Kielitoimisto on huoltanut suomen kieltä jo 70 vuotta
Mikä on astalo? Entä öylätti? Sanotaanko haista pahalle vai pahalta? Salamia vai salamoita? Palveluja vai palveluita?
Kielitoimiston puhelinneuvojat ovat vastailleet ihmisten kysymyksiin kielestä jo vuodesta 1945 asti, 70 vuoden ajan. Taru Kolehmainen on ollut yksi vastaajista. Nykyään eläkkeellä oleva kielitutkija oli Kielitoimistossa töissä peräti 41 vuotta.
- Kielitoimiston neuvonta Taru Kolehmainen, kuului vastaus puhelimen soidessa. Kolehmainen jos joku osaa kertoa, millaiset kielikysymykset suomalaisia vaivaavat. Mitä kysyttiin ennen, entä nyt?
- Edelleen saatetaan kysyä samoja asioita, kuin 70 vuotta sitten, kuten hälyttää vai hälyyttää, alkuaan vai alkujaan, aloite vai alote, pitempi vai pidempi. Isoa alkukirjainta kysyttiin silloin ja kysytään edelleen, esim. sanassa Pohjoismaat.
- Oikeinkirjoitukseen liittyviä kysymyksiä oli alussa enemmän kuin myöhemmin. Koska 1940-luvulla oli hyvin vähän oppaita, joista olisi voinut tarkistaa oikeinkirjoituksen, Kolehmainen sanoo.
Yhtä asiaa ei kuulemma enää kysytä: tuleeko otsikon jälkeen piste vai ei. Piste jäi nimittäin pois 1950-luvulla.
Ison muutoksen kieliongelmiin on aiheuttanut englanninkielisten ilmausten jatkuva lisääntyminen.
- Ennen ei tarvinnut miettiä controllerin tai managerin suomentamista eri tilanteissa tai franchising-toiminnan tai benchmarking-sanan suomalaista vastinetta, Kolehmainen toteaa.
Kielenhuollon alkuvaiheita
Kielenhuoltoa, silloin sitä nimitettiin oikeakielisyydeksi, aloiteltiin jo 1800-luvulla niin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa kuin Kotikielen Seurassakin. SKS:n piirissä perustettiin Kielitieteellinen Osakunta, jossa pohdittiin kielenkäytön ongelmia. Oman kielen kehittäminen koettiin tärkeäksi: SKS:n ensimmäisissä säännöissä jo todettiin, että” kieli on kansallisuuden perustus.”
Vähän epäilyttää, oliko hyvä päätös neuvoa kirjoittamaan toisin kuin äännettiin.
Kielitieteellinen Osakunta oli toiminnassa muutaman vuoden, kunnes se lopahti keskinäisiin erimielisyyksiin. Osakunnassa ehdittiin silti tehdä päätöksiä, jotka ovat perustana myöhemmille päätöksille. Esimerkiksi päätettiin i-kirjaimen käytöstä muutamissa verbeissä: pelottaa, mutta rahoittaa. Toinen kauaskantoinen päätös tehtiin sanoista tulepa ja heillekin.
- Silloin päätettiin, siis jo 1870-luvun alussa, että liittokonjuktion edessä kirjoitetaan yksi konsonantti. Siitä päätöksestä kyllä mutistiin parikymmentä vuotta, kunnes Kotikielen Seurassa tehtiin uudelleen sama päätös 1800-luvun lopussa. Siitä se sitten tuli kielioppeihin ja oppaisiin ja on ohje edelleenkin.
Puhekielessähän tuplakonsonantti kuuluu selvästi, ja niinpä edelleen tulee vastaan kirjoitusmuotoja tuleppa, heillekkin, nykyään jopa entistä useammin.
- Joten vähän epäilyttää, oliko aikoinaan hyvä päätös neuvoa kirjoittamaan toisin kuin äännettiin, Kolehmainen miettii.
Toive pysyvästä organisaatiosta
Suomen itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä kielenhuolto kehittyi vähitellen järjestelmällisemmäksi.
- Voidaan laskea organisoidun kielenhuollon alkaneen vuonna 1928, jolloin SKS:n kielivaliokunta perustettiin, Taru Kolehmainen mainitsee.
Yhä vahvemmaksi tuli toive saada pysyvä, koko ajan toimiva organisaatio.
