Kylmä sota alkoi 29. elokuuta 1949 Semipalatinskin ydinkoealueella nykyisen Kazakstanin alueella. Välähdys näkyi satojen kilometrien päähän.
Neuvostoliitto oli onnistunut kehittämään toimivan ydinaseen ja rikkomaan Yhdysvaltain ydinasemonopolin.
Tästä hetkestä eteenpäin suurvaltojen sodat voisivat olla vain kylmiä sotia, koska atomiajan kuumassa sodassa olisi vain häviäjiä.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Neuvostoliitto hajosi ja kylmä sota päättyi, mutta paluuta ydinaseettomaan aikaan ei enää ollut.
Ihmiskunnan edessä onkin loputon sarja uusia kylmiä sotia. Näin ajattelee brittiläis-venäläinen historioitsija Sergey Radchenko.
– Kylmän sodan ydin on siinä, että suurvalta voi tuhoutua vain omaan sisäiseen paineeseensa. Ydinaseiden aikakaudella vihollista ei voi enää sotimalla voittaa, Radchenko sanoo Ylen haastattelussa.
Yhdysvaltalaisessa Johns Hopkins School of Advanced International Studies -yliopistossa professorina toimivaa Radchenkoa pidetään yhtenä kylmän sodan suurvaltapolitiikan keskeisistä asiantuntijoista.
Hän on erikoistunut Neuvostoliiton ja Kiinan suhteeseen, etenkin maiden välirikkoon 1960-luvulla.
– Kiina ei suostunut soittamaan toista viulua Neuvostoliiton johtamassa konsertissa. Riita naamioitiin ideologiseen erimielisyyteen, mutta siinä oli paljon kyse päättäjien egoista, Radchenko summaa.
Viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan To run the world tutkija käy läpi kylmän sodan suurvaltapolitiikkaa Neuvostoliiton näkökulmasta.
Juuri nyt uusi kylmä sota on alkamassa Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä.
– Vielä ei olla aivan siellä, mutta osapuolten ajatuskulut kyllä johtavat sinne, Radchenko sanoo.
Ideologia ei ole nyt pääroolissa
Historioitsija uskoo, ettei ideologia tällä kertaa näyttele niin suurta roolia kuin aikaisemmassa kylmässä sodassa.
Radchenko mukaan ei tosin ole selvää, kuinka suurta merkitystä korkealentoisilla ajatuksilla oli edes Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kamppailussa.
Josif Stalin oli Marxinsa lukenut, mutta hänen jälkeensä harva neuvostojohtaja varsinaisesti edes ymmärsi sosialistisen yhteiskuntateorian hienouksia. Kiinan johtaja Mao Zedong puhui paljon ideologiasta mutta ei antanut sen rajoittaa itseään.
– Mao kritisoi Neuvostoliittoa kovaäänisesti vääräoppisuudesta, kunnes kääntyi itse muitta mutkitta amerikkalaisten kelkkaan turvallisuustilanteen heikentyessä, Radchenko kertoo.
Kiina on Venäjä-suhteessaan niskan päällä
Siinä missä Kiina oli halki kylmän sodan selvästi Neuvostoliittoa heikompi, maiden väliset voimasuhteet ovat 2000-luvulla kääntyneet päälaelleen.
Ukrainassa käytävän sodan myötä entistä köyhempi Venäjä on nyt taloudellisesti riippuvainen Kiinasta.
Helmikuussa 2022 Vladimir Putin ja Xi Jinping vannoivat ”rajattoman” yhteistyön nimiin. Käytännössä Kiina ostaa Venäjältä halpaa energiaa, ja maiden asevoimat ovat pitäneet joitain yhteisiä harjoituksia.
Tässä suhteessa tahtipuikko ei ole Putinin kädessä.
– Apupojan rooli ei ole haluttu titteli suurvaltapolitiikassa. Erityisen huonosti se istuu venäläiseen mielenlaatuun, venäläistaustainen professori hymähtää.
