Viulun ihmelapsi Heimo Haitto tuodaan kaupunkiin – Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939
Talvella 1935 veturinkuljettaja Aaro Haitto toi 9-vuotiaan poikansa Heimon Viipuriin koesoittoon kuuluisan viulupedagogin Boris Sirpon luokse. Miehet tekivät sopimuksen, jonka mukaan Heimo Haitto jäi Sirpon kasvattipojaksi. Sopimukseen kuului, ettei poika saa tavata vanhempiaan eikä sisaruksiaan ennen kuin on täyttänyt kahdeksantoista vuotta. – Osa 22/26. – Kuuntele Heimo Haitto Soivassa arkistossa
Veturinkuljettaja Aaro Haitto ja puolisonsa Kerttu saivat toukokuussa 1925 Viipurissa pojan, jolle antoivat nimen Heimo Verneri. Pieni perhe muutti pian Viipurista Terijoelle ja sieltä edelleen kauas pohjoiseen, Tornioon.
Veturinkuljettaja Aaro Haitto oli innokas harrastajaviulisti ja Haittojen perheessä rautatie ja viulu määräsivätkin elämän tahdin. Jo kolmivuotiaana Heimo oli kärttänyt itselleen viulua, mutta hän sai sen vasta viisivuotiaana samalla kun isä alkoi opettaa pojalle viulunsoiton alkeita.
Opittuaan soittamaan Heimo sai soitella lukuisilla junamatkoilla matkustajille, ja hattu pantiin kiertämään. Hänet alettiin tuntea seudulla pikku pelimannina.
Isä-Aaron soittoharrastus oli niin vakavaa, että hän soitti Tornion sinfoniaorkesterissa. Kerran orkesterin pianisti, kaupunginsairaalan ylilääkäri säesti Heimoa Montin Csardaksessa. Sen jälkeen ylilääkäri oli sitä mieltä, että Heimon piti päästä oikeisiin viuluopintoihin Viipurin Musiikkiopistoon, jonka arvostus oli 1930-luvun alussa noussut huippuunsa Suomessa.
Keväällä 1932 Viipurin Musiikkiopiston Kamariorkesteri oli tehnyt huomattavan konserttikiertueen Alankomaihin, Belgiaan ja Pariisiin kuuluisan viulutaiteilija Bronislaw Hubermanin kanssa ja Musiikkiopiston johtajan Boris Sirobin pedagogin taidot lasten kanssa oli noteerattu laajasti.
Talvella 1935 Aaro ja Kerttu Haitto päättivät, että 9-vuotias Heimo piti saada koesoittoon Viipuriin, sillä myöskin Tornion kanttori Väinö Ruoranen, kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen isoisä, joka oli kuullut Heimon soittavan oli todennut Aaro Haitolle:
– Anna pojan mennä Viipuriin!
Matkaan lähdettyään Aaro ja Heimo pysähtyivät vielä Oulussa, sillä Aaro halusi varmistua, ettei matkalle halki Suomen lähdetä turhaan. Oulussa Heimo soitti kokeeksi kuuluisalle viulutaiteilijalle, joka Heimoa kuultuaan kehotti kaksikkoa jatkamaan matkaa.
Viipurin musiikkielämää oli tehty kuuluisaksi Helsingissä keväällä 1934. Vuoden kuluttua Suomi-Filmi teki lyhytfilmin "Laulu ja soitto on ilomme", jossa viipurilaispoikien sketsihahmot ryydittävät taitavaa laulua ja soittoa. Elokuvan ensi-ilta oli 28. huhtikuuta 1935 Scala-teatterissa. Elokuvassa esiintyvät muun muassa maankuulut oopperalaulajat Yrjö Ojala ja Martti Rannema (kuvassa), 7-vuotias tuleva oopperalaulaja Jouko Ilvonen, pikku kapellimestarit Vuokko Rastas ja Christer Sourander, 5-vuotias balettitanssija Pirkko Jalo sekä Onni Timonen, Heimo Heimola ja Boris Sirpo.
