Ole mitä olet, nyt pidetään hauskaa – Piukat paikat ei ole elokuvana rapistunut 60 vuodessa yhtään
Piukat paikat ei ole 60 vuodessa rapistunut yhtään.
Teeman elokuvafestivaalilla kriitikkona vieraileva Veli-Pekka Lehtonen kirjoittaa Billy Wilderin komediaklassikosta.
Piukat paikat täyttää elokuvana jo 60 vuotta, mutta yhtään rapistumisen merkkiä klassikossa ei ole. Päinvastoin.
Ohjaaja Billy Wilder on yksi elokuvahistorian neroista. Hänen taidokkuutensa näkyy Piukoissa paikoissa kerronnan tehoissa ja tasoissa. Elokuva toimii gangsterielokuvien parodiana, sanailukomediana, ristiinpukeutumishupailuna sekä tietenkin myös yhtenä näyttelijä Marilyn Monroen parhaista töistä.
Toisin kuin moni klassikko Piukat paikat nousi suosioon heti valmistuttuaan. Elokuvalehti Variety esimerkiksi kirjoitti heti tuoreeltaan vuonna 1959, että Some Like it Hot on miesmuistiin hauskinta koskaan. ”Kahjo, fiksu ja farssimainen komedia, joka lähtee lentoon kuin ilotulitusraketti ja räiske jatkuu loppuun saakka”, Variety tiivisti.
Totta joka sana.
Siitäkin huolimatta, että elokuvan tarinaa varjostaa tietenkin väistämättä näyttelijä Marilyn Monroen kohtalo. Monroen elämäntarina monine ongelmineen on yksi elokuvan historian surkeimmista, mutta Piukoissa paikoissa siitä ei näy äkkiseltään jälkeäkään.
Monroe nähdään elokuvassa ihanimmillaan: Hän on viaton ukulelen soittaja, joka on täynnä viattomuutta ja rakkaudenkaipuuta, puhtautta ja hyvyyttä. Jopa junat viheltävät ihanuudelle tämän kulkiessa ohi. Roolihahmon nimi on Sugar, tietenkin.
Oikeastaan Piukat paikat on kolmen filmitähden elokuva. Jack Lemmon ja Tony Curtis ovat elokuvan miestähdet Monroen rinnalla, ja tarina rakentuu miesten esittämien muusikoiden kuolemanvaaralle, mistä he siis pelastautuvat pukeutumalla naisiksi ja pestautumalla tyttöorkesteriin.
Kannattaa kuitenkin huomata, miten tarkkaan ohjaaja Wilder käyttää juuri Marilyn Monroeta.
Ensimmäisissä kuvissa Monroe esitellään naisen perikuvana, seuraava kohtaus paljastaa hänen heikkoutensa, joihin kuuluu alkoholi, ja kolmas kohtaus näyttää, miten Sugar tarvitsee pelastuakseen miehen ja sellaisen tietenkin myös löytää. Monroe kuvataan ajan tavan mukaan spesiaalivalaistuksessa, jossa blondin hiukset hehkuvat takavaloa kuin Lucian kynttilät.
Monroe näyttelee sydämellä, ja hänen karismansa kantaa koko elokuvan lävitse. Selvää tietenkin on sekin, että Monroe on kameran linssissä halun kohde.
Tony Curtis kikkailee elokuvan läpi charmillaan, mutta Monroen asemaa elokuvan the vetonaulana hänkään ei voi uhata, sillä Piukkojen paikkojen vetoavimmat ja koskettavimmat osuudet on kirjoitettu Marilynille, erityisesti hänen laulunumeroihinsa. I Wanna Be Loved by You, Monroe laulaa. Onko lavalla Monroe, Sugar vai näyttelijä tähti-imago? Siinäpä se juttu isojen filmitähtien kohdalla juuri onkin.
Elokuvahistorioitsijat ovat päivitelleet, oliko sensuuripäällikkö vallan nukahtanut.
Piukkojen paikkojen syntyhistoriassa merkittävää on tietenkin se, että Billy Wilder oli lähtenyt Saksasta juutalaisvainoja pakoon Hollywoodiin, ja että Piukat paikat itse asiassa rakentui käsikirjoitusidealle, joka oli jo kuvattu elokuvaksi Ranskassa 1930-luvulla ja Saksassa 1951. Ne elokuvat on jo täysin unohdettu ja ilmeisen syystä. Suomessa niitä esitettiin nimillä Hollantilaiset tulppaanit ja Lemmen serenaadi.
Saksalaisversiossa miesmuusikot etsivät töitä ja päätyivät esiintymään mustalaisorkesterissa romaniasuissa, sitten soittamaan jazzia blackface-naamoissa, pian jo jodlattiin, ja lopulta miehet soittivat naisiksi pukeutuneina. Näistä ideoista Wilder työryhmineen säilytti vain drag-kuvion ja lisäsi elokuvaan vaaran tuntua tuomalla omaan tarinaansa chicagolaiset murhagangsterit.
