Oli iso juttu saada oma huone. Seinät olivat täynnä julisteita ja sängyllä Michael Jackson -lakanat. Mankasta raikasi musiikki Raptorista Mozartiin.
Huoneen ulkopuolella yhteiskunta kertoo tytöille jo varhain, miten olla ja käyttäytyä. Tytöt huomaavat, kuinka heidän olemistaan pienennetään ja persoonaansa rajataan.
Marraskuussa Teatteri Jurkassa ensi-iltansa saanut Ihan pienet luut kertoo tyttöjen kokemasta syyllisyydestä, näkymättömyydestä ja häpeästä. Teoksessa seurataan kahden kaveruksen matkaa 9-vuotiaista teini-ikään.
– Tässä tytöt ovat tosi villejä ja vapaita, kunnes heitä aletaan määrittää. Jossain vaiheessa se iskee, että ei noin, sanoo näyttelijä ja yksi teoksen käsikirjoittajista Hanna Vahtikari.
Lavalla tyttöjä näyttelevät Pihla Penttinen ja Hanna Vahtikari ovat kirjoittaneet näytelmän yhdessä ohjaaja Ria Katajan kanssa.
Ensin Jurkan lavalla kirmaavat villit luonnonlapset, joiden elämän ilot ja surut välittyvät pienen teatterin katsomoon voimalla.
Juuri tuoltahan lapsena olo näytti ja tuntui. Heitettiin lumipalloja naapurin ikkunaan, yökyläiltiin, pussattiin kaveria ja ihmeteltiin sen seurauksia.
Tyttöjen energia vapautuu lavalta kadulle asti.
Kun tytöt kasvavat teini-ikään, tunnelma intiimissä huoneessa muuttuu. Päiväkirjamerkinnöissä vuoroin ahdistutaan ja rakastutaan. Rajoja tutkitaan ja rikotaan. Saadaan syviä haavoja.
Tyttöjen elämän realiteetit tulevat viimeistään tässä vaiheessa harvinaisen selviksi.
Katso taaksesi, ettei joku seuraa. Varo tanssimasta liian seksikkäästi, ettei joku raiskaa. Ilmoita aina, kun olet päässyt kotiin.
Kirsikaksi kakun päälle saadaan syyllisyyden taakka.
Voimaannuttavaa peilaamista
Työryhmä lähti laatimaan käsikirjoitusta ensin seksi-aiheiseen näytelmään. Pian he huomasivat kirjoittavansa jostain aivan muusta.
Teos syntyi ennen kaikkea heille itselleen, omasta tarpeestaan jakaa.
Taustalla näytelmässä vaikuttavat Katajan, Vahtikarin ja Penttisen kokemukset tytöksi kasvamisesta. Kokemukset saavat lavalla uuden elämän.
– Esityksen kirjoittaminen on ollut korvaava ja korjaava kokemus. Se pieni tyttö minussa saa nyt sen tilan ja tarvitsemansa rakastavan ja hyväksyvän katseen, ohjaaja Kataja tiivistää.
Koko työryhmä korostaa jaettujen kokemusten merkitystä ja työskentelyn voimaannuttavuutta. Penttinen kuvaa herkistyneenä projektin tärkeyttä.
– Voimakas jakamisen kokemus on ollut rakkaudellista ja ihanaa, helvetin hauskaa ja todella koskettavaa.
Penttiselle näkymättömyys on ollut tiettyyn muottiin ahtautumista, jota hän kuvaa myös tietynlaiseksi pahnanpohjimmaisuuden kokemukseksi.
Näyttämöllä tytöt kertovat oman tarinansa ja määrittelevät tyttöyttänsä itse, ainakin tiettyyn pisteeseen asti.
– Tyttöys on taistelua sitä ulkopuolelta tulevaa määrittelyä vastaan, sanoo Vahtikari.
Kataja muistuttaa, että tyttöys on käsitteenä laajempi kuin pelkkä sukupuoli.
– Se tarkoittaa alueita, jotka eivät välttämättä ole aina olleet näkyvissä, mutta joiden luokse on mahdollista palata ja antaa tilaa.
”Toi mä olin”
Teos sai ensi-iltansa samalla viikolla, kun ilmestyi tutkimus nuorten miesten suhtautumisesta naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Sen mukaan joka neljäs alle 35-vuotias mies ajattelee, että nainen voi ansaita häneen kohdistuvan väkivallan.
Työryhmän henkilökohtaisista kokemuksista tuli poliittisia, ja näytelmästä ajankohtaisempi kuin reilu pari vuotta sitten käsikirjoitusprosessin alkaessa näyttelijät arvasivatkaan.
Toisaalta tyttöjen kokemukset näkymättömyydestä, syyllisyydestä ja häpeästä ovat universaaleja ja ajasta riippumattomia.
Ihan pienet luut -näytelmässä katsoja voi peilata omia kokemuksiaan tytöksi kasvamisesta tai vaihtoehtoisesti tutustua tähän maailmaan.
– Meillä kaikilla on aluksi ihan pienet luut, jotka tarvitsevat ravitsevan ja rakastavan maaperän kasvaakseen omaan mittaansa, sanoo ohjaaja Ria Kataja.
Vaikka tarina kulkee 1980- ja 90-lukujen taitteessa, se ei ole perinteinen ajankuvaus.
Työryhmä on saanut roimasti palautetta samaistuttavuudesta. Häpeän ja näkymättömyyden tunteet ovat jaettuja kokemuksia myös yleisön kanssa. Yleisö onkin tunnistanut näyttämöltä itsensä.
– Tosi yhdistävä juttuja, Vahtikari summaa.
Tämän päivän tytöille
Näyttämöllä liikehtivät nyt aikuiset kehot. Ne ovat kulkeneet matkan läpi tyttöyden viidakossa ja yhteiskunnan asettamissa paineissa.
Tyttöys ei ole kuitenkaan kadonnut.
– Siellä se tyttö on edelleen. Kyllä minä sitä yritän enemmän vaalia, sanoo Vahtikari.
Hän pohtii myös myös 8- ja 11-vuotiaita tyttäriään.
Vaikka moni asia on vuosikymmenten aikana muuttunut, ei hän näe tyttöjen elämää vieläkään helppona.
– Edelleen eletään maailmassa, missä tytöillä on vaarallista olla. Meillä on eri lainalaisuudet kuin pojilla, Vahtikari sanoo.
Myös Penttinen tuo keskusteluun jälkikasvunsa. Hän pyrkii olemaan tarjoamatta 3,5-vuotiaalle lapselleen valmiita tytön muotteja.
Vaikka Ihan pienet luut -esitys tuo esiin tyttöjen kohtaamat yhteiskunnan varjopuolet odotuksineen, normeineen ja vaaroineen, muistuttaa se katsojalle, kuinka tyttöys voi olla mitä tahansa.
– Saatte itse määritellä, keitä te olette. Uskokaa tai älkää, Kataja toteaa.