Viipurin musiikkiopistossa Kannaksenkadulla isä-Aaro esitti asiansa ja kaksikko istuutui odotushuoneeseen. Puolen tunnin kuluttua vahtimestari Hulda Puustell talutti Heimon suurille kaksoisoville ja sisään luokkaan, jossa poika näki valtavan flyygelin ja pöydän takana istuvan tummasilmäisen, mustanpuhuvan miehen.
Pitkään aikaan mies, Musiikkiopiston johtaja, nyt jo professoriksi tituleerattu Boris Sirpo, joka oli vastikään "suomentanut" nimensä Sirobista Sirpoksi, ei sanonut mitään, katsoi vain. Sitten hän kysyi:
– Mitä haluat soittaa?
Heimon ehdottama Montin Czardas ei kuitenkaan kelvannut, vaan mies käski soittaa G-duuri-asteikon. Yhden oktaavin kuulutuaan hän määräsi Heimon soittamaan ainakin kolme. Sitten piti soittaa kaikki skaalat, minkä jälkeen miehen kasvoilla alkoi näkyä jo merkkejä hymystä ja kehotus:
– No nyt saat soittaa Montin Czardaksen!
Esityksestä hän ei sanonut mitään, mutta otti Heimoa kädestä ja vei harjoitussaliin, jossa oli menossa musiikkiopiston nuorten kamariorkesterin aamuharjoitus. Sirpo laittoi Heimon soittamaan uudelleen paitsi orkesterin edessä, myös monille Heimolle tuntemattomille henkilöille.
Lopulta professori Sirpo vei Aaron ja Heimon lähellä sijaitsevaan kotiinsa.
– En ollut ikinä voinut kuvitella mitään niin hienoa! Säveltäjien kuvia seinillä, öljymaalauksia, huonekaluja, jonkalaisia olin kuvitellut ainoastaan kuninkaiden omistavan. Tapasin myös professorin vaimon ja sain soittaa hänellekin.
Isä ja Sirpo vetäytyivät neuvottelemaan. Heimo ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta Aaro Haitto oli tekemässä Heimon elämään ratkaisevasti vaikuttavaa päätöstä. Neuvottelun jälkeen isä tuli ja otti Heimon syliinsä ja sanoi:
– Poika, sinä jäät nyt tänne.
Isä ja professori Sirpo olivat sopineet, että Sirpo ottaisi vastuulleen Heimon kasvatuksen ja huolenpidon siihen asti kunnes poika täyttäisi 18 vuotta. Ehdot olivat kovat. Musiikille pitäisi antautua kokonaan, eikä vanhempia sen enempää kuin nuorempia sisaruksia saanut edes tavata.
Heimolta pääsi itku, kun isä lähti, mutta itku loppui pian. Eikä sopimusta noudatettu aivan kirjaimellisesti, sillä Heimo tapasi perhettään, äidin, isän ja sisarukset, jotka kävivät tapaamassa Heimoa jo Viipurissa, eivätkä välit perheeseen koskaan katkenneet lopullisesti.
Aaro Haitto ei myöskään antanut Heimoa Sirpoille adoptiolapseksi, vaikka Sirpo oli asiaa kysynyt. Aaro Haiton näkemyksen mukaan kyseessä oli vain viuluopetukseen ja kasvatukseen liittynyt sopimus.
Niin aloitti Heimo Haitto uuden elämän Viipurissa ilman omia vanhempia ja sisaruksia, uusien kasvattivanhempien Boris ja Greta Sirpon perheessä. Gretan poika Willy, jonka Boris oli ottanut omakseen avioituessaan Gretan kanssa, oli kuollut tapaturmaisesti neljä vuotta aikaisemmin vain 17-vuotiaana, eikä pariskunnalla ollut yhteisiä lapsia.
Heimon puheessa Sirposta tuli ensin "pikku-isä" tai "hyvä-isä" ja sitten pelkkä "isä". Kasvaminen Boris-isän huomassa ei ollut helppoa. Myöhemmin Heimo Haitto on muistellut, ettei koskaan oppinut todella tuntemaan Sirpoa, joka oli salaperäinen luonne ja ainutkertainen persoonallisuus.
