Surumielisen näköiset naiset

Kaisa ja Anna Karjalaisen muodostama Maustetytöt julkaisi esikoiskappaleensa Tein kai lottorivini väärin helmikuussa 2019, ja siitä asti on ollut pelkkää alamäkeä.

Kappaleissa on kärsitty parisuhdeväkivallasta, maattu osastolla, haudottu itsemurhaa ja seurattu sateenkaarta, joka “ei päättynytkään nakkikioskille, ei ees yökerhoon eikä terassille”.

Vuoden takainen esikoisalbumi Kaikki tiet vievät Peltolaan sai nimensä Oulun sairaalan psykiatrisesta osastosta. Rumban Mikael Mattilan mukaan levy pelasi suomalaisen arkipessimismin niin perinpohjaisesti läpi, ettei moista kannata toistamiseen yrittää.

Haastatteluissa Maustetytöt ovat näyttäneet masentuneilta ja kuulostaneet vähintään leipiintyneiltä.

– Ei tästä oo kuin suunta alaspäin, Anna sanoi Ylen haastattelussa vuosi sitten kesällä. Kuukausiliitteessä Kaisa totesi, että “tästä on tultava alaspäin”.

Marraskuussa julkaistulla kakkoslevyllä Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä syöksytään emotionaalisesti niin pohjamutiin, että se tuntuu melkein jo parodialta.

Ovatko Maustetytöt löytäneet ankeudesta tehokkaan brändin, jolla kannattaa ratsastaa, koska niin myydään tuhat sinkkuvinyyliä ennakkoon?

Vai ovatko Kaisa ja Anna Karjalainen ihmisinä kerta kaikkiaan tämmöisiä?

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Hirveän vähän on vanhaa ja alkuperäistä metsää jäljellä. Kun lähtee pohjoisempaan, niin ei siellä oikeastaan ole kuin risukkoa, puupeltoa ja hakkuuaukioita.

Kaisa Karjalainen

Kaisa ja Anna Karjalainen istuvat pöydän ääressä pahviset kahvikupit edessään ja odottavat kaikessa hiljaisuudessa, että toimittaja kysyisi jotain.

Istumme Pirkkolan uimahallin kahviossa. Vieressä on hämärästi valaistu lounasbuffet, jonka antimista ainakin yksi asiakas on uskaltautunut maksamaan. Lautasella on pyhä kolminaisuus lihaa, perunaa ja vihreää.

Helsingin Keskuspuistossa sijaitseva Pirkkola on keskellä metsänhakkuugatea. Tänne ollaan rakentamassa uutta monitoimihallia ja parkkipaikkaa, joiden alta on määrä hakata sen verran puita, että metsäkaistale kapenee noin 200 metriin.

Uimahallin pihalla on Pro Luonto ry.:n aktivistien kylttejä, joissa vaaditaan metsän pelastamista. Turhaan: viikko haastattelun jälkeen puita aletaan kaataa.

Metsä on Maustetytöille tärkeä paikka. Keikkaviikonloppujen jälkeisinä maanantaina heillä on tapana lähteä kahdestaan luonnon helmaan patikoimaan.

– Maanantai on tyhjyyden ja ahdistuksen päivä, kun tulee hirveästä kolmen päivän hälinästä, Kaisa sanoo.

Kaisa ja Anna Karjalainen ovat varttuneet keskellä ei-mitään, noin kymmenen kilometrin päässä Vaalan kirkonkylästä Pohjois-Pohjanmaalla. Vanhemmilla on siellä Oulujärven rannalla yhä talo, jossa helsinkiläistyneet siskokset vierailevat usein.

Kaisa yöpyy saunarakennuksessa, Anna autotallin yläkerrassa. Oma rauha on tärkeää, koska molemmat kärsivät univaikeuksista.

Isän veljet asuvat 300 metrin päässä, mutta muita vakituisia naapureita ei ole.

Vaalassa siskokset käyvät kävelyillä ja kalassa, hiihtävät ja marjastavat. Perheen tonttiin kuuluu pieni siivu metsää, mutta lähinnä sen verran, että saa puut saunaan ja takkaan.

