– Olisko niin, että te keskustelette, mutta se ei etene, koska poltatte koko ajan, ehdottaa ohjaaja Akse Pettersson.
Suomen Kansallisteatterissa ovat käynnissä harjoitukset, joissa pitäisi syntyä näytelmä nimeltä Oppitunteja eläville. Ensi-ilta on helmikuussa, mutta tekstiä ei vielä ole. Sitä luodaan parhaillaan sakean savuverhon takana.
Perinteisesti harjoitukset alkavat valmiin näytelmän lukuharjoituksilla. Kirjailija on kirjoittanut näytelmän ja siihen kohtaukset, roolihahmot ja näille repliikit. Tästä tekstistä aletaan treenata esitystä kohti ensi-iltaa.
Tällä kertaa toimitaan toisin.
Neljä näyttelijää imee posket lommolla tupakkaa ja improvisoi repliikkejä. Yksi sanoo jotain, toinen ottaa siitä kiinni ja jatkaa. Savukoneen pöläykset rytmittävät luomistyötä.
Tästä pitäisi syntyä teatteriesityksen käsikirjoitus.
Kansallisteatterissa yli 30 vuotta näytellyt Katariina Kaitue työstää ensimmäistä kertaa esitystä ilman valmista tekstiä.
– Akse heittää meille ideoita, välillä pelkkiä sanoja ja siitä lähdetään punnertamaan eteenpäin. Välillä onnistutaan hyvin, välillä tosi huonosti, Kaitue sanoo.
Työ on juuri nyt keskeneräisyyden ja epäonnistumisen sietämistä. Häpeää ei pidä hävetä, Kaitue nauraa.
– Tärkeintä on olla hirveän auki ja peloton, eikä miettiä sitä, miltä näytän tai pääseekö tästä eteenpäin. Pitää heittäytyä tilanteeseen ja olla siinä läsnä.
Matka alkaa karkeasta haaveesta
Ohjaaja Akse Pettersson on tehnyt samalla menetelmällä parisenkymmentä esitystä. Sukupolvensa ääneksikin tituleeratun tekijän läpimurtoteos oli Kaspar Hauser vuonna 2014.
Hänen viimeisimpiä töitään ovat Jäähyväiset kahvihuoneelle (2022) ja Joitakin keskusteluja merkityksestä (2023). Ne syntyivät samalla työtavalla helsinkiläisiin Teatteri Takomoon ja Q-teatteriin.
Petterssonilla matka kohti ensi-iltaa lähtee liikkeelle ”esityksen karkeasta haaveesta”, joka välkkyy mielen perukoilla.
– Usein kokemus on sen kaltainen, että on olemassa esitys, joka meidän pitää vain löytää, jotenkin kaivaa esiin, hän sanoo.
Suunnitteluvaiheessa Pettersson kirjaa ylös ideoita, tilanteita tai kohtauksia, joita hän sitten sitten työstää näyttelijöiden kanssa. Harjoituksissa hän kuvaa improvisointia videolle, purkaa sen myöhemmin tekstiksi, ja muokkaa sitä.
Kun materiaalia on riittävästi koossa, hän alkaa jäsentää tekstiä, valita, mikä on mukana, ja hahmotella käsikirjoitusta.
”Sellainen tulee, millainen tulee”
Oppitunteja eläville on saanut alaotsikokseen seuraavan määritelmän: Varovaisen optimistinen esitys henkilökohtaisesta tyhmyydestä. Sen tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle jonkinlaiseen salaiseen tutkimuskeskukseen, jonka päällikköä esittää näyttelijä Heikki Pitkänen. Tai ainakin tässä vaiheessa tilanne on tämä.
– Kaikki tutkivat laitoksessa kaikkia, mutta tämäkin elää koko ajan, Pitkänen muistuttaa.
Tupakkakohtauksen aihio syntyi Pitkäsen mukaan, kun työryhmä alkoi puhua, kuka on polttanut ja kuinka kauan.
Improvisaatio saattaa Pitkäsen sanoin mennä mihin suuntaan tahansa – välillä myös kökköön.
– Kun tehdään normaalia näytelmää, kaikilla on joku haju siitä, millainen esityksestä voisi tulla tai mitä asioita se käsittelee. Mutta meillä esitys on tuolla jossain ja sellainen tulee, millainen tulee. Luotto kuitenkin on, että hyvä.
Pitkänen ajattelee, että oleellista on osata laskea mielensä rima riittävän alas, jotta pystyy astumaan lapsen ja leikin tasolle. Pitäisi unohtaa itsekritiikki ja häpeä.