Heimo tunsi kunnioitusta uutta isäänsä kohtaan, joka ei vastannut uuden poikansa hellyydenpuuskiin, mutta joka sai jollain taikavoimalla Heimon, kuten kaikki muutkin lapset harjoittelemaan. Heimon myöhempi opettaja Amerikassa, kuuluisa Ivan Galamian oli kovasti professorin tapainen ihminen, haudanvakava ja vaativainen ja hänelläkin oli läpitunkevat, ruskeat silmät.
Aluksi harjoittelua oli niin paljon, ettei Heimo voinut käydä koulua, vaan hänellä oli kaksi yksityisopettajaa, ettei olisi jäänyt luokalle. Myöhemmin Heimo kävi Viipurin Suomalaista lyseota. Hän ei kokenut soittoharjoittelua ja koulunkäyntiä raskaana, sillä esimerkiksi ruotsi tuli kuin itsestään koska Sirpojen kotikieli oli ruotsi. Heimo ylläpiti kuitenkin toista kieltä puhuen suomea.
Välillä Heimo kapinoi, ikävöi äidin syliä ja plettujen tuoksua ja yritti karatakin. Ensimmäisenä jouluna, kun Heimo poti kovaa koti-ikävää, Boris-isä antoi pojalle lahjaksi tämän toivoman panssariauton, ja kysyi mitä Heimo antaisi hänelle. Kun pojalla ei ollut antaa mitään, Boris-isä sanoi:
– Mene harjoittelemaan, siinä on paras joululahja minulle.
Palkinnoksi tuntien harjoittelusta saatettiin lähteä kaupungille kävelemään ja syömään makeita baakelseja yhteiseen kantakahvilaan. Villin lännen filmit olivat toinen Heimolle mieluisa palkinto.
Kovan viuluharjoittelun ohessa Heimo sai myös leikkiä. Samassa talossa asuneiden poikien kanssa Heimolla oli yhteinen kiinnostuksen kohde: pyssyt.
Kerran Heimo sai jostain starttipyssyn omakseen. Sillä ei voinut oikeasti ampua, mutta osittain suljetusta piipusta mahtui yksi pieni hauli kerrallaan. Kerran talonmies yllätti kellarissa ammuskelleet pojat, otti pyssyn ja talutti Heimon poliisilaitokselle. Heimon onneksi poliisi oli tuttu vieras Sirpojen kesäpaikasta Perkjärveltä.
– Varmaan tykkäät kovasti tästä pyssystä, sanoi poliisimies talonmiehen lähdettyä. Jos lupaat, ettet enää pane haulia panoksiin, saat pitää sen.
– Kylläpä siinä oli reilu poliisi, muistaa Heimo ajatelleensa.
Sirpojen taloudenhoitaja Anna Teronen on muistellut Heimoa:
– Heimo olj oikee kultane poika, vaik hää vällii tek ilkaa ja tömisytti lumet kengistää paraatiovel. Hää harjottel ain vierashuonees ja kyl mie, iha ko kuulisin vielkii korvissain ku hää soittelee. Ko hää nyt viel joskus radioskii essiintyy, niin mie kohtsillää tunnen et tuo on Heimo ko siell soittelee.
Kaksi ensimmäistä vuotta olivat raskaita, mutta 11-vuotiaalle Heimolle viulu alkoi antaa enemmän kuin jalkapallo olisi antanut.
Aikuinen Heimo, yhä tavattoman sydämellinen ja herkkä, kertoi sekä rakastaneensa että vihanneensa Sirpoa. Uuden isän ihailuun sisältyi aina ripaus pelkoa.
Kun Heimo aloitti soitto-opinnot Viipurin Musiikkiopistossa syksyllä 1935, siellä harjoiteltiin paraikaa Joachim Popelkan lastenoopperaa Matka maailman ympäri.
Edellisenä vuonna Musiikkiopiston 15-vuotispäivän kunniaksi Boris Sirob oli harjoituttanut Paul Hindemithin lastenoopperan Me rakennamme kaupungin. Esityspäivänä kaupunginteatterin katsomo oli täynnä lapsia ja suosio oli suuri. Lopuksi kaikki esittäjät riensivät näyttämöltä leipurimestari Pursiaisen johdolla Torkkelinkadulle Pursiaisen kahvilaan syömään leivoksia ja juomaan virvokkeita. Esittäjiä oli noin 100.
