Katariina Sourin työhuone Suomenlinnassa kylpee kirkkaassa talviauringossa. Suuret holvi-ikkunat antavat valoa huoneen perälle maalausnurkkaukseen asti. Seinillä nojailee kookkaita, värikylläisiä maalauksia.
Kun Katariina Souri näki tyhjillään olevan tilan, hän tiesi heti haluavansa sen. Maksoi mitä maksoi. Hän oli kauan haaveillut paluusta Suomenlinnaan, missä hän asui pitkään 90-luvulla. Vasta kun vuokrasopimus oli allekirjoitettu, Souri havahtui mittailemaan työhuoneen ovea, joka on vanhalle rakennukselle tyypillisesti hyvin matala.
– Teen aika isoja maalauksia, mutta kyllä ne saa tuosta ulos, kun vain kallistelee sopivasti. Tämä on ensimmäinen oma työhuoneeni, enkä ole katunut hetkeäkään.
Rakennus on entinen vankila. Sisällissodan aikana Sourin työhuoneessa on virunut kymmeniä punavankeja samanaikaisesti. Ahtauden, lian, kylmyyden ja hajut saa helposti kuviteltua, vaikka nyt kevätaurinko hohtaa valkoisiksi kalkituille seinille.
Souria paikan synkkä menneisyys ei haittaa, sillä hän ei kaihda elämän varjopuolia. Häntä ärsyttää suunnattomasti nykyajan yltiöpositivismi, jossa asioista nähdään vain hyvät ja mukavat seikat.
– Mielestäni on tärkeämpää tiedostaa oman minän varjopuolet. Olen aina vitsaillut, että olen varjotyöntekijä. Toki valoisuuskin täytyy pitää mielessä.
Sourissa varjopuolia riittää, ainakin jos hänen mielenterveysdiagnoosejaan on uskominen. Hänellä on todettu epävakaa persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö, ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja syömishäiriö. Kaupan päälle tulee vielä alkoholiriippuvuus. Huh.
Silti hän vaikuttaa mukavalta, avoimelta ja positiiviselta ihmiseltä.
– Joo, niin moni ajattelee. Mutta lähipiirini kyllä tietää, että en ole aina niin helppo ja mukava.
Souri puhuu suoraan ja peittelemättä mielensä ongelmista. Hän sanoo, että se on helppoa, kun ei liikaa mieti, mitä muut ajattelevat.
Paniikki- ja syömishäiriö on selätetty kauan sitten. Viimeisimmän diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä Souri sai puolitoista vuotta sitten. Se tuli yhden lääkärikäynnin perusteella. Mukaan lykättiin heti tukku reseptejä ja lähete kognitiiviseen terapiaan.
– Olin silloin henkisesti niin väsynyt, että mietin sekunnin lääkityksen aloittamista. Sitten ryhdyin tutkimaan lääkkeiden haittavaikutuksia ja vakuutuin, ettei niiden syöminen omalla kohdallani ole järkevää.
Diagnoosi oli pieni järkytys, mutta todellinen yllätys tuli vastaan, kun Souri hakeutui terapiaan. Sen ehtona olisi ollut lääkityksen aloittaminen.
– Olin jotenkin naivisti kuvitellut, että yksityisellä puolella saisi heti haluamaansa terapiaa. En voinut käsittää, että nykypäivänä ihmistä voi pakkolääkitä. Varsinkin, kun en ollut mitenkään itsetuhoinen tai maaninen.
Itseä ei kannata lääkitä tunteettomaksi
Souri käy avoimesti läpi mielensä myllerryksiä uusimmassa kirjassaan. Se sai alkunsa, kun Souri ryhtyi kirjoittamaan päiväkirjaa auttaakseen itseään. Ennen pitkää Souri huomasi ajattelevansa, että medikalisaatio on niin suuri ongelma nykyään, että ehkä hänen kirjoituksistaan ja kokemuksistaan voisi olla hyötyä muillekin. Syntyi omaelämäkerrallinen Sarana.
