Maailmamme on ongelmissa. Ongelmat ovat suuria ja monimutkaisia. Siksi ratkaisutkin ovat suuria ja monimutkaisia. Mitä voi yksi ihminen tehdä, kun eivät valtiotkaan näytä kykenevän tekoihin?
Haluan valaa vähän uskoa siihen, etteivät ratkaisut aina ole monimutkaisia. On olemassa monta monituista ongelmaa, jotka ratkeaisivat yksinkertaisella tavalla.
Moni asia, joka nyt on ongelma, on pieninä määrinä hyvää, usein tarpeellista ja joskus jopa välttämätöntä. Ongelma tulee vasta, kun sitä on liikaa.
Ajatus on naurettavan yksinkertainen ja sellainen, jonka jokainen äiti ja isä koettavat opettaa lapselleen: arvostakaamme kohtuutta.
Otetaanpa tähän alkuun yksinkertainen esimerkki: liha. Liha on periaatteessa terveellistä ravintoa. Mutta kuka, missä ja milloin keksi, että lihaa on oltava joka päivä ja lähes joka aterialla? Se, että joidenkin mielestä tämä on itsestäänselvyys, on ennenkuulumatonta. Meidän ei tarvitse mennä historiassamme kuin 1950-1960-luvuille, kun lihaa syötiin viikonloppuna ja juhlapäivinä.
Kuvitelkaamme, että lihan kulutus palaisi edes näihin lukemiin. Kuvitelkaamme, että tämä tapahtuisi globaalisti. Lihantuotantoon liittyvät ekologiset ongelmat hellittäisivät kuin nostaisi painekattilasta kannen pois ja koko globaali ruokaturva paranisi.
Viedäänpä kohtuuden ajatus askel kiistanalaisempaan suuntaan. Torjunta-aineet herättävät valtavasti keskustelua. Niitä syytetään – uskon, että perustellustikin – lintupopulaatioiden romahduksesta Euroopassa ja monista muistakin ongelmista. Mutta ovatko torjunta-aineet sinänsä ongelma? Eivätkö ne ole paikallaan kun ne tekevät sen, mihin ne on tarkoitettu: pelastavat sadon silloin kun mikään muu ei sitä voi pelastaa?
Ongelma on siinä, että torjunta-aineita käytetään liikaa: niiden käyttö on rutiininomaista ja niitä levitetään viljelmille teollisessa mittakaavassa. Vähälle huomiolle jääneessä ranskalaistutkimuksessa havaittiin, että monia torjunta-aineita voitaisiin vähentää nykyisestä noin puolella ilman, että se vaikuttaisi merkittävällä tavalla tuottavuuteen.
Jos torjunta-aineita käytettäisiin harkitummin, vain kun se on ehdottoman välttämätöntä, ja osana laajaa valikoimaa ekologisempia käytäntöjä, luonto kiittäisi. Maanviljelijöille tämä olisi työläämpää, mutta jos haluamme kuulla linnunlaulua, kerrotaan se heille. Että maksamme ruoasta enemmän, jos he ruokaa tuottaessaan suojelevat biodiversiteettiä omalla tilallaan.
Jatketaan sitten kuumottavampiin aiheisiin: valtion ja markkinoiden suhteeseen. Kuinka paljon tarvitaan valtiota? Kuinka paljon tarvitaan markkinoita? Nämä kaksi voimaa taistelevat koko ajan elintilasta siten, että kun yksi voittaa sitä lisää, toiselta se hupenee. Viime vuosien neoliberalistinen kehitys on ollut se, että markkinat voittavat tilaa valtiolta, ja valtio tekee tässä prosessissa iloista itsemurhaa, kun se halukkaasti pilkkoo itsestään yhä uusia paloja markkinoille.
Liian paljon valtiota tarkoittaa, että valtio voi ulottaa sääntelynsä ihmisten arkielämään sietämättömällä tavalla.
