Ex-pikajuoksija Heikki Soini ulkonäköpaineistaan: “Pahimmillaan ajattelin, etten ole edes mies."
"Laihan miehen kehonkuva on alkanut tuntua omalta vasta aikuisempana, kun usko omiin henkisiin kykyihin on kasvanut", sanoo Heikki Soini, 39-vuotias toimittaja ja pienen lapsen isä, entinen Suomen mestaruustason kilpajuoksija.
“Nuorena halusin olla maailman nopein mies! Halusin näyttää Carl Lewisilta, sillä voima on nopeutta. Lewisin kaltaisista urheilijoista ajateltiin, että he ovat alfa-uroksia, kaatavat mimmin kuin mimmin. Minä muokkasin kroppaa ensin tyttöjen takia: ajattelin olevani haluttavampi jos olen isompikokoinen.
Tony Halme sanoi ensimmäisessä Jumala armahtaa, minä en -kirjassaan, että hänen ihanteensa on mieluummin vaikka vähän rasvainen mutta isokokoinen kroppa. Minä kadehdin nuorena juuri noita “isoja mörköjä”, joita punttisaleilla pyöri.
Minusta taas sanottiin, että olen nälkäkurki. Rimppakinttu. Kukkakeppi. Tuuliviiri. Kaksiulotteinen mies.
Nyt nelikymppisenä minulla on edelleen teinipojan keho, vain hiton paljon jäykempänä. En ole muuttunut ulkoisesti yli 20 vuoteen; painan saman verran kuin 16-vuotiaana.
Tajusin ekan kerran, että minussa on jotain vikaa…
Ala-asteella, 11–12-vuotiaana, kun jouduin juoksuharkoista lääkäriin jalkani takia, kuulin ekan kerran, miten laiha olenkaan. En ollut itse siihen mennessä havainnoinut koko asiaa.
Äidin kanssa selitettiin lääkärille, että syön kyllä paljon. Lääkäri puhui keliakiasta ja imeytymisongelmista, joita alettiin testata isosti. Silloin aloin miettiä, että minussa on jotain vikaa.
Samaan aikaan sain uuden patjan sänkyyn, siinä oli 45–65 kilon painosuositus. Painoin 42 kiloa ja ajattelin, kauanko mahdan sänkyyni mahtua. Lihasmassaa ei kuitenkaan tullut ja uskoin, että todellakin minussa on ongelmaa – jotenkin kroppa toimii eri tavoin kuin muilla.
Voisin edelleen käyttää sitä patjaa.
Kun tarvittiin miehiä, minut sysättiin syrjään
Urheilu- ja kilpajuoksupiireissä kasvaneena – macho-kulttuurissa, jossa miehisyys on voimaa ja kokoa – minulla on ollut oman kehonkuvani kanssa hyvin paljon ongelmia.
Minusta ei tullutkaan iso kooltani, ja kaikenlainen vähättely alkoi vaikuttaa käsitykseeni omasta kehostani. Pahimmillaan ajattelin, etten ole edes mies.
Olen usein joutunut törmäyskurssille asian kanssa. Suomalaisessa äijäkulttuurissa pienikokoinen laiha mies saa aika äkkiä niskaan neiti- tai homo-leiman.
Nuorena minut siirrettiin helposti syrjään, kun tarvittiin “miestä”. Koululiikunnassa muut jätkät painoivat 10–30 kiloa enemmän – sellaiset työntävät kaltaiseni tyypin helposti tieltään.
Aloin vetäytyä sivuun: jos tarvittiin miestä talossa, en ollut ensimmäisenä hakkaamassa halkoja tai työntämässä autoa. On erikseen miehet - isot, vahvat, lihaksikkaat - ja sitten minä – tällainen neitimäinen ja naismainen.
Minulla on ulkoisesti pitkänmatkan juoksijan keho vaikka juoksin lyhyttä matkaa. Suomessa minua vähäteltiin: en näyttänyt pikajuoksijalta. Vasta kenialainen maailmanmestari osasi arvostaa ulkoista olemustani: hänen mielestään näytin juoksijalta. Tässä on siis myös iso kulttuurinen ero.
Vaikka ne jotka minut tuntevat, tietävät kyllä: olen rasittavuuteen asti äijä-äijä. Ymmärrän sen nykyisin.
Naiset pitivät sääriäni parempina kuin omiaan
Naiset vähättelevät tosi paljon itseään, ja olen saanut usein kuulla, että “sulla on paremmat sääret kuin mulla, en kyllä kehtaa laittaa hametta”. Arvaapa, toimiiko tuo mulle?
