Suomi on pieni maa, ja pienillä mailla on taipumus käpertyä tuijottamaan omaa napaansa. Tuttuun ja turvalliseen on mukava tarrautua.
Kuvioon kuuluu kansallisen historian jatkuva, lähes pakonomainen kierrättäminen. Vaadimme yhä uusia tulkintoja Seitsemästä veljeksestä tai Tuntemattomasta sotilaasta jotta voisimme ylläpitää yhteistä tarinaamme. Tässä asenteessa on aistittavissa myös pelokkuutta, joka ajoittain purskahtaa näkyville rajat kiinni -mentaliteettina.
Me pakenemme historiaamme. Me haemme sieltä itsetunnon vahvistusta.
Tällainen historiahysteria johtaa väistämättä hyvin kapeaan todellisuuskäsitykseen. Se näkyy siinä, millaista tietoa pidämme tärkeänä ja mielenkiintoisena.
Mediassa mikään tieto Suomen historiasta ei tunnu olevan yhdentekevä.
Kun esimerkiksi tarkastelee menneiden vuosien Tieto-Finlandia-ehdokkaita ja -voittajia, silmään pistää politiikan, historian ja yhteiskuntatieteiden murskaava ylivoima.
Niillä saroilla sen paremmin esiraadit kuin palkinnon jakaneetkaan eivät ole harjoittaneet pidättyväisyyttä.
Palkinto on jaettu kaikkiaan 29 kertaa. Sana ”suomi” esiintyy voittaneen teoksen nimessä peräti kymmenen kertaa. Näiden lisäksi toiset kymmenen palkittua liittyvät tavalla tai toisella Suomeen.
On kiinnostavaa kysyä, heijastaako tämä jykevä Suomi-keskeisyys suomalaisten todellisia tuntoja vai onko mukana muitakin tekijöitä. On toki selvää, että historia- ja politiikka-aiheisia teoksia ilmestyy tavattoman paljon. Niitä myös luetaan: sivut rapisevat rytmikkäästi, kun kirjasta toiseen Kollaa alati kestää samalla kun Kekkonen hiihtää ja kalastaa.
Mikään ei kuitenkaan takaa, että suuresta sivumäärästä löytyisi aina ja automaattisesti tärkeää tai mielenkiintoista sanottavaa. Siksi arvaan, että merkittäviä ovat myös portinvartijoiden henkilökohtaiset mieltymykset.
Portinvartijat ovat niitä, jotka määrittelevät puolestamme tärkeän ja mielenkiintoisen: mitä teemoja hehkutetaan, mitä nostetaan, mitä lasketaan. Mistä kirjoitetaan, mistä puhutaan ja mistä vaietaan kokonaan.
He ovat median edustajia tai kultturihenkilöitä. Tyypillisesti he ovat niitä, joita jo koulussa kiinnostivat politiikka, yhteiskunta ja historia.
Suomen historiaa tarvitaan jonkin verran, mutta annoskoon kasvattamisella tietyn rajan yli ei enää saavuteta mitään.
Jos he olisivat olleet innostuneita pelkästään fysiikasta ja tähtitieteestä, heistä ei koskaan olisi tullut toimittajia. Eikä kulttuurihenkilöitä, koska luonnontieteitä ei Suomessa lasketa kulttuuriksi. Mutta galaksien sijasta heidän silmänsä syttyivät säihkymään sanoista ”Urho Kekkonen” ja ”Isoviha”, ja sillä tiellä he ovat edelleen.
Tässä valossa ei yllätä, että mediassa mikään tieto Suomen historiasta ei tunnu olevan yhdentekevä. Jokaista murusta tervehditään pidättelemättömällä riemulla. Jokaisen uuden kirjan kerrotaan olevan äärimmäisen tärkeän.
Kuvitellaan esimerkin vuoksi, että on ilmestynyt teos nimeltä Mies, joka hoiti Ståhlbergin hevosta. En tiedä, oliko Ståhlbergillä hevosta, mutta saattoi hyvin olla – hän oli kotoisin maaseudulta.
Näen jo silmissäni arvioitsijoiden reaktiot:
”Kirja laajentaa tärkeällä tavalla Ståhlberg-kuvaa”, julistaisi ensimmäinen.
”Teos nostaa esiin ennen aivan liian vähälle huomiolle jääneen Ståhlbergin hevosen ja sitä hoitaneen henkilön”, toinen säestäisi Helsingin Sanomissa kahden sivun jutussa, jota varten olisi kaivettu esille valokuva murheellisen näköisestä ruskeasta pollesta.
”Ainutlaatuisen merkittävä kulttuuriteko, joka valottaa päämiestemme hevosten vaikutuksia itsenäisyytemme alkuvuosikymmeniin”, kolmas ylistäisi.
Henkinen ilmastomme ei pääty valtiollisille rajoillemme, aivan kuten säätilakin vähät välittää, missä Suomi loppuu ja muu Eurooppa alkaa.
Oikeasti Suomen historia on kuin D-vitamiini. Sitä tarvitaan jonkin verran, mutta annoskoon kasvattamisella tietyn rajan yli ei enää saavuteta mitään.
Sen sijaan tulisi ajatella, että henkinen ilmastomme ei pääty valtiollisille rajoillemme, aivan kuten säätilakin vähät välittää, missä Suomi loppuu ja muu Eurooppa alkaa.
Ja Euroopan kanssa joudumme elämään, halusimme tai emme. Emmekä pelkästään sen kansakuntien vaan myös sen aatehistorian ja kulttuurien kanssa sekä ylipäätään kaiken sen kanssa, joka planeettaamme ja meitä ihmisiä muokkaa.
Siksi Ståhlbergin hevosen sijasta tärkeämpää mutta myös avartavampaa olisi tietää enemmän Italian valtiollisesta yhdistymisestä, kreikkalaisten elämästä osmanien vallan alla, yläilmakehän suihkuvirtauksista, sähköautojen akkuteknologiasta, laattatektoniikasta ja aivokuvantamisesta, gaelin kielestä ja kromosomien telomeereistä.
Kaikista noista aihepiireistä, jotka mediahuomion kentällä niin usein jäävät poliittisen historian ja yhteiskuntatieteiden heittämien varjojen katveeseen.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Enqvist voitti Tieto-Finlandian vuonna 1999 teoksellaan Olemisen porteilla.