Kun Vesa-Matti Loiri spermaansa liukastui
Jari Tervon kirjoittama Vesa-Matti Loirin elämäkerta vie lukijan poikkeuksellisen lähelle koko kansan Veskua. Niinkin lähelle, että pääsemme seuraamaan rakastelutuokiota Loirin kodin eteiseen. Tuohon tilanteeseen tiivistyy jotain olennaista Veskusta, kirjoittaa Tuomas Karemo.
Suomi vuonna 1971. Homoseksuaalinen kanssakäyminen poistetaan rikoslaista. Ensimmäinen lottoarvonta järjestetään. Ahti Karjalaisen hallitus eroaa. "Lappuliisat" aloittavat työnsä. Vesa-Matti Loiri liukastuu spermaansa Pengerkadun-kodissaan.
Kohtalokkaan kaatumisen aikaan Loiri oli jo kuuluisa, mutta Turhapuron ja Leino-tulkintojen siivittämään kansansuosioon oli vielä jokunen vuosi aikaa. Hän oli 1970-luvun alkuun mennessä ehtinyt kaatuilla tiensä katsojien sydämiin Jatkoaika-nimisessä tv-show'ssa, debytoida Pojat-elokuvassa, esiintyä Helsingin kaupunginteatterissa ja aloittaa yhteistyön Speden kanssa.
Ja koska kyse on Veskusta, voisi äskeisen listan alkuun lisätä sanat "muuan muassa" – kaikkialle ehtineistä monilahjakkuuksista kirjoitetut meriittilistat tuppaavat olemaan vain osa totuutta.
Emme välttämättä kuuntele Loiria, vaan katsomme suomalaisen taiteen suurta kertomusta esoteerisine lisukkeineen.
Loiri alkoi seurustella valokuvamalli Katja Peiposen kanssa 1970-luvun alussa. He olivat yhdessä puolisentoista vuotta. Jari Tervo kuvailee Loiri.-elämäkerrassa parin suhdetta "kahden epätavallisen ihmisen liitoksi."
Rakastavaiset joutuivat olemaan toisistaan erossa kolmen viikon ajan Peiposen työmatkan takia. Kun Loiri oli hakenut kultansa kotiin lentokentältä, he alkoivat rakastella jo eteisessä. Näin Tervo kuvaa tapahtumien kulkua:
"Selkärankaa köyristävän siemensyöksyn saatuaan Loiri suunnisti kohti kylpyhuonetta ja liukastui omaan spermaansa. Molemmat jalat heilahtivat kohti kattoa, pää kumahti lattiaan, valot himmenivät ennen kuin sammuivat. Tajun palattua ja Peiposen puhallettua kuhmukohtaan rakastavaiset keskittyivät moneksi päiväksi toisiinsa."
Tilanne on yksityisyydessään vertaansa vailla: lukija pääsee näkemään elämäkerran päähenkilön makaamassa ejakulaation jälkeen penis vielä puolipystyssä kodin lattialla tajuttomana. Tähän näkyyn tiivistyy jotain olennaista Veskusta. Siitä elinvoimasta ja kuolemanvaarasta, josta hänet tunnemme.
Puhumattakaan siitä, kuinka Loiri onnistuu kääntämään arkisen ja herkän maailmanluokan farssiksi.
Sieneen ilman kumisaappaita
Siemennesteeseen liukastuminen ja lattialle pyörtyminen muistuttavat Loirin ammattiuran alkuvaiheesta. Hän tuli kuuluisaksi – tai yhdestä niistä kerroista, kun Loiri tuli kuuluisaksi – kaatumisistaan. Pojat-elokuvan (1962) kuuluisan ja surullisen junaratakaatumisen jälkeen Loiri alkoi kaatuilla koomisemmissa merkeissä.
Jatkoaika oli 1960-luvun lopulla todellinen tv-tapaus, jota seurattiin paljon. Ohjelmassa järjestettiin epäviralliset kaatumisen SM-kisat. Loiri osallistui siihen Hemminki Hämminki -nimisellä hahmolla, jolla oli liian suuret vaatteet päällä. Hämminki kaatui kahdeksan metrin matkan portaat alas, voitti kisan – ja tuli kertakaatumisella superjulkkikseksi.
Nykytelevisiossa tämä ei olisi kovin erikoinen tempaus, mutta omana aikanaan se oli uusi ja absurdi ohjelmanumero.
