Italian juutalainen Primo Levi makasi tulirokossa leirin sairaalassa, kun puna-armeijan sotilaat saapuivat Auschwitziin 27. tammikuuta 1945.
”He eivät tervehtineet, eivätkä hymyilleet. He vaikuttivat ahdistuneilta. Eivät pelkästään myötätunnosta, vaan myös syyllisyyden vuoksi.” Näin Levi muisteli vapautuksen hetkeä.
80 vuotta sitten toinen maailmansota oli edennyt vaiheeseen, jossa Saksa oli romahtamassa ja vetäytyvän armeijan jäljiltä paljastui keskitysleirien todellisuus. Pian Auschwitzin jälkeen vapautuivat muun muassa Bergen-Belsen, Buchenwald ja Dachau.
– Hirveys iski ihmisten silmille. Keskitysleirit olivat välähdyksen omainen uutinen.
Holokaustia tutkineen professori Antero Holmilan mukaan keskitysleirien vapautumisesta raportoitiin laajasti lehdistössä, myös Suomessa.
Pikkuhiljaa keskitysleirien nostattama viha kuitenkin laantui. Mielenkiinto kohdistui mieluummin sodan sankareihin kuin sen uhreihin. Pitkän sodan jälkeen haluttiin katsoa tulevaan.
”Kohtasin ihmisiä, jotka eivät halunneet tietää mitään (holokaustista), koska myös italialaiset olivat kärsineet” Auschwitzista selviytynyt Giuliana Tedeschi kirjoitti.
Vankien painajainen näytti käyvän toteen. Moni oli pelännyt, että jos selviytyisi keskitysleiristä hengissä, kertomuksia ei uskottaisi tai niitä ei haluttaisi kuulla.
Aluksi vain uhrit itse muistelivat
Tänä päivänä voi tuntua erikoiselta, että joku ei olisi kuullut keskitysleireistä, kaasukammioista tai miljoonien ihmisten murhaamisesta. Toisen maailmansodan jälkeen näytti kuitenkin pitkään siltä, että holokausti unohtuisi historian alaviitteeksi ja sitä muistaisivat lähinnä vain sen kokeneet ihmiset.
Ranskalaistutkija Annette Wieviorkan mukaan 1940–50-luvuilla holokaustin muistaminen rajoittui lähes yksinomaan juutalaisten keskuuteen. Muuta maailmaa ei kiinnostanut.
Keväällä 1961 Jerusalemissa alkoi oikeudenkäynti, joka oli käännekohta holokaustin muistamisen historiassa. Yli puolen vuoden ajan ihmiset ympäri maailman seurasivat televisiosta lähikuvia kansanmurhan organisoinnista vastanneesta Adolf Eichmannista. Erityisesti todistajien kuuleminen naulitsi katsojat ruutujen ääreen. Selviytyjät astuivat nyt ensimmäistä kertaa julkisuuteen ja maailma kuunteli hämmästyneenä.
Nykyisen kaltainen kaikkien tuntema äärimmäisen pahuuden ilmentymä holokaustista tuli kuitenkin vasta sitten, kun populaarikulttuuri keksi sen. Tiennäyttäjänä toimi televisiosarja Polttouhrit (1978), joka keräsi Yhdysvalloissa yli 120 miljoonaa katsojaa. Suomessakin sarjaa seurasi parhaimmillaan 2,3 miljoonaa ihmistä, siis suunnilleen saman verran kuin linnanjuhlilla on katsojia.
Professori Antero Holmilan mukaan sarja paitsi toi holokaustin ihmisten olohuoneisiin myös näytti, kuinka holokaustiin osallistui tavallisia ihmisiä, ei ainoastaan kovan luokan natseja.
– Meillä se herätti ensi kertaa keskustelua Suomen osallisuudesta holokaustiin.
Keskustelua viritti myös samoihin aikoihin ilmestynyt Elina Suomisen (nyk. Sana) kirja Kuoleman laiva S/S Hohenhörn (1979), jossa kerrottiin kahdeksasta juutalaispakolaisesta, jotka Suomi palautti Saksaan.
Saako holokaustia verrata mihinkään?
