Kaapo Kakko on aloittanut Seattlessa taannoisen pelaajakaupan jälkeen hyvin. Joulun ajan Vancouver-pelissä kulmakarvat nousivat kuitenkin lähes päälaelleen.
Kakko, joka hakee edelleen hyökkäyspelin osalta isoa läpimurtoa taalajäillä, lähti syöttämään pelivälinettä taaksepäin täysin selkeässä läpiajossa.
Voisiko olla suomalaisempaa?
Jokaisessa meissä asuu pieni Raimo Helminen. Hyvä joukkuejätkä, joka saa näyttävästä syötöstä itse tehtyä maalia suuremman nautinnon. Kakko väläytti omaa sisäistä Raipeaan kovassa paikassa. Joukkueena Seattle tarvitsee nyt ja jatkossa jokaisen mahdollisen pisteen.
Eikä Kakko väläyttänyt tätä puolta itsestään ensimmäistä kertaa.
Kakko on tunnettu aina ratkaisupelaajana, jonka ansioluettelosta löytyy muun muassa nuorten MM-kisojen kultainen maali talvelta 2019. NHL:ssä tämä on kuitenkin alkanut pantata laukaustaan. Kakko hakee viimeiseen asti syöttöä jopa selkeissä maalipaikoissa. Tämä näkyy suoraan tilastoissa.
Syöttöpisteitä on kymmenen enemmän kuin maaleja. Samalla laukauksia on tullut kuuden NHL-vuoden aikana vain noin 1,5 ottelua kohden. Jos Kakon NHL-uran laukaisuprosentti on alle 12:n luokkaa, tällaiset laukaisumäärät eivät lupaa isompaa läpimurtoa jatkossakaan.
Tervettä itsekkyyttä kaivataan lisää.
Suomalaisten liipaisinsormi tiukassa
Kakko ei ole ainoa, joka toteuttaa NHL:ssä sisäistä Raipeaan. Mikään ei ole suomalaisempaa kuin epäitsekkyys.
Siinä, missä pohjoisamerikkalainen urheilukulttuuri kasvattaa pelaajia lapsesta lähtien armottomaan kilpailuun, jopa itsekkyyteen, suomalainen pelaaja profiloituu edelleen joukkuepelaajaksi, joka syöttää mieluummin kuin laukoo.
Tähän suomalaisella jääkiekolla on erinomainen kulttuuriperinne.
Helminen, Matti Hagman, Esa Keskinen ja niin edelleen. Meillä artistisille syöttötaidolle on aina osattu antaa sille kuuluva arvo.
Se taas on saanut syöttämisestä oman taiteenlajinsa tehneet taitelijat hakemaan syöttöä usein silloinkin, kun kansa ei sitä enää osaa odottaa.
Aikamme pelaajista osa edustaa selkeää jatkumoa takavuosikymmenien perinteelle. Aleksander Barkov on yksi uuden ajan parhaista pelintekijöistä ja syötä ensin -tyypeistä.
Teuvo Teräväisessä ja Matias Maccellissa olen aina nähnyt todella paljon Helmistä ja Keskistä – tyylikästä vanhan liiton eleganssia ja todella korkean luokan pelinluku- ja syöttötaitoa.
Harva kuitenkaan pystyy huipputasolla elättämään itsensä helmisenä.
On itse asiassa mykistävää huomata, että sadan ahkerimman laukojan joukosta NHL:ssä löytyy vain kaksi suomalaista: Dallasin Roope Hintz sekä Carolinan Sebastian Aho. Kun rajataan peliaika vähintään 300 minuuttiin ja tarkastellaan laukauksia per pelattu 60 minuuttia, Hintzin sijoitus on 66:s, Ahon 92:s.
Seuraavaa suomalaista saa kaivaa sijalta 122, ja sekin on Mikael Granlund. Ei häntäkään minään kiekkotykkinä ole tunnettu.
Eikä kyse ole yksittäisestä sattumasta. Menneellä kaudella sadan kärkeen ylsi vain Mikko Rantanen sijalla 83.
Toki Patrik Laine kuuluu sadan kärkeen, jos peliminuuttirajaa lasketaan. Toistuvat poissaolot peleistä näkyvät tilastoissa.
Jos ajatusta vie pidemmälle ja tarkastelee henkilökohtaisia vaarallisia maalipaikkoja, sadan kärkeen mahtuu vain kaksi suomalaista: Hintz sekä Coloradon Artturi Lehkonen. Kolmen edellisvuoden aikana Lehkonen on ainoa suomalainen, joka on mahtunut sadan kärkeen jokaisella kaudella.
Se ei yllätä, sillä nokkansa joka paikkaan tunkeva Lehkonen saa maalipaikkansa työmäärän kautta. Lehkonen ei ole se pelaaja, joka jää taustalta hakemaan laukaisupaikkaa. Lehkonen on se, jolta hakataan pari kylkiluuta pakettiin samalla, kun tämä siirtää kiekon metristä maaliin.
Maalintekopeli ei ole Suomen vahvuus
Ylivoimapeli näyttelee tietenkin kokonaisuudessa omaa rooliaan. On silti erikoista, että kolmen edellisvuoden osalta laukaisumäärissä (vähintään 500 minuuttia) sadan kärkeen mahtuvat vain Patrik Laine (32.) ja Mikko Rantanen (67.). Kotimaisesta viiden kärjestä löytyy muun muassa Jesse Puljujärvi.
Tämä näkyy luonnollisesti myös maalimäärissä. Rantanen on tehnyt kolmen edellisen vuoden aikana neljänneksi eniten maaleja NHL:ssä, ja mahtuvat Hintz sekä Ahokin 30 parhaan joukkoon. Barkov löytyy sijalta 86. Samaan aikaan Ruotsi tuo top50:een kuusi ja top100:aan yhdeksän pelaajaa.
Maalintekopeli ei edelleenkään ole suomalaisen jääkiekon vahvuus. Ei, vaikka suomalaisen lätkän kerma on kuohkeampaa kuin koskaan aiemmin ja maalimäärät NHL:ssä kasvussa. Tällaisessa ympäristössä tervehtynyt Patrik Laine on painonsa arvosta kultaa vaikkapa maajoukkueiden huipputurnauksessa helmikuussa.
Pelkkä laukaisumäärien tarkastelu on silti vain pintaa. Pitäisi ymmärtää, miksi laukauksia ei tule enempää varsinkaan läpimurtoaan edelleen jahtaavilta pelaajilta.
Miksi huippupaikoille pääseminen tuottaa vaikeuksia? Onko syy oikeasti sisäisessä Helmisessä vai vaikeuksissa päästä paikoille, joista verkkoa voisi heiluttaa?
Olisi helppoa kallistua viimeksi esitetyn teorian puoleen. Etenkin luistelutaidossa Suomi häviää edelleen maailman kärjelle. Toisaalta kysyä voisi, kuinka moni on hionut laukauksensa sellaiseen kuntoon, että sillä voi tehdä maaleja.
On kyse silti myös luonteenlaadusta. Terve ja jopa hieman eräterve itsekkyys on hyve pelaajalle, joka haluaa ratkaista. Tällainen ajattelu sopii suomalaiseen kansanluonteeseen huonosti.
Patrik Laineessa ei ole vähääkään Helmistä eikä tarvitsekaan olla. Ei sitä Teemu Selänteessäkään ollut. Jokainen laukaus on mahdollisuus.
Kiekko verkkoon, nimi lehteen.