Piukkojen paikkojen tarinahan sijoittuu kieltolain aikaan, mutta alkoholia kiskotaan kuin mehua. Muutenkin vaikutelma on verraten moderni: mukana on uskaliaina pidettäviä viitteitä liittyen vaikkapa seksuaalisuuteen ja miespareihin. Elokuvahistorioitsijat ovatkin päivitelleet, oliko sensuuripäällikkö vallan nukahtanut, kun karvainen tikkari -vitsikin muun muassa meni läpi.
Elokuvan mustavalkoisuus on myös yksityiskohta, joka kannattaa nostaa esiin. 1950-luvulla Hollywoodissa tehtiin värielokuvia jo solkenaan, mutta ohjaaja Wilder uskoi, että värillisenä Piukkojen paikkojen korni tarina olisi hypännyt silmille.
Mustavalkoisuus tekee elokuvasta kuin elokuvasta sadun kaltaisen, eivätkä näin ollen Curtisin ja Lemmonin räikeät huulipunat korostu liiaksi. Mustavalkoisuus myös laimentaa väkivaltakohtauksien realismia niin, että kuolemanpelko pysyy yhteismitallisena tarinan komediallisen hengen kanssa. Tällainen vaatii tyylitajua.
Mukana on monia nerokkaita yksityiskohtia, joista tunnistaa kokeneen kertojan, kuten vaikkapa alkupuolella esiin nouseva kuva miesten valkoisista nilkkaimista. Kuvaa hyödynnetään moneen kertaan ja mitä erilaisimpiin tarkoituksiin.
Keskiosaa kannattelee kaksimieliseltä vaikuttava junateema äänimaisemassa, kunnes lopussa elokuvaa siirtyy luokkaristiriitojen kuvaukseen: ahtaiden chicagolaismaisemien tilalle tulee vaurautta ja merenrantahotellin interiööri, joka löytyi kuvauksiin San Diegosta.
Hotelli on siis oikeasti olemassa, ja se on yksi Yhdysvaltojen vanhimmista majoituslaitoksista. Hotelli tietenkin käyttää yhä edelleen Monroen filmitähteyttä mainonnassaan.
Kuolemanvaaran ja ristiinpukeutumisten kautta on siis lopussa päästy vaurauksien äärelle, meren rantaan, lähelle onnen satumaata. Pelastukseen. Loppupuolella Tony Curtis esittää vielä aika messevän parodian Cary Grantin kaltaisesta maailmanmiehestä.
Pitää tietenkin kysyä, että mitä hauskaa on siinä, että mies pukeutuu naiseksi. Kertokaa se. Miksi yksinkertaista kikkaa ei käytetä juurikaan toisinpäin? Vastaus palautuu valtaan ja katseeseen. Kuka määrittää mikä on mitäkin. Kenen aseet riisutaan.
Iloinen pohatta saa elokuvan lopussa sanoa sen, mitä elokuva on viestinyt pitkin matkaa.
Ytimessään Piukat paikat on elokuva siitä, mitä saa sanoa, mitä saa näyttää ja miltä pitäisi näyttää. Siis elokuva siitä, mitä pidetään normaalina ja tavoiteltavana ja siitä, miten tämä peli meitä pyörittää. Ohjaaja Wilder käyttää tiuhaan erilaisia verhoja ja kankaita asioiden paljastamiseen ja piilottamiseen. Se ei ole sattumaa: kaikki täällä on eräänlaista naamioleikkiä. Nainen on mies, mies on nainen, köyhä on rikas, rikas on köyhä, ehkä kaikkia myös yhtä aikaa.
Elokuvan neljäs iso näyttelijä on tuntemattomampi Joe E. Brown. Brown on elokuvan miljonääri, joka hymyilee leveästi tekohampaillaan ja joka rakastuu palavasti Lemmonin esittämään Daphneen. Iloinen pohatta saa elokuvan lopussa sanoa sen, mitä elokuva on viestinyt pitkin matkaa.
Ole mitä olet. Nyt me pidetään hauskaa.
Jutun kirjoittaja Veli-Pekka Lehtonen on Helsingin Sanomien elokuvatoimittaja ja tietokirjailija, jonka tuorein teos on elokuvatuottaja Markus Selinin elämäkerta.
Kaikki täällä on eräänlaista naamioleikkiä. Nainen on mies, mies on nainen, köyhä on rikas, rikas on köyhä.
Piukat paikat esitetään Teeman elokuvafestivaalilla perjantaina 29.11. kello 20. Areenassa se on katsottavissa viikon ajan.
Mistä elokuvakriitikot uneksivat? Teeman elokuvafestivaali vei kuvausryhmän, kahdeksan kriitikkoa, yhden Stalkerin, yhden vauvan ja yhden koiran tarkovskilaiselle vyöhykkeelle asiaa pohtimaan. Samat kriitikot vierailevat kirjoittajina Teeman elokuvafestivaalin nettisivuilla.