– En tietenkään pysty kirjallani auttamaan ketään, koska kaikki ovat niin uniikkeja. Mutta jos voisin antaa ihmisille hieman rohkeutta tehdä omaa henkistä prosessia ilman, että tarttuu ensimmäisenä lääkkeisiin. Nykyään psyykenlääkkeitä syödään niin valtavasti, eikä niiden haitoista juuri puhuta.
Souri muistuttaa moneen kertaan, ettei hän todellakaan halua estää lääkkeiden syömistä. Monissa tapauksissa ne varmasti auttavatkin, mutta hän kehottaa pohtimaan riskejä.
Kuvataiteilijana ja kirjailijana Sourille itselle oli selvää, ettei aloita psyykenlääkkeiden syömistä. Hän pelkäsi luovuutensa puolesta, sillä lääkkeet tunnetusti latistavat tunteita.
– Minulla luovuuteen ja etenkin maalaamiseen liittyy vahvasti unimaailma. Psyykenlääkkeissä käytetty ketiapiini vaikuttaa voimakkaasti juuri uniin. Se oli yksi syy, joka vahvisti päätöstäni.
Souri vertaa lääkkeitä liimaan. Jos pudonnut lautanen liimataan kasaan, se on enää vain rikkimennyt lautanen, joka on vähän sinne päin. Mosaiikki on sen sijaan kaunista. Sana viliseekin Sourin puheissa usein. Jopa työhuoneen kaikki pöytäpinnat ovat mosaiikkia.
– Minusta mosaiikki on ihana symbolinen kuva. Hajottamalla voi tehdä jotain uniikkia. Toivoisinkin, että ihmiset näkisivät elämän murroskohdat suurena lahjana, jota kautta voi syntyä jotain uutta ja hienoa.
"Kärsimys kasvattaa" on kulunut klisee, mutta Sourin mukaan siinä on perää.
– Kehitys tapahtuu yleensä epämukavuusalueella. Sitä ei tapahdu, jos lääkitsemme itsemme tunteettomiksi.
Erilaiset diagnoosit ovat Sourin mielestä näppärä tapa sallia ikävää käytöstä. Niitä jaellaan nykyään hyvin auliisti, eikä hän pidä niistä.
– Huomaan itsekin usein sortuvani ajattelemaan, että kun minulla nyt on tämä epävakaa persoonallisuushäiriö niin tällästä tää nyt sit välillä on. Aina täytyy kuitenkin muistaa ajatella lähimmäisiä. Täytyy yrittää pyytää anteeksi ja hillitä itseään. Aina se ei kuitenkaan onnistu.
"Absolutismi ei sopinut minulle"
Oli onni, ettei Souri aloittanut psyykenlääkkeiden syömistä, sillä niistä on usein vaikea päästä irti. Kaksisuuntainen mielialahäiriö osoittautui nimittäin vääräksi diagnoosiksi, kun Souri pääsi toisen lääkärin pakeille.
– Ihmettelin kuinka yhden tapaamisen jälkeen voi antaa diagnoosin, joten menin myöhemmin toiselle lääkärille. Hänen mukaansa oireeni eivät mitenkään täytä bipolaarisen häiriön merkkejä.
Yksi mörkö oli silti vielä selätettävä: alkoholi. Sen juomisesta oli tullut lähes päivittäinen tapa, vaikka määrät eivät olleetkaan suuria. Punaviiniä oli saatava melkein joka ilta.
Sarana-kirjassa alkoholin kanssa kamppailu saa jo lähes tragikoomisia piirteitä. Pienet retkahdukset syöksevät Sourin pettymykseen ja häpeään.
– Pohdin, että olenko koko loppuelämäni kiinni alkoholissa? Minulla oli pitkään ollut haaveissa täysi raittius, jotta voisin kokea ja aistia asioita kirkkaasti.
Lopulta painiskelut punaviinin kanssa kävivät niin kohtuuttomiksi, että Souri armahti itsensä. Hän voi juoda lasin tai kaksi viiniä silloin tällöin.
