Tylsä. Hidas. Miksei mitään tapahdu? Miksi näistä hahmoista pitäisi kiinnostua?
Huippusuositun White Lotus -sarjan kolmas tuotantokausi päättyi maanantaina ristiriitaisiin tunnelmiin. Kausi rikkoi sarjan aiemmat katsojalukuennätykset, mutta vastaanotto on ollut paljon aiempaa nuivempi.
Luksushotelliin saapuvia lomailijoita seuraavaa draamakomediaa on moitittu ennen kaikkea sen verkkaisesta tahdista.
Arvosteluita kokoavan Metacriticin käyttäjäarvosanoissa tunnelma on totisesti pudonnut. Toisen kauden käyttäjäkeskiarvo on 8.4/10, kolmannella kaudella enää vaivaiset 6.3.
Onko sarjan luoneen Mike Whiten ote livennyt? Eikö kerrottavaa enää riittänyt koko kaudeksi?
Pyh, sanon minä. White Lotuksen kolmas kausi on mahdollisesti koko sarjan paras. Ei kukaan muu tee tällaista telkkaria.
Hitaus on koko homman pointti
White Lotus alkoi mustana komediana todellisuudesta vieraantuneista raharikkaista. Vuoden 2021 ykköskaudella joukko varakkaita yhdysvaltalaisia lähti viikon lomalle Mauin saarelle Havaijilla. Avauskohtauksessa paljastettiin, että joku lomalaisista palaisi ruumisarkussa.
Sarja pingottui murhamysteerin ja yläluokkasatiirin välille. Juonen arvuuttelu kulki rinnan yhteiskunnallisen kommentaarin kanssa.
Satiiri tuntui kuitenkin vähän löysältä ja osoittelevalta. Olin samoilla linjoilla Observerin toimittajan Kyle Turnerin kanssa, joka toivoi White Lotuksen ottavan askeleen pidemmälle.
Niin tuntuu käyneen. Eliitin tölvimisen sijaan sarja on jatkokausilla käsitellyt laajemmin länsimaista elämäntapaa. Päähenkilöt ovat yhä etupäässä sikarikkaita, mutta heidän elämäntapansa on sellainen, johon ainakin keskituloinen toimittaja samastuu.
Italiaan sijoittunut toinen kausi oli paljon ykköskautta hienostuneempi ja monisyisempi – vaikka mukana olikin fanien rakastama maskottihahmo Tanya McQuoid (Jennifer Coolidge), joka meemiytyi niin, että tilasin itsekin t-paidan.
Kolmoskaudella tapahtumat olivat jo niin hienovaraisia, että välillä on tuntunut siltä, ettei sarjassa tapahdu mitään.
Se on tavallaan koko homman pointti.
Välitilassa
Lomaan sisältyy tyypillisesti fantasia, että matkalta palataan vähän erilaisena.
White Lotuksen teesi taas on, ettemme lopulta voi paeta itseämme. Siksi loma yleensä pikemminkin vahvistaa käsitystämme siitä, mitä olemme.
Tämä ei tarkoita, etteikö sarjassa tapahtuisi mitään. Tapahtumat vain ovat pitkälti hahmojen sisäisiä. Sellaisten asioiden kuvaaminen on vaikeaa.
Monet hahmoista lilluvat koko Thaimaahan sijoittuvan kolmoskauden eräänlaisessa välitilassa. Buddhalaiset puhuvat ”bardosta”, ja Mike Whitekin on viitannut termiin jo ykköskaudella, jolla Sydney Sweeneyn hahmon paidassa luki ”Bardo University”.
Perheenisä Timothy Ratliff (Jason Isaacs) tajuaa matkan alkumetreillä jääneensä kiinni valtavista talousrikoksista. Yli puolet tuotantokaudesta hän murahtelee lääkepöllyissä ja fantasioi itsemurhalla. Hän on teknisesti elossa, mutta käytännössä kuollut.
Painetta lisää se, että perhebisnekseen lähtenyt poika Saxon (Patrick Schwarzenegger) sanoo, ettei hänellä ole muuta, ja vaimo Victoria (Parker Posey) toteaa, ettei keksisi köyhänä syytä elää.
Omissa välitiloissaan lilluvat myös vanhat ystävykset Jaclyn (Michelle Monaghan), Kate (Leslie Bibb) ja Laurie (Carrie Coon). He pitävät hauskaa yhdessä, vaikka vaikuttaa siltä, ettei kolmikkoa sido yhteen muu kuin yhdessä vietetty aika.
Ja sitten on Rick (Walton Goggins), jonka yllä leijuu kuolemanhalu. Hän on tullut Thaimaahan kohtaamaan isänsä murhaajan, mutta tuskin hän itsekään uskoo, että kohtaaminen korjaa trauman.
Terapiassa, johon hän menee tyttöystävänsä Chelsean (Aimee Lou Wood) pakottamana, Rick sanoo, ettei hän ole mitään.
– Eikä ei-mistään voi tulla mitään, hahmo lisää.
Finaaliin on petytty
On hyvin poikkeuksellista, että yksi tämän hetken kuumimmista tv-sarjoista etenee näin hitaasti ja introspektiivisesti. Poikkeuksellista on myös se, että sarja uskaltaa keskittyä sellaiseen, mitä voi kuvata vain hienovaraisina muutoksina hahmojen ilmeissä.
En osaa äkkiseltään nimetä toista sarjaa, jossa näyttelijät tekisivät näin paljon kasvoillaan ja eleillään. Isaacsin, Poseyn, Gogginsin ja Woodin sanattomat reaktio-otokset ovat yksinään sellaisia, joilla voitetaan palkintoja.
Patrick Schwarzenegger kertoo yrittäneensä kuvauksissa tuoda Saxonin hahmoon uutta vaihdetta. Mike White keskeytti hänet ja muistutti, että sarja sijoittuu viikon ajalle. Ei kukaan muutu viikossa juuri yhtään!
Paikallaan junnaaminen on turhauttanut monet, eikä maanantain finaalijakso tarjonnut helpotusta. Forbesin ja The Independentin kriitikot kuvailivat molemmat sitä ”murskaavaksi pettymykseksi”. Hitauden lisäksi sarjaa moitittiin siitä, miten osa hahmoista jäi lopulta täysin statisteiksi, eikä kaikkia juonilankoja sidottu nipulle kovin onnistuneesti.
Epätasaisuuden on arveltu selittyvän osittain sillä, että kuvauksissa on ilmeisesti ollut riitaisa tunnelma. Sarjan säveltäjä on jo ilmoittanut, ettei hän palaa neloskaudelle.
Mike White sanoi hiljattain Varietyn haastattelussa, ettei hän ymmärrä moitteita siitä, ettei sarjassa olisi juonta.
– Ei siinä koskaan ollut. Osa minusta haluaa sanoa, että veli, tämä on sarjani vibe. Kyse on maailmanrakentamista. Jos et halua kanssani sänkyyn, ole hyvä ja poistu.
Oli syyt missä tahansa, itse nautin siitä, että sarja teki yllättäviä valintoja, junnasi paikallaan ja tarjosi epätyydyttäviä ratkaisuja. Enkä muista, koska viimeksi olisin käynyt näin hyviä väittelyitä tv-sarjasta. Sellaista on taide parhaimmillaan.