– Paljon joutuu operoimaan oman päänsä kanssa, että pystyisi heittäytymään, kellumaan vapaana ja ottamaan kaikki ideat, joita tulee. Jos on suodatin päällä, tilanne tökkii.
Kauhu liittyy luomiseen
Myös ohjaaja-kirjailija Pettersson käy prosessin aikana läpi erilaisia tunneskaaloja kauhusta löytämisen riemuun.
Samoja tunteita hän sanoo tosin käyvänsä läpi myös ohjatessaan esityksiä valmiin tekstin pohjalta.
– Ei ole olemassa tapaa, joka pelastaisi kauhulta. Kauhu liittyy hyvin elimellisesti luomiseen. Oli se luominen millaista tahansa.
Pettersson kertoo, että hänellä on erilaisia keinoja rauhoittaa itseään, tyyliin ”onhan tämä ennenkin onnistunut”.
– Ja minulla on näin ja näin monta kohtausideaa, että varmasti siitä jotakin sentään tulee.
Pelon hallinta on tärkeää, koska pelko tappaa luovuuden.
Pitää osata myös lopettaa ajoissa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun asialle loppuu kärsivällisyys.
– Uran alkuvaiheessa tuntui, että on loputtomasti aikaa velloa sellaisessa tietämättömyyden, keskeneräisyyden ja uuden materiaalin luomisen tilassa.
Nuorempana se tuntui vähän itsetarkoitukselliselta ja se koetteli ihmisten hermoja vielä enemmän kuin nykyään.
Haaveissa oli ”oikea näytelmä”
Yhdessä vaiheessa uraansa Pettersson kertoo lukeneensa läjäpäin käsikirjoitusoppaita ja haaveilleensa tekevänsä oikean näytelmän.
– Sitten oivalsin, että kun näkee muiden esitykset valmiina, siitä syntyy illusorinen mielikuva, että kaikkien muiden prosessit ovat järjestelmällisiä ja johdonmukaisia. Ja itse on ainoa, joka sählää, eikä ymmärrä, miten asiat kuuluisi tehdä.
Sen jälkeen Pettersson on päättänyt olla keskeneräisyyden kanssa avoin ja jakaa sitä työryhmän kanssa.
– Mutta se ei koskaan ole ollut ihannetapani tehdä tai sellainen, jonka olisin valinnut.
Yksi kantaa vastuun
Pettersson kokee, että tällä metodilla syntyneitä teoksia ei voisi syntyä ilman muita ihmisiä ja että eri ihmisten kanssa jälki olisi erilaista.
– Ja olen täynnä kiitollisuutta ihmisiä kohtaan, joiden kanssa niitä teen. Kaikki tämä huomioiden en pidä sitä ristiriitaisena, että nämä kuitenkin ovat minun teoksiani.
Luovassa työssä keskustellaan usein siitä, kenen nimiin teokset menevät ja niin on tehty myös Petterssonin töiden kohdalla. Osa niistä on kreditoitu hänelle, osa hänelle ja työryhmälle.
– Usein totuus on ambivalentti. Tekijänä joutuu itse vetämään rajaa, voinko aidosti olla sitä mieltä, että on oikein, että teos menee minun nimissäni.
Ensi-iltaan tuleva Oppitunteja eläville on merkitty Petterssonin kirjoittamaksi. Näyttelijä Katariina Kaitue ajattelee, että teoksen on tehnyt se, joka esityksen lopulta kokoaa, eli Pettersson.
– Se, mitä teokseen jää tai mitä joku meistä on tuottanut jossain hetkessä, saattaa päätyä jollekin toiselle loppuvaiheessa. Ei pidä rakastua liikaa omiin löytöihin, vaan katsoa, mikä palvelee kokonaisuutta. Lopputulos on tärkein, Kaitue sanoo.
Pettersson muistuttaa, että meillä vallitsee tietynlainen tekijäkeskeinen tapa, joka liittyy myös siihen, kuka kantaa vastuun.
– Vaikka teos tehdään yhdessä, päätäntävalta, valitseminen, rakenne, järjestys ja myös tietty vastuu on minulla. Minä kannan vastuun siitä, että tästä tulee esitys.
Ja valinnat on tehty Petterssonin sisäisen kompassin mukaan.
Oppitunteja eläville ensi-ilta 12.2.2025 Suomen Kansallisteatterissa Helsingissä.