– Huomaan, että olen paljon onnellisempi nyt, kun luovuin päätöksestäni olla absolutisti. Se ei vain sopinut minulle.
Playboy-leima alkaa haihtua
Työ on ollut Sourin elämässä aina etusijalla. Nykyään maalaaminen on tärkeintä.
Työhuoneella on useita keskeneräisiä teoksia. Muutama valmis maalaus odottaa kuljetusta Sourin ja hänen puolisonsa Eliya Zweybergin yhteiseen liikkeeseen Kruununhakaan. Kahden taiteilijan oli kannattavampaa vuokrata oma showroom-tyyppinen tila kuin yrittää saada teoksia esille gallerioihin. Se on Sourin mukaan ”sairaan kallista”.
Souri on maalannut ja kirjoittanut jo yli parikymmentä vuotta. Hän on julkaissut kymmenen kirjaa ja kirjoittanut useita tv-käsikirjoituksia. Vasta nyt hän tuntee saavansa arvostusta.
Taustalla kummittelee yhä kolmenkymmenen vuoden takainen poseeraaminen Playboy-lehdessä.
– Enää ei tule mitään suoraan palautetta Playboy-kuvista, mutta jos menen katsomaan itseäni koskevaa nettikeskustelua, niin aina tulee vastaan se bimbon leima.
Elämäkerrallisessa kirjassaan Souri kertoo nuoruudestaan ja lapsuudestaan. Sieltä löytyvät perimmäiset syyt, miksi hän aikoinaan lähti mukaan alastonkuvauksiin.
– Halusin tuoda esiin, että tapahtumat ovat monien tekijöiden summa. Se ei ole niin suoraviivaista, että jos menee 18-vuotiaana nakumalliksi, niin on bimbo koko loppuelämänsä.
Ikä tuo armollisuutta
Tällä hetkellä Souri tuntee voivansa erinomaisesti.
– Nyt on ihmeen rauhallinen olo. Oikeastaan vähän tylsän vakaata, Souri sanoo ja remahtaa nauruun.
Tänä vuonna 50 vuotta täyttävä Souri osaa nykyään olla armollisempi itselleen. Hän tuntee omat kipukohtansa ja tekee kaikkensa ennaltaehkäistäkseen ongelmia. Hän yrittää välttää stressiä ja olla liikaa murehtimatta asuntovelkaa, talon hoitoa, epäsäännöllisiä taiteilijatuloja ja vastuuta lapsista ja koirista.
– Olen oppinut, että stressi on pahin viholliseni. Aina kun stressi lähtee nousemaan, ryhdyn ajoissa purkamaan sitä. Otan pari päivää rauhallisemmin. Ymmärrän toki, ettei normaalissa työsuhteessa voi sanoa pomolle, että nyt on liikaa stressiä, jäänpä kotiin pariksi päiväksi.
Souri on kuluttanut tavattoman paljon aikaa ja rahaa päästäkseen tasapainoon itsensä kanssa. Hän on käynyt vuosia terapiassa, kokeillut mindfulnessia ja perehtynyt antaumuksellisesti unien tulkintaan ja C. G. Jungin analyyttisen psykologiaan.
– Mielestäni sisäinen maailma on äärimmäisen kiinnostava. Onhan se kieltämättä narsistista, mutta kun on tällainen kompleksinen persoona, niin minun on ollut pakko tehdä paljon duunia itseni kanssa. Se liittyy myös vahvasti työhöni, sisäinen maailma on se, mistä maalaan ja kirjoitan.
Maalaamisesta Souri nauttii. Sitä hän tekee intohimoisesti. Kirjoittamiseen hänen täytyy aina hieman ruoskia itseään. Vaikean kauden jälkeen fiktion kirjoittaminen on kuitenkin taas lähtenyt käyntiin ja viimeinen osa Musta mandala -trilogiaa on jälleen työn alla.
– Tällä hetkellä tuntuu tosi hyvältä. Tykkään ehkä enemmän itsestäni kuin koskaan aikaisemmin.