Loirin elämä on kiehtova yhdistelmä päämäärätietoista työntekoa ja ja ihailtavan pitkälle vietyä sekoilua. Nämä kaksi eivät ole toistensa vastakohtia. Hänen sienipäisimmissäkin törttöilyissään on samanlaista fokusoitunutta puurtamista kuin näytelmän vuorosanojen opettelemisessa teatteriesitystä varten.
Sieniesimerkki ei ole hatusta tempaistu. Kirjassa kerrotaan, miten silokkisienien vaikutuksen alainen Loiri harhailee näyttelijä Vesa Vierikon kanssa Helsingissä. He päätyvät Loirin johdattamana summanmutikassa soittamaan ovikelloa kerrostalossa Kalliossa: oven avaa kaikista maailman ihmisistä runoilija ja suomentaja Matti Rossi.
Loiri suhtautuu niin luovaan tekemiseen kuin arkielämäänkin leikkinä. Hän katsoo maailmaa leikkivän lapsen näkökulmasta: portaat ei ole tehty nousemista ja laskeutumista, vaan kaatuilua varten. Näin Tervo:
"[Vesa] Vierikko oli alkanut pitää Loiria oppi-isänään. He molemmat arvostivat näyttelijäntyön leikkiluonnetta. Siinä teeskennellään, että on joku muu."
Sieniretkimäisellä huurulogiikalla Loiri päätyi 1970-luvulla myös valtakunnan kuuluisimman selvännäkijän, Aino Kassisen luo. Hän kävi Kassisen kotona meditoimassa lopulta kahdeksan vuoden ajan. Kirjassa kuvaillaan monia muita samantyyppisiä kohtauksia.
Miten ihmeessä hän on päätynyt kaikkiin näihin tilanteisiin? Syntyy vaikutelma, että hänen mentorinsa on Liisa Ihmemaassa -sadun Irvikissa tai Lapin perukoilla asuva shamaani. Tervo vihjaa kirjassa myös Saatanan kanssa tehtyyn kontrahtiin.
Kumman Veskun haluamme, kreisin vai vakavan?
Absurdit roolit tekivät Loirista suositun, mutta niistä on seurannut myös leimautumista ja riippakivimäisyyttä. "Naura niin kuin Jean-Pierre Kusela!" "Kaadu!" "Kyllä se Turhapuro on niin maan hulvaton!"
Mitä todennäköisemmin hän on saanut kuulla enemmän tällaisia kommentteja kuin pyyntöjä tulkita Eino Leinoa tai tykkimies Kauppalaa – puhumattakaan siitä, että hän saisi olla ihan vaan oma itsensä.
Kuten Tervo osuvasti luonnehtii, "turhapurolainen anarkistis-absurdi epätyöläinen" on se osa Loiria, joka puhuttelee suomalaisia eniten. Eikä ihme, ilmiö lienee universaali. Moni kajahtaneista komediarooleista kiitetty näyttelijä on harmitellut vakaviin rooleihin siirryttyään, miksi yleisö haluaa aina vaan nauraa hänet nähdessään. Samanlaisia kriittisiä pohdintoja on kuultu myös Loirilta.
Tilanne on muuttunut 2000-luvulla, etenkin vakavahenkisemmän Lappi-levytrilogian (2006–2008) ilmestymisen aikoihin. Tokkopa on liioiteltua sanoa, että Loiri-konsertit alkoivat saada uskonnollisten joukkokokoontumisten sävyjä.
Myös ikääntyminen on tuonut mukanaan vakavoitumista. Kyse ei ole pelkästään taiteilijan vanhenemisesta, vaan myös hänen faniensa vuosien karttumisesta ja kypsymisestä.
Lihallinen Loiri
Vesa-Matti Loiri on seksuaalinen ihminen. Tämän itsestäänselvyyden sanominen on tarpeen, kun tarkastellaan elämäkertoja yleisesti: niissä on tyypillisempää seksin puuttuminen kuin sen läsnäolo. Ikään kuin seksi ei kuuluisi elämäkertaan, toisin sanoen ihmiselämään.
Elämäkertojen seksuaalisesti kuivassa kokonaiskuvassa Loiri. on piristävä poikkeus vähän niin kuin näyttelijä Klaus Kinskin muistelmat Tarvitsen rakkautta, Catherine Millet'n Catherine M:n seksuaalielämä tai Panu Rajalan omaelämäkerralliset teokset – Rajala tosin onnistuu yhdistämään oman seksihistoriansa Tsehovin kirjeiden traagisuutta käsittelevään esitelmäänkin.