Oli kuitenkin yhä yksi iso, musta alue, jossa holokaustista ei puhuttu. Kommunistien Itä-Eurooppa oli aktiivisesti unohtanut aiheen.
Tilanne muuttui 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto romahti, sen entiset satelliittivaltiot itsenäistyivät ja alkoivat pyrkiä Euroopan unioniin. Antero Holmilan mukaan holokaustin tunnustamisesta tuli tässä vaiheessa eurooppalaisuuden mittari. EU:sta vaadittiin, että Itä-Euroopan maiden oli tunnustettava osallisuutensa holokaustiin, jos ne mielivät osaksi unionia.
Sen sijaan, että omaa lähihistoriaa olisi alettu käydä läpi avoimesti, Itä-Euroopan maista kuului vaatimuksia kommunismin rikosten tunnustamisesta. Esimerkiksi holodomor, Ukrainan nälänhätä 1930-luvulla, olisi tunnustettava kansanmurhaksi siinä missä holokaustikin. Näin lopulta tapahtuikin.
Holokausti oli siirtynyt politiikan areenalle ja samalla sen erityislaatuisuutta oli alettu kyseenalaistaa. Kysymys siitä, saako holokaustia verrata mihinkään, on ollut herkkä aihe erityisesti Saksassa.
– Saksassa on ollut vallalla näkemys, että holokausti erikoistapaus, josta saksalaisilla on valtava historiallinen vastuu ja velvollisuus hyvittää tapahtunut juutalaisille, Israelille ja myöhemmin myös Itä-Euroopan maille.
Se puolestaan on vaikuttanut Saksan Israel-politiikkaan.
– Israelin kritisoiminen on nähty helposti enemmän antisemitisminä kuin valtion arvosteluna.
Antero Holmilan mukaan historiantutkimuksessa yhä harvempi tarkastelee holokaustia ainutlaatuisena tapahtumana. Näkökulmaa on pidetty muun muassa liian Eurooppa-keskeisenä, joka unohtaa muissa maanosissa tapahtuneet kansanmurhat.
– Aihe on pikkuhiljaa normalisoitunut.
Samalla tänään vietettävän päivän nimi muuttui vainojen uhrien muistopäivästä holokaustin muistopäiväksi. Kuljemmeko siis tutkimuksen kanssa eri suuntaan?
– Tavallaan se on paradoksi. Ehkä nimenmuutos kuitenkin kertoo enemmän siitä, että vihdoin myös Suomessa on tunnistettu yhteys holokaustiin, eikä sitä enää pidetä kaukaisena, jonkin toisen maan tapahtumana.
Holokaustista puhuminen ei estä sen toistumista
Tänään, holokaustin muistopäivänä, todennäköisesti kuullaan jälleen lause ”holokaustia ei saa unohtaa, jotta se ei toistuisi.”
Holmilan mukaan se alkoi yleistyä suunnilleen samoihin aikoihin, kun holokaustin tunnustamisesta tuli eurooppalaisuuden mittari ja se siirtyi poliittiseen puheeseen. Hän on varsin kriittinen lauseen toimivuuden suhteen.
– Nuoret aikuiset on ensimmäinen sukupolvi, joka on käynyt koulussa läpi holokaustikasvatuksen – siis sen, että holokaustin avulla meidät kasvatetaan demokraattisemmiksi ja suvaitsevaisemmiksi kansalaisiksi. Jos nyt katsotaan tämän päivän suvaitsevaisuusilmapiiriä, niin eihän se kovin suvaitsevainen ole.
Holmilan mielestä juhlapuheiden sijaan pitäisi pysähtyä miettimään, mitä holokausti kertoo meistä ihmisistä. Hän siteeraa Auschwitzista selvinnyttä Ruth Klügeriä: ”holokaustista ei voi oppi mitään, kaikkein vähiten ihmisyyttä.”
– Holokaustin suurin opetus on hyvin epämiellyttävä ihmisyydelle: se opettaa, että hyvin tavallisista ihmisistä tulee tietynlaisissa olosuhteissa hyvin herkästi murhaajia.
Väkivaltaan kannustavat olosuhteet puolestaan syntyvät totalitaarisissa järjestelmissä, Holmila lisää.