Venäjän heikkous ja Kiinan vahvuus ei ole kuitenkaan koko totuus maiden välisestä suhteesta.
Kiina jakaa pitkän rajan Venäjän kanssa ja luottaa sen varaan, että Kreml pysyy sille myötämielisenä, hyvänä naapurina. Esimerkiksi arvokkaat ydinaseensa Kiina on sijoittanut mahdollisimman lähelle Venäjän rajaa, missä ne ovat parhaassa turvassa amerikkalaisten ohjuksilta.
– Venäjän äkillinen kääntyminen lännen leiriin olisi erittäin kova isku Kiinan turvallisuudelle, Radchenko kuvailee.
Kiina pelkää piiritystä
Geopoliittisesti Eurooppaan ja Aasiaan yltävälle Venäjälle Kiina on vain yksi monista rajanaapureista, Pekingille Venäjä taas on selvästi tärkein naapuri.
Kiinan ikiaikainen pelko on joutua vihamielisten valtioiden piirittämäksi. Yhdysvaltain lämmitellessä välejä Intian kanssa ja Japanin ja Etelä-Korean hieroessa ystävyyttä tämä kauhukuva ei ole täysin tuulesta temmattu.
Radchenkon mukaan Kiina on turvallisuutensa vuoksi valmis tukemaan Vladimir Putinin hallintoa hyvin pitkälle.
Vaan kuinka pitkälle? Tähän ei historioitsijan mukaan kenellekään ole varmaa vastausta.
Kiina tunnetaan pragmaattisuudestaan, mutta talous yksin ei määrää maan poliittista suuntaa, Radchenko miettii. Peking asettaa talouskasvun edelle poliittisen vakauden ja ulkopolitiikan suuret päämäärät, kuten Taiwanin liittämisen Manner-Kiinaan.
Radchenko arvioi, että Kiinan pohjoisrajan pysyminen rauhallisena on hyvin lähellä Pekingin ydinintressejä, joista maa on valmis maksamaan kovan hinnan.
– Putinin hallinto varmasti tietää arvonsa Pekingin silmissä. Pitkän ajan geopoliittinen tilanne osaltaan tasoittaa kumppanuutta, jossa Venäjä juuri nyt on juniori.
Yhdysvaltojen vaikea vaikuttaa
Washingtonissa Kiinan ja Venäjän suhdetta seurataan tarkasti. Yhdysvaltojen vastustaminen on keskeinen tekijä, joka sitoo Kremlin ja Pekingin yhteen.
Kylmän sodan aikana Yhdysvallat pystyi presidentti Richard Nixonin ja ulkoministeri Henry Kissingerin johdolla hyödyntämään Kiinan ja Neuvostoliiton välirikkoa ja kääntämään voimatasapainon edukseen lähentymällä Pekingiä.
Radchenko huomauttaa, että Yhdysvallat ei luonut välirikkoa, ainoastaan hyödynsi sitä.
Professorin mukaan kylmä sota opetti, että Washingtonin keinot vaikuttaa kahden suurvallan keskinäiseen suhteeseen ovat hyvin rajalliset, joskus jopa olemattomat.
– Maailman hallitseminen ei vain ole mahdollista. Jotkut asiat kulkevat omalla painollaan, professori tuumii.
Radchenko on Yhdysvalloissa ja Euroopassa kysytty puhuja kylmän sodan strategiasta.
Hänen mukaansa Washingtonin ajatushautomomaailmassa nousee aika ajoin esiin ajatus siitä, että Yhdysvaltojen pitäisi tehdä ”käänteiset kissingerit” eli lämmittää suhteitaan Kremliin Pekingin horjuttamiseksi.
Tällainen diplomaattinen takinkääntö ei kuitenkaan ole realismia – ei ainakaan niin kauan, kun Putin on Venäjän johdossa ja sota Ukrainaa vastaan jatkuu.
– Asioilla on kuitenkin tapana muuttua, professori miettii.