Jos en ollut omasta mielestäni mies muutenkaan, niin vielä naisetkin ajattelevat, että olen naisellisempi kuin he.
Puhuessani kehoasioista naisten kanssa minua satuttaa juuri vertaileminen. Emme selvästi myöskään ymmärrä toistemme ihanteita.
Koko elämäni ajan olen käytännössä ollut aina kevyempi kuin seurustelukumppanini. Se ei ole ollut helppoa naisille. Kun naiselle selviää, että painan vähemmän kuin hän, keskustelua aiheesta vain ei synny ja asiasta tulee parisuhteeseen mörkö. Siitä tuli oikea ongelma.
Törmäsin monta kertaa siihen, että järkevää keskustelua aiheesta ei vain saatu aikaiseksi - normaali puhe lakkasi. Se loi paineita mimmille – pitäisi olla kevyempi – ja mulle – mikä mies oikein olen, kun painan vähemmän kuin tyttöystävä. Siinä molemmat kokivat painetta muuttua.
Se oli todellista, ja se oli hirveää.
Olen luonteeltani keskustelija, mutta näissä tilanteissa on ollut pakko nostaa kädet pystyyn.
Ongelma on se, että tavoitteet siirtyvät koko ajan eteenpäin
Suurin ongelma minulla ja varmasti monilla miehillä on se, että on tavoitellut aina vaan enemmän, aina vaan seuraavaa vaihetta.
Nuorempana oli itsestään selvää, että miehet käy salillla ennen treffejä. Vedetään vähän punnerrussarjoja tai hauiskääntöjä, vaikka eihän se pumppi lihaksessa kauaa pysy. Henkinen boosti pysyy ehkä vähän kauemmin.
Punttisaleilla on aina paljon peilejä. Toki niistä katsotaan, että tekniikka on oikea, mutta enemmän sieltä kyllä katsotaan sitä omaa lihasta. Kun lihaksessa on verta ja se on pumpissa – ja näet sen lihaksikkaan peilikuvan heti suorituksen jälkeen - tavoittelet koko ajan sitä, mikä peilistä näkyy. Tavoitteesi siirtyy koko ajan pidemmälle.
Miehisessä urheilumaailmassa – varsinkin itsekeskeisessä pikajuoksussa – kulttuuri on erittäin kilpailullinen. Muut kommentoivat kehoasi jatkuvasti.
Kaikkein heikoimmillani olin oman kehonkuvani kanssa silloin, kun kilpaurheilu alkoi sotia omaa arvomaailmaani vastaan.
Se oli ennen sitä oivallusta, että ei tarvitse esittää mitään kenellekään muulle. Lopetin punttisalilla käymisen kokonaan, kun tajusin, että motiivini ovat väärät.
Kilpaurheilumaailmassa urheilijan keho on aina katseen ja arvostelun kohteena. Esimerkiksi, kun kohdataan pitkästä aikaa, kättelevät miehet kättä testaten: ottavat toisella kädellä hauiksesta kiinni.
Ottaa päähän, että toisen kehoon liittyy vitsailua. Se on aina läsnä, erityisesti tuollaisessa sekunnin sadasosa -lajissa, jossa itse kilpailin.
Kilpailuissa naiset puetaan hyvin pieniin vaatteisiin; toppiin ja pieniin housuihin. Myös mies on hyvin esillä ohuessa trikoopuvussa.
Jos olisin aina vain voittanut kilpailuja, ei siinä olisi ollut ongelmaa. Mutta mulle tuli kovat henkiset paineet, kun vahvat jätkät menivät edelleni. Enhän edes näyttänyt stereotyyppiseltä pikajuoksijalta, jolla on lihasta reisissä.
Alkoi olla tosi vaikeaa mennä juoksuradalle.
Kaikki katsovat, kun riisut lämmittelyvaatteet. Juoksun lopuksi revitään numerolappu rinnasta, vetäistään trikoopuvun vetoketju auki ja esitellään lihaksia pääkatsomolle. Siinä on 100 metriä pitkän cat walk.
Minä ajattelin, että ei ole mitä pullistella. Lisäsin vaatteita, lähdin pois. Ajattelin, että esitelkää te, joilla on varaa.
Menin niin pitkälle kilpailukulttuuria vastustaessani, että aloin jopa pukeutua naisten toppeihin. Halusin kyseenalaistaa kaiken sen katseen kohteeksi laittamisen. Muutenkin oli tullut seinä vastaan urheilun kanssa.
Mies vaikenee kauneusihanteiden paineessa
Nyt 20 vuoden jälkeen tuntuu oudolta, kuinka kovissa kauneusihanteiden paineissa sitä eli.