Teoksessa The Strange Non-death of Neoliberalism, sosiologi Colin Crouch kertoo, että toisesta maailmansodasta toipuvassa Euroopassa kysymys valtion ja markkinoiden suhteesta oli keskeinen. Jos tämä keskustelu pitäisi summata yhteen virkkeeseen, niin summataan se näin: valtioiden ja markkinoiden oli löydettävä tasapaino keskenään. Liian paljon valtiota tarkoittaa, että valtio voi ulottaa sääntelynsä ihmisten arkielämään sietämättömällä tavalla. Liian paljon markkinoita taas tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa millään ei ole arvoa, vaan kaikella on hinta.
Tuolloin siis keskusteltiin, mikä oli valtion ja markkinoiden kohtuullinen tasapaino, ja kun siitä päästiin jonkinlaiseen konsensukseen, saatiin aikaiseksi pohja hyvinvointivaltion kaltaiselle projektille. Uskaltaisiko siis tulkita niin, että hyvinvointivaltio oli eräänlainen kohtuullisuuden projekti? Valtio ja markkinat paiskasivat kättä siitä, ettei kumpikaan koettaisi ahnehtia itselleen kohtuutonta osaa piirakasta.
Puhutaanpa vielä rahasta. Joskus tulee mieleen, että länsimainen historia on vain sen historiaa, miten rahaa ei voi koskaan olla liikaa.
Kun joku onnistuu kahmimaan itselleen paljon enemmän rahaa kuin muut, sillä on monenlaisia seurauksia. Se saa ihmisen kuvittelemaan, että hän on jollakin tavalla parempi kuin muut. Että hänen tarinansa on jotakin enemmän kuin muiden. Ja lopuksi hän alkaa ajatella, että elämä, jota muut elävät, ei kuulu hänelle, eivät myöskään sen velvollisuudet ja huolenaiheet.
Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea. Kun Kreikan säästökuuri oli pahimmillaan ja monet tavalliset ihmiset joutuivat etsimään nukkumapaikkaa puiston penkiltä, lehdet julkaisivat juttuja myös Kreikan superrikkaista. Mitä nämä superrikkaat ajattelivat tavallisten ihmisten kohtalosta velkakriisin kourissa? Eivät mitään. Heitä ei voinut vähempää kiinnostaa. Se ei ollut heidän asiansa. Tänä päivänä tilanne on sama Venezuelassa. Kansa kulkee nälästä kaksinkerroin, mutta rikkaat varastoivat samppanjaa pahan päivän varalle.
Jos olette ihmetelleet, miksi ilmastonmuutoksen kieltäjissä on niin paljon vaikutusvaltaisia konservatiivisia superrikkaita, niin älkää ihmetelkö enää. Miksi he välittäisivät? Heillä on ilmastoidut kodit, toimistot ja autot. Jos merenpinta nousee Floridassa, he ostavat kiinteistönsä toisaalta. Bangladeshilaiset voivat itkeä ahdinkoaan, mutta rikkaat ovat turvassa – viimeistään Jeff Bezosin avaruusraketissa. Sitä paitsi ilmastonmuutos avaa lisää mahdollisuuksia saada lisää liikaa rahaa.
Aina kun mediassa on ollut uutisia ekologisesta tuhosta, valloilleen päässeestä ilmastonmuutoksesta ja etenkin valtioiden ja yritysten kyvyttömyydestä taistella niitä vastaan, olen kuullut jonkun sanovan. ”Ihminen tuhoaa kaiken.” Tämä ei ole koko totuus.
Järjestelmä on viritetty tuottamaan maksimaalisesti kaikkea – ja kaiken sen kohtuuttomuuden käärepaperit voimme nähdä kellumassa Tyynenmeren roskapyörteessä.
Kysykääpä ystäviltänne mitä he ajattelisivat talousjärjestelmästä, joka ei johtaisi ekologiseen tuhoon ja maapallon saastumiseen, jossa ihmistä ei arvoteta sen perusteella paljonko hänellä on rahaa, jossa ihmisen elämän ei tarvitse tuhoutua tai oleellisesti huonontua, koska hänellä ei ole rahaa. Kysykää vaihtaisivatko he nykyisen järjestelmän sellaiseen.
En ole vielä tavannut ketään, joka ei nostaisi kättään ja huutaisi: ”Hep! Olen mukana!”