Boris Sirpo oli taitava lasten kanssa. Kun oopperan kohtauksessa nuoret lentäjät tulivat Japanin hoviin ja keisari lauloi heille tervetuliaislaulua, Sirpo ojensi:
– Älä peitä suuta kädelläsi. Niin tekevät vain laulajattaret ensikonsertissaan. Sinun ei tarvitse. Sinä olet Japanin keisari!
Se oli sirpolaisuutta, kirjoitti lehtimies Jaakko Lepon puoliso Liisi Leppo.
Tai Sirpo sanoi, kun valssi otettiin vielä kerran uudelleen, vaikka se oli soitettu jo kolmattakymmentä kertaa aamun kuluessa:
– Kuulkaa. Nyt on asia sellainen, että minä en välitä koko oopperasta lainkaan. Tämä valssi on ainoa mistä välitän. Ja tämä on vaikea soittaa. Muistakaa nyt mitä sanoin. Terävämmin! Alusta!
Kuunneltuaan monta viikkoa Popelkan oopperan harjoituksia, Heimo sai lopulta riemukseen kuulla Sirpon sanovan:
– Jos harjoittelet oikein kovasti ja opit tämän Bériot'n Air Varién, saat sinäkin osan tässä oopperassa.
Silloin Heimo alkoi harjoitella niin tosissaan, että sai ensimmäistä kertaa känsät sormenpäihinsä. Hän sai kiinalaisen hovimuusikon osan, ja pääsi Musiikkiopiston mukana esittämään oopperaa Helsinkiin.
– Tuli esitysilta ja minun vuoroni mennä näyttämölle kiinalaisessa puvussa. Näin valtavan ihmismeren. En tiedä miten soitin, mutta polveni tutisivat koko ajan. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni suuren yleisön edessä. Olin silloin kymmenvuotias.
Ooppera esitettiin maaliskuussa 1936 kolme kertaa Viipurissa ja heti sen jälkeen kaksi kertaa Kansallisteatterissa Helsingissä. Esitys sai riemukkaan vastaanoton ja eräs pääkaupungin lehti kirjoitti: "Viipurin lapset ovat ihmeellisiä".
Greta Sirpon sisarella Ellen Karilla oli miehensä Elias Karin kanssa kaunis kesäpaikka Saarelassa Viipurin ulkopuolella. Oopperamatkan jälkeen Heimo pääsi jälleen Saarelaan ja innokkaana kalamiehenä kärtti Elias Karilta pääsyä ongelle. Matkaan lähdettiin varhain aamulla, ja Heimoa oli käsketty laittaa lämpimästi päälle ja isot saappaat jalkaan.
Rannassa Elias huomasi onkimatojen unohtuneen. Odottamaan jääneen Heimon huomio kiinnittyi laiturin ohi lipuvaan suuren tukkiin, joka muistutti Tornionjoen kesäisistä koskenlaskuista. Virta alkoi viedä tukin päälle hypännyttä Heimoa, joka hetken kuluttua putosi pyörivältä tukilta veteen.
– Vaatteet ja saappaat olivat raskaat, eikä rantaan pääsy onnistunut, kunnes keksin pelastuskeinon. Jos annan itseni vaipua pohjaan, ja ponnahdan sieltä takaisin ylös haukkaamaan ilmaa, virta voisi viedä minut jossain vaiheessa rantaan.
Näin tapahtui, ja Heimo ehti pomppia pitkät matkat, kunnes tunsi vahvan käsivarren ympärillään. Elias Kari oli rantaan palattuaan nähnyt Heimon baskerin pomppivan ongen kohon lailla keskellä jokea, ja oli hypännyt jokeen pelastamaan hukkuvaa poikaa.
– Kun hän lopulta sai minut laahatuksi rantaan, olin niin uupunut etten voinut suutani aukaista. Siihen loppui se kalaretki ja viittä vaille myös viuluniekan urani.