SKS:n kielivaliokunnassa kieliasioita käsiteltiin noin kerran kuussa pidetyissä kokouksissa. Valiokuntaa johti tunnettu kielimies, professori Lauri Hakulinen. 1930-luvun loppuun mennessä kävi ilmeiseksi, että harvakseltaan kokoontuva, alle kymmenen hengen lautakunta ei millään ehtinyt hoitaa kehittyvän valtion kielellisiä tarpeita.
- Vuosi vuodelta asioita, muun muassa lainsäädäntöön liittyviä, alkoi tulla yhä enemmän. Jäsenet olivat enimmäkseen moniin suuntiin kiireisiä professoreita ja muita kielimiehiä. Yhä vahvemmaksi tuli toive saada pysyvä, koko ajan toimiva organisaatio.
Ja niin vuonna 1937 Hakulinen lähetti opetusministeriöön lautakunnan nimissä kirjeen, jossa hän anoi varoja Kielitoimiston perustamista varten. Kirjeessään Hakulinen painotti, että jo 1800-luvun lopulta asti Suomessa oli elänyt toive pysyvän, arvovaltaisen elimen luomisesta. Seuraavana vuonna Hakulinen kirjelmöi aiheesta jälleen.
- Kumpikin anomus hylättiin. Sitten tulikin sota, joka hautasi moneksi vuodeksi kaikki pyrkimykset ”kielenvaalintatoimiston” perustamisesta, kertoo Kolehmainen.
Kielitoimisto löytää heti paikkansa
Kielitoimisto avasi lopulta ovensa sodan loputtua, vuonna 1945, ja suosio oli heti suuri. Heti ensimmäisenä päivänä, ensimmäisen kolmen tunnin aikana, toimistoon soitettiin 33 kertaa.
Alusta lähtien oli selvää, että myös suurta yleisöä palveltaisiin.
Lauri Hakulinen raportoi opetusministeriöön Kielitoimiston toiminnasta runsaan kahden vuoden jälkeen: ”Että tämä kokemus on kauttaaltaan myönteistä laatua, sitä todistaa toimiston saavuttama erinomainen yleisön suosio.” Kahden ensimmäisen vuoden aikana toimistolla oli ollut jo 11 400 asiakasta.
Kielitoimisto toimi ensi alkuun SKS:n tiloissa ja kahden kustannusyhtiön, WSOY:n ja Otavan, rahoittamana.
- Vaikka kustantajat halusivat ensi sijassa turvata omien kirjojensa kielentarkistuspalvelut, oli alusta lähtien selvää, että myös suurta yleisöä palveltaisiin. Niinpä avattiin heti neuvontapuhelin, johon kuka tahansa saattoi soittaa kieliongelmastaan, Taru Kolehmainen sanoo.
Lupaavasti käynnistynyt toiminta jouduttiin kuitenkin keskeyttämään varojen puutteessa vuonna 1947. Neuvontapuhelin ja muut palvelut hiljenivät runsaaksi vuodeksi, kunnes Kielitoimisto käynnistettiin uudelleen vuonna 1949, nyt valtion tukemana ja Suomen Akatemian alaisena. Nykyiseen malliin siirryttiin vuonna 1976, kun Kielitoimisto ja kielilautakunta siirtyivät vasta perustetun Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen yhteyteen.
Kielitoimiston tehtävänä on "valvoa ja ohjata suomen kielen käyttöä ja kehitystä”. Kielitoimisto ei siis tee ainakaan isompia, periaatteellisia päätöksiä kielenhuollosta, vaan päätökset tehdään muutaman kerran vuodessa kokoontuvassa suomen kielen lautakunnassa.
Oikein – väärin
Alkuaikoina Kielitoimistossa etsittiin kieliongelmiin selkeitä, yksiselitteisiä ratkaisuja – pyrkimys oli ollut ihanteena jo 1900-luvun alkuvuosista asti.
- Tavoitteena pidettiin yksimuotoisia ohjeita, siis että oli yksi oikea vaihtoehto silloinkin, kun kielen puolesta olisi ollut useampikin mahdollinen kielenkäyttötapa. Ajateltiin kai, että kielenkäyttäjille on helpompaa sellainen ohje, jossa ei ole suotta vaihtoehtoja, Kolehmainen arvelee.
- Esimerkiksi pitkään oli ohjeena, että saada tai tulla tehdyksi on oikein, saada tehtyä on väärin, vaikka sekin esiintyi laajalti murteissa.