Kotiseuduillaan Karjalaiset ovat nähneet, miten kaltoin suomalaista metsää kohdellaan. Maa on monin paikoin runnottu paljaaksi.

– Kyllähän se koskettaa itseä, kun joka paikassa näkee, miltä metsänhoidon tila näyttää. Hirveän vähän on vanhaa ja alkuperäistä metsää jäljellä. Kun lähtee pohjoisempaan, niin ei siellä oikeastaan ole kuin risukkoa, puupeltoa ja hakkuuaukioita, Kaisa sanoo.

– Vaalassakin uusia hakkuualueita tupsahtelee. Ei sitä voi olla huomaamatta, Anna täydentää.

Maustetyttöjen lokakuussa julkaistu single Ne tulivat isäni maalle käsittelee metsänhakkuuta. Kappale ja siihen kuvattu musiikkivideo julkaistiin yhteistyössä Suomen luonnonsuojeluliiton kanssa.

Tiedotteessa kappaletta kuvaillaan “metsänsuojeludiskoksi”, mutta Kaisa ja Anna eivät varsinaisesti vaikuta ihmisiltä, jotka köyttäisivät itsensä puuhun – elleivät sitten toiveikkaina siitä, että hekin päätyisivät tukin kylkiäisinä hakkuriin.

Välillä on vähän luovuttanut fiilis, että tällaista tää nyt on.

Kaisa Karjalainen

Kaisa sanoitti Ne tulivat isäni maalle -kappaleen eikä varsinaisesti puhku innosta päästä selittämään miten. Idea tuli ”jostain” ja aihe oli entuudestaan sen verran tuttu, ettei taustatyötä tarvittu.

– Ei kai siihen tarvitse mitään erityistä tietämystä tai opintoja, että tajuaa, mikä tää tilanne on. Jo vuosia sitten oon lukenut Linkolan kirjoja, ja oon aina ollut ihan kiinnostunut aiheesta.

Ei varsinaisesti yllätä, että synkeydestään tunnetut Maustetytöt mainitsevat nimeltä juuri Pentti Linkolan, joka oli valtakunnan johtavia pessimistejä. Syväekologi asui metsässä kuolemaansa saakka ja näki maapallolla hyvin vähän toivoa. Hän piti väestönkasvua syypäänä ilmastonmuutokseen ja kannatti sitä hillitseviä ympäristökatastrofeja.

Kaisa sanoo, että kappale syntyi tammikuussa Kolumbiassa, johon Karjalaiset olivat lentäneet kuukaudeksi reppureissaamaan.

– Ei mulla ole hajuakaan, mistä idea tuli, että näinkö siellä hakkuualueen vai mitä. Ei siinä välttämättä ole mitään tarkoituksellista kannanottoa.

Maustetytöt eivät vaikuta niinkään valmiilta taisteluun kuin jo luovuttaneilta. Kun kysyn ilmastonmuutoksesta (avohakkuiden sanotaan kiihdyttävän ilmaston lämpenemistä), kummatkin toteavat lakonisesti, että peli lienee menetetty.

– Välillä vaikuttaa siltä, että jos ei muovipussista pystytä luopumaan ilman kolmen vuoden siirtymäaikaa, niin ei tässä oo mitään tehtävissä. Välillä on vähän luovuttanut fiilis, että tällaista tää nyt on, Kaisa sanoo.

– Talouden kasvu ja ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on mahdoton yhtälö, Anna täydentää.

Kumpikaan ei pode ilmastoahdistusta, vaikka levyllä lauletaan “Joskus pelkään niin etten saa unta / jos ensi talvena ei sadakaan lunta”.

– Ahdistusta on tarpeeksi paljon muutenkin henkilökohtaisessa elämässä, Anna sanoo ja näyttää melkein hymyilevän.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Ei korona tartu konserttisaleissa, eikä varsinkaan ennen iltakymmentä.

Kaisa Karjalainen

Kolme viikkoa myöhemmin Maustetytöt esittää Helsingin Kulttuuritalolla koko tuotantonsa alusta loppuun.

Lavalla ei ole kuin Kaisa, Anna ja repullinen lakonisia vitsejä. Yleisö on ripoteltu turvavälein perinteiseen istumakatsomoon ja pöytäryhmiksi jaotellulle permannolle.

