Yksi lapsuuteni kauheimmista kokemuksista (olen elänyt suojattua elämää) oli se, kun käsitin, että armeijassa varusmiehet saattavat joutua olemaan siellä jouluaattonakin. Eivät pääse kotiin! Eivät näe joulupukkia! Entä lahjat! Entä joulun ilo! Millaiseen maahan minut on synnytetty?
Äitini lohdutti, että saavat ne siellä sentään jouluruokaa, mikä ei lohduttanut minua juuri lainkaan: olin kerran maistanut vahingossa lipeäkalaa.
Joka tapauksessa kokemus osoittaa, että suhteeni jouluun on pienestä pitäen ollut lämmin.
Ehkä se johtuu siitä, että jouluna sukupolvien jatkumo ja vähintään toive hyvästä tulevat näkyviksi, niin kuin taivaan tähti ne valaisisi.
Äitini lohdutti, että saa armeijassa sentään jouluruokaa, mikä ei lohduttanut lainkaan: olin kerran maistanut vahingossa lipeäkalaa.
Näin kaikki on minun vuosikymmenmikrohistoriassani edennyt:
1974: Olin neljävuotias, minut ja sisarukseni pakattiin Volvo Amazoniin. Taakse kannettiin keltainen pyykkikori, joka oli täynnä lahjoja, ja niiden päälle levitettiin viltti, ettemme näkisi että siellä on lahjoja. Kyllä me näimme.
Sitten ajettiin isovanhempien luo, matka oli pitkä. Siellä juoksimme kolme päivää serkkujen ja kahden koiran kanssa ympyrää talon alakerrassa. Sen on täytynyt olla aikuisista rasittavaa. Maailmalla oli samaan aikaan öljykriisi ja Lähi-idässä tapeltiin, mutta Loviisaan saakka eivät luodit yltäneet. Uskoin joulupukkiin.
Juoksimme kolme päivää serkkujen ja kahden koiran kanssa ympyrää talon alakerrassa. Sen on täytynyt olla aikuisista rasittavaa.
1984: Sisarusparvemme oli kasvanut kuuteen, joten joulut vietettiin kotona. Isovanhemmat olivat toisinaan mukana. Oli paras hetki vuodessa: kihelmöivä jännitys, odotus, lahjat, kaikki se puhdas ilo siitä, että sai tavaraa ja lisää tavaraa.
Mutta myös ja ehkä etenkin se, että sai olla kotona, ja kaikki oli hyvin. Koko maailma oli turvallinen paikka, paitsi Lähi-itä ei ollut, eikä Pohjois-Irlanti, eikä Neuvostoliitto, eikä Afganistan eikä pari muutakaan paikkaa. En uskonut enää joulupukkiin.
1994: Tyttöystävän – sittemmin vaimon - myötä osa joulusta vietettiin meillä ja osa heillä. Anopin kanssa juotiin apteekinkonjakkia, kun muut olivat menneet nukkumaan. Ei ollut huolta huomisesta, paitsi Lähi-idässä oli kärhämää. Joulupukki vaikutti ihan turhalta äijältä.
2004: Omia lapsia oli neljä. Taas joulut vietettiin lasten isovanhempien luona. Hulinaa. Joulu oli muuttunut pelkästä valmiiseen pöytään istumisesta sen pöydän kattamiseen. Oli ilo katsoa omien lasten jouluiloa, jota ei himmentänyt edes se, että Lähi-idässä oli levotonta. Olin joulupukki.
2014: Myös sisarukseni olivat saaneet lapsia, minkä seurauksena joulupukkia odotti 16 lasta, joista suurin osa aika pikkuisia. Sellaista kaaosta ei ole nähty sitten Hunni Attilan Euroopan-kiertueen. Joulupukki pääsi vain vaivoin elävänä jatkamaan matkaansa.
Omat isovanhempani olivat siirtyneet tradition ulkopuolelle. Myös Venäjä oli siirtynyt omien rajojensa ulkopuolelle ja Lähi-idässä riehuttiin. Lapseni oli joulupukki.
Lääkärini mukaan näytän nykyään joulupukilta.
2024: Elämä on jälleen asettunut uuteen uomaan. Äitini kuoleman jälkeen koko suku on kokoontunut meillä. Mutta nyt omat lapseni ovat siinä iässä, että osa on vuorovuosina puolisoidensa vanhempien luona.
Omien vanhempieni sukupolvesta vielä suuri osa on elossa. Seuraavan kymmenen vuoden aikana tulee luultavasti lapsenlapsia ja koko hulina alkaa taas alusta. Lääkärini mukaan näytän nykyään joulupukilta.
Tarvitsemme yhteisiä kokemuksia – että leikitään vaikkapa joulua ja kerrotaan juttuja.
Niin se menee: joka vuosi on sama juhla, pelipaikka vain hiukan vaihtelee.
Pysyvyyttä jouluihin luovat tietenkin myös tarinat: Jeesuksen syntymä, Lucia-neito, Pyhä Nikolaus, Tiernapojat. Niissä on myös sisällä paljon muutakin kuin uskonto: esimerkiksi Tiernapoikien Murjaanin esikuva on roomalaisen kristittyjen legioonan johtaja. Siinä palveli tummaihoisia sotilaita, joiden käskettiin tarinan mukaan tappaa erään kylän kristityt. He kieltäytyivät. Silloin joka kymmenes legioonasta tapettiin, ja kun he edelleen kieltäytyivät, taas meni joka kymmenes.
Kun sitten Tiernapojissa Herodes käskee Knihdin tappaa kaikki alle kaksivuotiaat ja Knihti tottelee, valistunut kuulija ymmärtää, että nämä kaksi tapaa suhtautua järjettömiin käskyihin asettuvat vastakkain, ja että Murjaani on tarinan hyvis. Eettinen ongelma taustalla on nykyaikanakin relevantti: tottelin vain käskyjä!
Kuoliaaksi rääkätty Lucia-parka taas edustaa sitä kuinka käy, kun ei miehisessä maailmassa ymmärrä pitää suutaan kiinni ja totella. Valitettavan ajankohtainen tarina tänäkin päivänä.
Ovatko nämä joulutarinat sitten tärkeitä? Kyllä. Ihminen ei elä pelkästä lipeäkalasta, tarvitaan myös yhteisiä kokemuksia – että leikitään vaikkapa joulua ja kerrotaan juttuja. Se luo toivoa ja jatkuvuutta, laittaa ihmisen osaksi pitkää ketjua. Se on myös historian ymmärryksen ehto: tietää, mistä traditiot kumpuavat.
Ja mitä tulee omaan mikrohistoriaani, jouluni taitaa olla tänäkin vuonna onnellisempi kuin Lähi-idässä, vaikka sielläkin tarina kulkee aina vain kehää.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija ja lähes joulupukki itsekin.