Ongelmamme ei ole ihminen, vaan talousjärjestelmä, joka on ottanut koko maailman panttivangikseen. Maidontuottajalle ei riitä, että juomme lasin maitoa päivässä: pitää juoda vähintään tonkallinen, että tuottaja saa kulut katettua. Lihantuottajalle ei riitä, että kinkkua syödään jouluna: kinkun on kuuluttava päivään jokaiseen, että lihantuottaja saa investoinnilleen katetta. Torjunta-aineiden tuottajan on ruiskutettava koko maapallo tuottaakseen osakkeenomistajille arvonnousua.
Miten tahansa kohtuullinen minä olen tai sinä olet, ei auta, sillä järjestelmä on viritetty tuottamaan maksimaalisesti kaikkea – ja kaiken sen kohtuuttomuuden käärepaperit voimme nähdä kellumassa Tyynenmeren roskapyörteessä.
Kun valtioiden pitäisi vähentää päästöjään, ne levittelevät käsiään: Emme voi.
Neoliberalismin ongelma on nähdäkseni siinä, että se murentaa tehokkaasti mielikuvituksemme kuvitella mitään toisenlaista maailmaa. Kun valtioiden pitäisi vähentää päästöjään, ne levittelevät käsiään: Emme voi. Jos vähennämme päästöjä talous kutistuu ja kun talous kutistuu velka nappaa kiinni ja kohta olemme lamassa.
Kuka keksii tien ulos tästä häkistä? Missä on se Goldman Sachsin salkkumies, joka pitää pyssyä koko maapallon ohimolla? Eikö hän voisi vain mennä kotiin ja heittää salkun ja aseensa kotimatkalla jokeen. Kyllä tämä maapallo kompostoi velkakirjasi, aseesi ja sinutkin, salkkumies, kun sen aika tulee.
Mutta onhan meillä toivoa. Aloitin kohtuullisuudesta ja päätän siihen. Jos jollain on jotakin liikaa, eikö silloin ole kohtuullista, että se jaetaan hieman tasaisemmin. Otetaan esimerkiksi raha.
Se, jakavatko ihmiset omastaan, ei riipu siitä, onko ihminen antelias vai itsekäs.
Mikä saa ihmiset jakamaan? Jos rikkaat eivät halua jakaa omastaan, onko sattunut sellainen onnettomuus, että raha on kertynyt luonnostaan kitsaille henkilöille. Enpä usko. Tuore tutkimus tansanialaisilla metsästäjä-keräilijöillä, hadzoilla, osoittaa, että jakaminen, tai anteliaisuus ylipäänsä, ei ole yksilön ominaisuus. Se on yhteisön ominaisuus.
Tutkimuksessa hyödynnettiin hunajatikkuja, jotka ovat himoittua ”valuuttaa” hadzain parissa. Tutkijat jakoivat hunajatikkuja kaikille hadzoille monissa eri ryhmissä ja antoivat heille kaksi vaihtoehtoa. He saattoivat pitää hunajatikun itsellään tai laittaa sen yhteiseen pottiin, josta jaettiin hunajatikku kaikille. Yhteinen potti tehtiin houkuttelevaksi siten, että jokaista yhteiseen pottiin laitettua hunajatikkua kohden tutkijat laittoivat kolme hunajatikkua lisää.
Kun tutkijat seurasivat miten hunajatikkuja jaettiin eri ryhmissä usean vuoden ajan, pelin henki alkoi selvitä. Se, jakavatko ihmiset omastaan, ei riipu siitä, onko ihminen antelias vai itsekäs. Se riippui siitä, minkälainen yhteisö oli kokonaisuudessaan. Jos yhtenä vuonna kitsastellut henkilö siirrettiin anteliaaseen ympäristöön, hänestä itsestäänkin tuli antelias – ja päinvastoin.
Mitenkä se meni, mitä äiti aina sanoi…jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru on vain puolikas suru. Siinä kohtuullisuuden opetusta ihmiskunnalle, joka koettaa ymmärtää, mitä sille on tapahtumassa.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.