Heti alussa Kaisa pyytää, voisiko joku tulla lavan eteen kaatuilemaan ja kaatelemaan kaljaa, “niin ois turvallisempi olo”. Permanto nauraa valkoisten pöytäliinojen ääreltä. Yksi nainen toteuttaa toiveen ja hoippuu tuopin kanssa eteen tanssimaan. Kun hän nousee lavalle saakka, turvahenkilöt pistävät hommalle stopin.

– Ei korona tartu konserttisaleissa, eikä varsinkaan ennen iltakymmentä, Kaisa lohkaisee myöhemmin.

Sitten hän kertoo lukeneensa päivän Hesarista, että Suomessa on eniten metsää Euroopassa.

– Suomessa on niin hienosti asiat, että on suotkin ojitettu metsiksi, Kaisa jatkaa ja soittaa perään rumpukoneella maailman kämäisimmän ba-dum-tss-efektin.

Konsertti on Maustetytöille harvinaista herkkua. Bändi ehti soittaa alkuvuodesta kymmenisen keikkaa, sitten iski korona.

– Ei se kyllä paljon naurattanut, Anna sanoo.

– Oli tosi kivoja keikkoja tiedossa, kaikenmaailman pilkkikilpailuja Kilpisjärvellä.

Erityisesti harmitti festarisesongin peruuntuminen. Vuonna 2019 Maustetytöt olivat keikkailleet ahkerasti, julkaisseet odotetun esikoisalbuminsa Kaikki tiet vievät Peltolaan ja paistatelleet laatulehtien pitkissä feature-jutuissa.

Tämän piti olla se kesä, jolloin yhtye poimisi edellisvuoden hedelmät. Manageri Aki Roukalan Excel-kaavioon oli merkitty 127 keikkaa, joista puolet peruttiin, puolet toteutettiin erityisjärjestelyin. Anna sanoo, että tuntuu kuin yhtye olisi kirottu.

– Ei saatu sitä mikä ois kuulunut meille meiän debyyttilevyn jälkeen. Se pyyhittiin kokonaan pois, eikä sitä voi millään korvata. Rahaa voi aina taikoa jostain, mutta keikkoja ja sitä festarikesää ei, Kaisa lisää.

– Että oisko se voinut johonkin toiseen vuoteen osua? Silloin, kun olin koulussa, ei ois haitannu jäähä kotiin.

Koronavirus ahdistaa ennen kaikkea omien keikkojen takia, vaikka samat ongelmat riivaavat koko musiikkialaa. Siskokset eivät ole ikinä osanneet olla huolissaan asioista ennen kuin ne ovat “tosi lähellä ja henkilökohtaisia”. Kevään eristysajat tuntuivat Kaisasta jopa jännittäviltä.

– Ollaan eletty niin turvallista ja hyvää aikaa Pohjoismaissa. Mun elämän aikana kaikki on ollut niin helppoa, että tekee hyvää meillekin tajuta, ettei elämä oo välttämättä ihan sellaista…

– Ettei kaikkea oteta ihan itsestäänselvyytenä, Anna täydentää.

Nyt Kulttuuritalolla yhtye saa pienoiskoossa sen, mitä he olivat tältä vuodelta toivoneet.

Mutta eivät he näytä siitä nauttivan.

Kuvat: Nelli Kenttä. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Maustetyttöjen toinen albumi ilmestyi koronan vuoksi aiottua nopeammin.

Marraskuun puolivälissä julkaistu Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä rikastaa yhtyeen tyyliä 1980-lukulaisilla diskosyntikoilla ja vähän monipuolisemmilla musiikillisilla viittauksilla, mutta perussointi on vuoden takaiselta Kaikki tiet vievät Peltolaan -albumilta tuttua.

“Musiikissa yhtyeen rajat alkavat jo käydä kehittymisen esteeksi”, Samuli Knuuti kirjoitti Imagessa lokakuussa.

On ehkä ennenaikaista puhua yhtyeen rajoista, kun vyöllä on vasta kaksi reilun vuoden sisään julkaistua albumia, mutta Maustetyttöjen formaatti tuntuu erityisen vahvalta.

