Saara Turunen pohtii ruman naisen paikkaa uudessa teoksessaan – Medusan huone on pistävä feministinen pamfletti
Mikä on ruman naisen paikka? Saara Turusen uusi näytelmä Medusan huone jatkaa romaanien Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö teemojen parissa. Esitys käy taiteen kliseisten naiskuvien kimppuun mustalla huumorilla, rujoilla ja runollisilla näyttämökuvilla. Penkkitaiteilija kävi Q-teatterissa.
Medusa oli antiikin taruston ihana neitonen, jolla oli upeat, kultaiset hiukset. Meren jumala himoitsi neitoa ja raiskasi tämän. Rangaistuksena houkuttelevuudestaan Medusa muutettiin hirviöksi, jonka päässä luikertelivat myrkkykäärmeet. Lopulta Medusa tapettiin.
Saara Turunen on kirjoittanut ja ohjannut Q-teatteriin näytelmän nimeltä Medusan huone. Aiheena on naisen paikka maailmassa ja taiteessa, taidemaailmassa: väkivalta, mitätöinti, lokerointi.
Yksi vallankäytön muoto on naisen määritteleminen rumaksi.
Medusan huone on sisarteos Turusen aiemmin Q-teatteriin tekemälle Tavallisuuden aaveelle. Turusen ohjaajan kädenjälki on aivan omanlaistaan.
Hän käsittelee teemaa assosiatiivisesti toisiaan kommentoivissa, vahvan visuaalisissa, usein sanattomissa, unenkaltaisissa kohtauksissa. Tyly huumori yhdistyy lohduttomaan, runolliseen haikeuteen.
Myös Turusen väripaletti on omaperäinen. Tavallisuuden aaveen hurmaavan beige maailma täydentyy nyt havunvihreällä ja viininpunaisella, kirkkaan keltaisella.
Mutta Medusan huone on Tavallisuuden aavetta äkäisempi teos.
Näytelmä jatkaa myös Turusen romaanien Rakkaudenhirviö (2015) ja Sivuhenkilö (2018) teemojen kehittelyä.
Nytkin ollaan turhautuneita siitä, miten vähäinen asema naisten kirjoittamilla teoksilla on klassikkokaanonissa, ja toisaalta siitä, miten naisia kirjallisuudessa kuvataan.
Mieskirjailijoiden katsetta naiseen kuvaavassa hirtehisessä ja hillittömässä kohtauksessa näyttämölle läväytetään pino kirjoja. Tommi Korpelan ja Ylermi Rajamaan pukumiehet lukevat maiskutellen toisilleen rasvaisia kohtauksia muun muassa Charles Bukowskilta ja Henry Milleriltä, ja päätyvät lopulta kirjakasaan pelehtimään.
Näytelmän miesten mielestä kyseessä nyt vain ovat hyvät kirjat: ei kai tästäkin tarvitsisi tehdä masentavaa sukupuolikysymystä?
Olen lukenut Turusen romaanit ja havahtunut niiden äärellä itsekin siihen, kuinka miesklassikkopainotteista oma lukemiseni varsinkin nuorena lukutoukkana oli. Pitihän minunkin omaksua kaikki merkittävä kirjallisuus!
Näytelmän miesten mielestä kyseessä nyt vain ovat hyvät kirjat: ei kai tästäkin tarvitsisi tehdä masentavaa sukupuolikysymystä?
Kun miehet poistuvat, hiljainen, kanapäinen nainen siivoaa pitkin poikin näyttämöä jääneet kirjat.
Useimmat näytelmän naiset ovat rumia, niitä medusoita. Tai ainakin heitä kohdellaan rumiluksina. Heitä saa nöyryyttää vapaasti, heidät voi ohittaa ja nujertaa, heitä ei missään nimessä tarvitse ottaa vakavasti.
Naisen ulkonäkö ei oikeastaan liity tähän niin sanottuun rumuuteen. Rumia ja siis häpeällisiä seikkoja ovat esityksessä esimerkiksi arkuus, yksinäisyys, käkättävä nauru, kuukautiset, ikä, ylipaino ja suru. Ehkä myös äly on rumaa, ehdottomasti feminismi on sitä.
Rumia ja siis häpeällisiä seikkoja ovat esityksessä esimerkiksi arkuus, yksinäisyys, käkättävä nauru, kuukautiset, ikä, ylipaino ja suru.
Tommi Korpelan vanheneva, yksinäinen medusanainen on alistunut kohtaloonsa. Mikä voimaton musta murhe Korpelan koko olemuksesta henkiikään!
Katja Küttnerin kukkamekkoinen tyttö lukee Virginia Woolfin Omaa huonetta ja yrittää selättää miesten hänelle määrittämän, mitättömän harmaavarpusen roolin.
Elina Knihtilän pinkeä ja pirteä keski-ikäinen naikkonen joutuu naurun aiheeksi, koska kuvittelee vielä voivansa houkutella miehiä. Ja mitä nainen tekee selvitäkseen tilanteesta?
Hän jumppaa.
Kauniit naiset eivät tässä näytelmässä puhu. Heidän hommansa on flirttailu ja vetreä pyllistely. Ja, tietysti, vain kauniit naiset pääsevät naimisiin. Aleksinja Lommi näyttelee heitä kaikkia.
Miehet sitten: no, tässä näytelmässä he ovat enemmän tai vähemmän sikoja kaikki. Miehet on puettu ankeisiin pukuihin, he ovat lauma enemmän kuin yksilöitä. He tuijottavat autokilpailuja, kyykyttävät naisia yksissä miehin.
Ylermi Rajamaan letkeästi joraileva sikamies ripustaa naisten peruukkeja narulle kuivumaan kuin voitonmerkkejä.
Onhan olemassa mukaviakin miehiä, yrittää yksi mieshahmoista vastustaa näytelmän kielteistä ja kapeaa mieskuvaa. Miehilläkin on ongelmia, he kuolevat nuorina, juovat liikaa, he eivät saa naista.
Näin on, vastaa nainen. Mutta tässä näytelmässä ei käsitellä sitä.
Välillä näytelmän henkilöt pistävät ämpärin päähänsä. Ehkä he eivät kestä katsoa rumuutta, ehkä he haluavat piiloutua maailman katseilta. Tai kenties ämpäri päässä jonossa konttaavat hahmot nyt vaan sopivat kuvaamaan tätä meikäläistä meininkiä.
Ehkä he sulkevat silmänsä näkemiltään ikävyyksiltä. Kun ei näe, ei tarvitse toimia.
Kun ei näe, ei tarvitse toimia.
Lopussa on kuitenkin valoa. Nainen pistää medusaperuukin häpeilemättä päähänsä ja ottaa tilan haltuun. Minä koin kohtauksen vapautuksena myös näytelmän miehille.
Näyttämön valtaavat Georgia O’Keeffen suuret kukkamaalaukset, sensuellit heteet ja emit, terälehdet.
Käsiohjelmassa siteerataan O’Keeffeä: “En halua olla tunnettu naistaiteilija. Haluan olla tunnettu taiteilija".
Q-teatteri: Medusan huone. Teksti ja ohjaus Saara Turunen. Lavastus Milja Aho. Valosuunnittelu Ada Halonen. Pukusuunnittelu Suvi Matinaro. Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä. Koreografi Janina Rajakangas. Rooleissa Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa. Kantaesitys 21.2.2019.