Loirilla taiteellinen ja seksuaalinen "breikkaaminen" tapahtuivat samoihin aikoihin. Taiteilijan menestymiseen vaikuttavat usein kahden asian kohtaaminen: ajoitus ja taiteilijan vahva aikomus. Loirin kohdalla näin on käynyt monta kertaa. Jatkoaika osui yhteen Loirin koomisten kykyjen kanssa juuri oikealla hetkellä.
Ehkä elämäkerran laatimiseen suhtaudutaan samalla periaatteella kuin somepäivitykseen: tarjoamme mieluiten kiiltokuvamaisemman version elämästämme, muutamaa muodon vuoksi laitettua uupumiskuvausta lukuunottamatta.
Samanlainen onnenkantamoinen on käynyt kaatuilijamestarille myös seksielämässä, sillä hän on kaatuilun lisäksi kaatanut varsin onnistunein tuloksin.
1960-luvun seksuaalinen vapautuminen alkoi Loirin ollessa parikymppinen – ikä, jossa keskivertoihminen jaksaa ja haluaa panna eniten. Kuten muuan tuolloin nuoruuttaan elänyt kollegani on kuvaillut ajan henkeä: "Silloin kommunistit ja taiteilijat naida napsauttelivat vähän siellä sun täällä."
Loiri ystävystyi kiihkeän 60-luvun puolivälissä Pertti Melasniemeen. Melasniemestä tuli myöhemmin menestyneiden tv-sarjojen, kuten Hyvien Herrojen ohjaaja. Yhdessä he alkoivat – kaksi komeaa, hyväkuntoista ja menestynyttä nuorta miestä – tehdä töitä ja valloittaa naisia. Tervon mukaan:
"Krapulan riitti tuohon aikaan parantamaan aamiaiseksi syöty kourallinen viinirypäleitä. Siitä huolimatta Loiri vei Melasniemen mielestä kauneimmat naiset. Naisvalikoimassa heille sattui väistämättömiä päällekkäisyyksiä, mutta ei koskaan samanaikaisuuksia."
Myös ikämies Loiri vaikuttaa kokevan elämän seksin kautta. Vuonna 2014, lähemmäs seitsemänkymppisenä, hän kertoi Hjallis Harkimon show'ssa ottaneensa seurakseen kaksi metsäkissanpentua. Kun Harkimo kysyi Loirilta, ovatko kissat naisen korvike, vastaus kuului: " Ei ne suihin ota!"
Tervo mahdottoman edessä
Spermaan liukastuminen on Tervon kirjan hauskin seksuaalisuuteen liittyvä detalji, mutta kokonaiskuvassa se on vain pisara meressä: Loiri. on etenkin alkupuolella hyvin vaikuttavaa lihallisen himon ja seksuaalisen heräämisen kuvausta. Ja onneksi on, koska Tervo taitaa hienosti tämän elämän osa-alueen kuvaamisen. Hän tuo päähenkilönsä poikkeuksellisen lähelle lukijaa.
Voi vain ihmetellä, miksi tällaista kokee elämäkertojen parissa niin harvoin. Ehkä elämäkerran laatimiseen suhtaudutaan samalla periaatteella kuin somepäivitykseen: tarjoamme mieluiten kiiltokuvamaisemman version elämästämme, muutamaa muodon vuoksi laitettua uupumiskuvausta lukuunottamatta.
Ja kuitenkin jaksamme hokea, että ihmisiä me kaikki olemme. Elämäkertojen ja sosiaalisen median äärellä harvoin tuntuu siltä.
Tervo onnistuu Loirin inhimillistämisessä, mutta on elämäkerrassa myös ongelmansa. Siinä kerrotaan, kieltämättä kielellisesti ansiokkaasti, samat Vesku-stoorit ties kuinka monennetta kertaa. Näitä jaksoja, uuvuttavine laulunsana- ja runositaatteineen, mahtuu 700 sivuun paljon.
Elämäkerturi-Tervo joutuu samaan ansaan kuin oikeastaan jokainen Loirista kirjoittava toimittaja: syvällisyyden ja ainutlaatuisuuden näkemistä siellä, missä sitä ei välttämättä ole. Kansakunnan kaapin päälle nostettua myyttistä miestä on vaikeaa kritisoida.