Kun nyt olen aivan fine asian kanssa, tuntuu selvältä, että vaikka isoja lihaksia ei ollut, olin silti erittäin hyvässä kunnossa. Olinhan laiha kuitenkin! Olin varmasti myös itsekin ihailtu, mutta ajatusmaailmani oli vääristynyt: näin silmissäni vain ne maailman nopeimmat alfa-urokset, enkä ollut itse ollenkaan tyytyväinen.
Vaikka nykyisin miesten välinen hauistenpuristelu on jo vitsi,niin edelleen sitä tehdään. Ja yhtä ärsyttävää se on edelleen! On hyvä, että hyvien ystävien kanssa voi näistä asioista nykyään puhua, näin ei ollut aikoinaan.
Tavallisesti ei vartaloista miesten kesken puhuta. Luodaan vaan kuvitelmia sen perusteella, mitä nähdään. Kyräillään, murahdetaan jotain treenin jälkeen suihkussa – ei siinä jaeta ajatuksia, miltä omassa kropassa tuntuu, vaikka pitäisi.
Kun olin koko elämäni kulkenut äijien voimannostosaleilla ja nähnyt salikulttuuria, jossa ainoana tavoitteena oli nostaa paljon rautaa, tuli ensimmäisen kerran joogasalilla aikamoinen ta-daaaa! Linnut alkoivat laulaa ja urut soida.
Ensimmäistä kertaa vastassa oli maailma, jossa ei verrattukaan mitään mihinkään. “Kaikki tekee omaa. Kiitä omaa kroppaa. Kiitä itseäsi.”
Mun malli oli siihen asti ollut – perkele – sata lasissa, sekuntikello ja vertaaminen koko ajan.
Makasin hot joogan jälkeen euforiassa hikilätkäkössä: Miksi kukaan ei kertonut mulle tästä 15 vuotta sitten?
Vapauduin taakasta jota olin kantanut: siitä ikuisesta vertailemisesta ja puhumattomuudesta. En yrittänyt näyttää kenellekään mitään, kaikki hyväksyivät minut. “Älä ole itsellesi ankara”, sanoi ohjaaja lähtiessäni: siinä oli se maailma, jota olin aina kaivannut.
Tajusin oman nuoruuden aikaisen typeryyteni itse asiassa juuri Tony Halmeen kautta.
Kohtasin Tony Halmeen kanssa kerran punttisalilla. Vedin yksin salilla kyykkytreeniä, kun Tony tuli paikalle silloisen naisystävänsä kanssa. Tony katseli kyykkäämistäni ja ajattelin, että nyt saan taas kuulla jotain vähättelevää paskaa, mutta tilanne kääntyikin ihan päälaelleen. Pariskunnalla oli joku riita menossa ja Tony sotki minut siihen mukaan, yrittäen kääntää minut naisystäväänsä vastaan.
Tilanne kärjistyi siihen, että Tony sanoi mimmilleen, että “Pidä sinä turpasi kiinni ja painu helvettiin, kun me jäädään tähän miesten kesken nostamaan rautaa.” En halunnut puuttua heidän riitaansa mitenkään, mutta jos olinkin aiemmin väheksynyt miehuuttani, niin eipä tarvinnut miettiä sitä enää. Olinhan itseäni yli tuplasti painavamman alfa-mörön silmissä yksi äijistä.
Nyt olen todella pitkän tauon jälkeen alkanut käydä taas salilla. Liian isot painot ja huono tekniikat ovat vaihtuneet järkeviin juttuihin – ikä tuo nöyryyttä tekemiseen.
Jos saisin päättää miltä näytän, haluaisin olla voimistelija tai painija – todella vahva mutta toiminnallinen. Isot pallolihakset! Se olisi hienoa. Kuitenkin ihmettelen, miksi meidän pitää kommentoida toisten ihmisten ulkonäköä? Lopetetaan se. Kaikki. Piste.
Tämä artikkeli on osa Vaakakapinan miesteemaa, jonka tarkoituksena on tehdä myös miesten ulkonäköpaineet ja kehovihan kulttuuri näkyväksi.
Heikki Soini käsittelee suorassa lähetyksessä urheilua persoonallisella otteella oman urheilu-uransa kokemusten kautta, kun studioon saapuu intohimoisia urheilijoita ja urheilulle elämänsä uhranneita vieraita. Urheilu-Suomen keskustelu Yle Puheella torstaisin klo 15 ja Yle Areenassa 16. marraskuuta 2017 alkaen.