Heimon muistikuvat omasta Kerttu-äidistä alkoivat hiljalleen hiipua. Kerran kun äiti tuli tapaamiskiellosta huolimatta Viipuriin, he lähtivät kävelylle Torkkelin puistoon ja istuivat penkille. Heimo oli yhdentoista, ja ihmetteli kuinka suvaitsevainen äiti hänellä oli. Äiti nimittäin tarjosi Heimolle tupakan. Heimo oli aikuiselämänsä loppuun asti ketjupolttaja.
Myöhemmin Heimo Haitto on muistellut tapaamista. Silloin äiti oli varoittanut, ettei pojan elämästä tulisi saippuakuplaa, joka joskus hajoaisi. Aikuinen Heimo olisi vastannut:
– Äiti, ei se mennyt rikki. Ehkä sitä on vähän kolhittu, mutta olen ikuinen idealisti.
Vilkas ja iloinen Heimo oli pidetty koulutovereiden kesken. Kun Heimo aloitti alaluokkalaisena samassa koulussa lukiota käyvän Kalevi Tillin, sellistin ja Agricolan kirkon kanttorin Oskari Tillin pojan kanssa, otettiin hänet heti viulistiksi koulun yhtyeisiin.
Heimo ei kuitenkaan aina malttanut pysyä mukana harjoituksissa. Kesken kaiken hän saattoi alkaa tehdä lähtöä sanoen:
– Miu pittää nyt männä ku tytöt jo uottaa minnuu siell Salakkalahe jääll!
Tytöt pitivät kovasti hauskannäköisestä, virkeästä ja vilkkaasta viulunsoittajasta, eikä hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Heimon ja tyttöjen välisen kiinnostuksen pani merkille myös taloudenhoitaja Teronen:
– Välist hää toi paljo tyttölöi kyllää, ku Sirpot ei olleet koton ja siin sit leikkii piisas.
– Pidin Heimo Haittoa jo kouluaikana fantastisena lahjakkuutena, muistelee Kalevi Tilli.
– Hän soitti jo alaluokilla ollessaan koulumme kvartetissa vaikeimmatkin kappaleet prima vista, heti ensi kerralla nuotit eteensä saatuaan, aivan kuin olisi niitä jo kauan harjoitellut.
– Turha häntä oli harjoituksissa istuttaa liian kauan, kyllä hän aina omasta osastaan selvisi. Hän oli armoitettu viulun mestari jo poikasena. Heimosta saimme myös loistavan ensiviolistin ja todellisen konserttimestarin orkesteriimme.
Viipurin musiikkiopiston ilmapiiri oli vaativa, muisteli Heimo Haitto myöhemmin.
– Siellä oli monta lahjakasta taiteilijaa. Mieleeni tulevat Eero Bister, Usko Aro, Toivo Salovuori ja Cyril Szalkiewicz. Opiston vartijaenkelinä toiminut Hulda Puustell on minulla erikoisen rakkaassa muistissa. Hän oli aina hätyyttelemässä minua harjoittelemaan ja vaikka rakastin häntä koko sydämestäni, pelkäsin häntä melkein yhtä paljon kuin Sirpoa.
– Opettajani Boris-isä oli myös Viipurin sinfoniaorkesterin kapellimestari, ja ainakin silloisen nuorukaisen silmin katsottuna hän oli niin demoninen ja ja vastustamaton loihtiessaan musiikkia orkesterista, että näin ihan sähkökipinöitä sinkoavan hänen selästään ja ajattelin, että jospa minullakin olisi tuollainen voima!
Heimon ikäinen viulistitoveri, musiikkiopiston orkesterin kapellimestarinakin toiminut Christer Sourander, josta tuli sittemmin Akademiska Orkesternin pitkäaikaisin konserttimestari (1956–1995), kunniakonserttimestari ja kunniajäsen, kysyi taas kerran Sirpon orkesterissa Heimon kanssa vierekkäin istuessaan:
– Mite sie saat tuon mahottoma vaikee paikan menmää iha heti noi hyvi?
– En mie tiijä, mie vaa soittelen.
Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 jatkuu! Lue seuraavaksi kuinka Musiikkiopiston opettajat nousivat kapinaan johtajaansa Boris Sirpoa vastaan! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut! – Lue myös ihmelapsi Heimo Haiton elämästä Musiikin syntymäpäiväkalenterista 12. toukokuuta.