Haudanvakava Vesku
Palataan vielä suureen liukastumiskohtaukseen. Siihen liittyy myös surua ja kuolemanläheisyyttä. Veskun tuolloinen kumppani Katja Peiponen tuli vähän tapahtuneen jälkeen raskaaksi. Loiri olisi toivonut, että lapsi pidetään, mutta Peiponen halusi puolestaan abortin. Loirin mukaan Peiponen ei koskaan toipunut abortista, vaikka sitä halusikin.
Sekä Peiponen että Loiri (Loiri tosin vasta vuosia suhteen päätyttyä) ovat yrittäneet elämäkerran mukaan itsemurhaa. Kummassakin tapauksessa heidät pelasti se, että lääke oli joko liian laimeaa tai väärää – Peiposen tapauksessa kyse oli ulostuslääkkeestä.
Surullisesta ja haikeasta taustavireestä huolimatta Loiri. on oodi elämälle ja elämänilolle.
Loirin elämän läpäisee jokin sanoilla vaikeasti kuvailtava kuoleman alituinen läsnäolo tai flirtti kuoleman kanssa. Hän on ollut lähellä kuolemaa monia kertoja, ja hänellä tuntuu olevan jonkinlainen halu vähintäänkin hipaista lopullista rajaa ylenpalttisella päihteiden käytöllään ja hengenvaarallisiin tilanteisiin ajautumalla. Tai hankkiutumalla.
Loirissa on erikoinen läsnäolon ja poissaolon ristisiitos. Liukastumiskohtauksen jälkeen Tervo kirjoittaa siitä, miten Peiponen kokee rakastettunsa näkymättömänä, vaikka tämä olisi samassa asunnossa.
Taiteilija kertoo myös myöhemmin kirjassa kokeneensa itsensä näkymättömänä, jonkinlaisena hailakkana ilmiönä korkeintaan.
2000-luvun aikana Loirista on tullut fyysisempi ja inhimillisempi. Hän kantaa diabeteksen runtelemien jalkojensa varassa koko Suomen fyysistä haurastumista. Häneltä on kuollut kaksi poikaa. Hän puhuu haastatteluissa mutkattomasti ja rehellisesti itsestään.
Harvaa suomalaista taiteilijaa kunnioitetaan, ja ehkä jopa suojellaan, mediassa ja kansan keskuudessa niin paljon kuin Vesa-Matti Loiria. Hänen elämäänsä ja uraansa liitetään poikkeuksellista syvyyttä. Nähtäisiinkö muiden artistien siemensyöksyyn liukastumisessa sellaisia ulottuvuuksia kuin Veskun tapauksessa? Tuskin.
Inhimillistymisestä huolimatta hän on silti säilyttänyt arvoituksensa. Loiri leijuu jossain ihmisten ulkopuolisessa ilmiömaailmassa, shamanistisissa ulottuvuuksissa, jonne muilla ei ole pääsyä.
Kun seuraamme harmaantuneen Loirin laulavan Leinoa, näemme hänessä muutakin kuin artistin tulkitsemassa runoja: Rauta-ajan Ilmarisen, Nasse-sedän, Pojat-elokuvan loppukohtauksen tai Lapin erakon, jonka jokainen matalalla äänellä sanoma lause on merkityksellinen ja mystinen.
Emme välttämättä kuuntele häntä, vaan katsomme suomalaisen taiteen suurta kertomusta esoteerisine lisukkeineen.
Valon päässä on tunneli
Elämäkertaa varjostaa Loirin alkukesästä kuollut poika, Joonas Loiri, jonka muistolle kirja on omistettu.
Surullisesta ja haikeasta taustavireestä huolimatta Loiri. on oodi elämälle ja elämänilolle. Tässä mielessä teos on enemmän kuin kertomus poikkeusihmisestä: se muistuttaa lukijaansa siitä, kuinka rikas elämä voi olla, jos pitää mielen lapsenomaisen avoimena ja uskaltaa tarttua tilaisuuksiin.
Vanhan kulahtaneen kliseen mukaan tunnelin päässä näkyy valo. Aivan kuin elämä olisi matka pimeydessä, jonka jälkeen tulee positiivinen loppu. Loiri. kääntää ajatuksen päälaelleen. Emme voi tietää, mihin lopulta päädymme, mutta matkalla sinne kannattaa elää ja iloita. Luoda valoa muille, niin kuin Loiri on tehnyt taiteellaan ja puheillaan.
Ja jos Loiri näkisikin valon kaukaisuudessa, se tuskin pilkottaisi niin jumalattoman tylsässä paikassa kuin tunnelin päässä. Ehkä jossain taivaan yläpuolella, jossain siellä, minne kukaan ei näe.