On kitara, koskettimet ja rumpukone. On lyyrisiä kertomuksia alkoholista, lääkkeistä, masennuksesta, kuolemasta ja ihan vähän rakkaudestakin. On viittauksia Juice Leskisen ja Gösta Sundqvistin kirjoittamiin suomirock-klassikoihin ja mollivoittoisia melodioita, jotka tarraavat päähän kuin Panacodit kuivaan kurkkuun.

Ja on kaiken kuorruttava surumielinen viltti.

Karjalaiset eivät näe musiikissaan minkäänlaisia raameja, mutta tietävät, että melankolisuus lävistää monen mielestä kaikkea. Sitä he eivät ihan ymmärrä.

– Tokan levyn kohdalla ajateltiin sen menevän positiivisempaan suuntaan. Ajateltiin, että hyvä, ei ole enää sellaista hirveetä valitusta. Mutta palaute, mitä ollaan saatu on ollut sellaista, että huh huh. Me ei oltu tajuttu, kuinka rankkaa kamaa ne tekstit kuulijoiden mielestä on, Kaisa sanoo.

Niin. Joku saattaa pitää “rankkana kamana” vaikkapa kappaletta nimeltä Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin, jonka kertosäkeessä lauletaan:

“Olen vankina täällä ikuisesti / Myös hautausmaata kiertävät aidat / Kun päättyisi viimein maallinen pesti / mut syvempään kuitenkin maahan vain kaivat”

Toisaalta siinä missä ensimmäisen levyn särkylääkkeillä ja keskikaljalla lotraaminen tuntui välillä rallattelulta (Helsingin Sanomien Aleksi Kinnunen kuvaili kappaleita ränttälauluiksi), kakkoslevyllä sukelletaan niin syvälle murheen alhoon, että sitä voisi melkein pitää parodiana.

Jos jäisin onnibussin alle on The Smithsin There Is a Light That Never Goes Out -kappaleen inspiroima katkeransuloinen oodi rakkaudelle ja elämälle, mutta kielikuvissa kaahataan rohkeasti ojan laitaa. Kertosäkeessä jäädään bussin tai tukkirekan alle ja maataan ojassa käsi kädessä palasina.

Levyn päättävä Vuoden pimein yö sukeltaa kirjaimellisesti pimeyteen:

“Käyn mummon luokse viemässä kahvipaketin / Se keittää mulle kahvin ja sitoo letin / Mummo haluaa kuolla mut niin haluan minäkin / ehkä tontut vielä joskus kuulee toiveet meidänkin”

– Me ei kai vaan osattu tehdä musiikkia, jota radiossa soi tosi paljon, jossa lauletaan, että “jee, elämä on ihanaa”. Tosi vaikee samastua sellaiseen, Anna sanoo.

Kyllä mekin joskus hymyillään. Ollaan mekin ihmisiä!

Anna Karjalainen

Yhtyeen alakuloisen imagon viimeistelevät kuvat, joissa Maustetytöiltä on saanut turhaan hakea hymyä. Kaisa sanoo sen johtuvan siitä, että varsinkin uran alkuvaiheissa esillä oleminen ahdisti.

– Me luultiin, että ollaan naama peruslukemilla, mutta näytettiinkin tosi vihaisilta tai surullisilta. Siitä tuli sellainen, joka lähti ruokkimaan ite itteään. Sille on nauranutkin, että minkälainen imago sitä onkaan syntynyt.

Nyt fanit toivovat yhteiskuvia, jotka olisivat autenttisen maustetyttömäisiä.

– Onhan sitä keikoilla tullut, että älä hymyile, ei saa hymyillä. Kaikkien pitää murjottaa siinä kuvassa, Anna sanoo.

– Kyllä mekin joskus hymyillään. Ollaan mekin ihmisiä!

Kaisa arvelee, että medialle on tyypillistä synnyttää karikatyyreja liioittelemalla ihmisten ominaisuuksia.

Haluaisivatko Maustetytöt sitten mielikuvasta eroon?

– Mulle se on yhdentekevää, Kaisa sanoo naama peruslukemilla.