Yllättävän monilla on edelleen se käsitys, että kieliohjeisiin on vain yksi oikea vaihtoehto.
Yksimuotoisten ohjeiden ikoni on alkaa-verbi. Sadan vuoden ajan on pidetty ehdottomana sääntönä, että täytyy sanoa alkaa tehdä, alkaa laulaa jne. Vaikka jo Agricola alkoi tekemään.
- Näitä yksimuotoisia ohjeita on alettu viime vuosikymmeninä monimuotoistamaan. Niinpä nyt voidaan saada tai tulla tehtyä yhtä hyvin kuin tehdyksi, ja viime vuodesta lähtien on voitu alkaa tehdä tai tekemään. Mutta yllättävän monilla on edelleen se käsitys, että kieliohjeisiin on vain yksi oikea vaihtoehto, sen olen monta kertaa huomannut neuvontapuhelimessa. Kun kerron, että kumpikin vaihtoehto on oikein, kysyjä reagoi turhautuneesti tai saattaa suorastaan syyttää kielenhuoltoa lepsuuntumisesta, kertoo Kolehmainen.
Maltillisempi, muonipuolisempi linja voittaa
Alusta asti tiukan autoritaarista asennetta myös vastustettiin. Kiista kiteytyi kahden herran mittelöksi. Kielitieteilijä E. A. Saarimaa edusti tiukkaa linjaa, suomen murteiden tutkija Lauri Kettunen taas puolusti monipuolisempaa näkemystä. Saarimaa oli julkaissut vuonna 1947 teoksen Kielenopas, ja Kettunen taas julkaisi pari vuotta myöhemmin vastaoppaan Hyvää vapaata suomea.
Lauri Kettusen sota Saarimaata ja kielilautakuntaa vastaan jatkui vuosikymmeniä. Kettunen nimitteli vastustajiaan "länsisuomalaiseksi kuppikunnaksi" – koska kielilautakunnasta puuttui itäsuomalainen edustus. Kettunen itse oli itäsuomalainen.
Virallinen näkemys ohjailusta oli joutunut kriisiin.
- Kettusen oppositioasenteesta oli kyllä hyötyäkin, ja eräät hänen monimuotoisuutta kannattavat ehdotuksensa on myöhemmin hyväksytty.
- Kettusen ajatusten saama varovaisen myönteinen palaute osoitti, että virallinen näkemys ohjailusta oli joutunut kriisiin. Keskustelu pakotti pohtimaan, mihin suuntaan sitä pitäisi kehittää, jotta se palvelisi kielenkäyttöä mahdollisimman hyvin, Taru Kolehmainen toteaa.
Kielitoimiston johtajaksi tuli vuonna 1950 mm. Nykysuomen sanakirjan päätoimittajana toiminut Matti Sadeniemi, joka lähti luotsaamaan toimintaa maltillisempaan ja monipuolisempaan suuntaan.
Kansa vastaan kielitoimisto
Kielimiehet ovat riidelleet keskenään, mutta myös kansa on aika ajoin vastustanut kielitoimiston linjauksia.
– Muistettakoon vain se viimevuotinen päätös alkaa tekemään -muodon hyväksymisestä, sanoo Taru Kolehmainen.
Kolehmainen nostaa esiin toisen sanaharkan, joka käytiin s-kirjaimen ääntämisestä.
- 1960-luvun alussa tuli kova kiista siitä, sanotaanko "esteeteen uutiset" vai "ästeeteen uutiset", "esdeepee" vai "äsdeepee". Kiivasta mielipiteiden vaihtoa käytiin lehtien palstoilla puolesta ja vastaan parin vuoden ajan, ja lopulta "ästeetee" vakiintui.
- Silloin, kuten joskus muulloinkin, jotkut purkivat harmistustaan äksyilemällä, että mikä oikeus Kielitoimistolla on puuttua niin henkilökohtaiseen asiaan kuin kielenkäyttöön. Eikö jokainen saa puhua ja kirjoittaa, niin kuin itse haluaa? Siihen voi vastata, että on hyvä, että kielenkäyttöä varten on olemassa vakiintunut ohjeisto, ettei jokaista pientäkin ongelmaa joudu ratkaisemaan itse.
Kielineuvonnan vuosikymmenet 1: 1940-luku
Päivitys 25.1.2016: Lisätty linkki.
