kouvolassa, mikä on melkein sama.
Ja mikä näitä yhdistää? Yhdessäolo. Että edes jotain on joskus tehty, oltu. Ei sen kummempaa.
Isyyttään – tai vanhemmuuttaan - voi miettiä myös sitä kautta, että mitä jos kuolisin nyt. Millä lailla maailma järkkyisi ja järkkyisikö? Jos ei yhtään järkkyisi, niin arvosana on vähän heikko. Mutta eiköhän se suurimmassa osassa perheitä vähän järkkyisi.
Well done siinä tapauksessa, isukit!
Roope Lipasti
Kirjoittaja uskoo olevansa ihan kyllin hyvä isä.