Wikipedia

Baijeri

Saksan osavaltio
Hakusana ”Bavaria” ohjaa tänne. Saksalaisesta veneenvalmistajasta kertoo Bavaria Yachts.

Baijeri[3] (saks. Bayern, lat. Bavaria), virallisesti Baijerin vapaavaltio (Freistaat Bayern), on pinta-alaltaan suurin ja asukasluvultaan Nordrhein-Westfalenin jälkeen toiseksi suurin Saksan osavaltioista. Se sijaitsee Etelä-Saksassa ja sen pääkaupunki on München. Suurin osa baijerilaisista on katolilaisia. Baijeri rajoittuu pohjoisessa Thüringeniin, koillisessa Saksiin, lännessä Baden-Württembergiin, luoteessa Hesseniin sekä idässä Tšekin, etelässä Itävallan ja lounaassa Sveitsin valtioihin.

Baijerin vapaavaltio
Freistaat Bayern
Lippu
Lippu		 Vaakuna
Vaakuna
Sijainti
Sijainti
Valtio Saksa
Hallinto
 – hallinnollinen keskus München
 – Pääministeri Markus Söder (CSU)
Pinta-ala 70 551,57 km²
Väkiluku (2023) 13 435 062[1]
 – väestötiheys 190 as./km²
Kielet saksa
BKT (2021) 661,5 miljardia euroa[2]
Symbolit
 – Hymni

Bayernhymne
"Bayernhymne
Bayern
Laibarösin kylä Pohjois-Baijerissa.

Baijeri on jaettu seitsemään hallintopiiriin (Regierungsbezirke): Unterfrankeniin, Mittelfrankeniin, Oberfrankeniin, Ylä-Baijeriin, Ala-Baijeriin, Schwabeniin ja Oberpfalziin. Hallintopiirit on edelleen jaettu 71 piirikuntaan ja 25 piirivapaaseen kaupunkiin.

Baijerin virallinen hymni on Bayernhymne.

Historia

muokkaa
 
Esihistoriallinen Heunischenburg Kronachin läheisyydessä.

Vanhalla ajalla nykyisen Baijerin alue oli kelttien asuttama.[4] Se liitettiin Rooman valtakuntaan keisari Augustuksen aikana[5], ja se liitettiin osaksi Raetian, osaksi Noricumin provinssiin.

Varhais­keski­ajalla Baijerissa asuivat bajuvaarit, joiden mukaan Baijeri sai nykyisen nimensä.[5] He puhuivat muinaisyläsaksan kieltä, mutta todennäköisesti he polveutuivat vain pieneltä osin alueelle muualta vaeltaneista germaaneista kuten markomanneista, alemanneista tai gooteista; pääasiassa he lienevät olleet alueella ennestään asuneiden kelttien sekä sinne muuttaneiden roomalaisten jälkeläisiä. Nimi bajuvaari viittaa mahdollisesti kelttiläiseen boijien heimoon ja sen alkuperäiseen kotimaahan Böömiin. Bajuvaarit mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuoden 520 aikoihin. Pyhä Bonifatius saattoi 700-luvun alkupuolella päätökseen kansan käännyttämisen kristinuskoon.

Agilolfingin suku hallitsi Baijerin herttuakuntaa vuosina 554–788.[6] Suvun valtakausi päättyi, kun Kaarle Suuri valloitti Baijerin ja syrjäytti suvun viimeisen hallitsijan, Tassilo III:n.[7]

Kolmen varhaisen herttuan nimet tunnetaan frankkilaisista lähteistä. Garibald I:lle myönsivät hallitsijan aseman mahdollisesti merovingihallitsijat, ja hän avioitu lombardialaisen prinsessa Walderadan kanssa, kun kirkko vuonna 555 kielsi Klotar I:tä ottamasta Walderadaa puolisokseen. Heidän tyttärestään Theodelindestä tuli pohjois­italialaisen Lombardian kuningatar, ja Garibaldin oli paettava hänen luokseen, kun hän hävisi sodan frankkeja vastaan. Garibaldin seuraaja Tassilo I yritti vuoden 600 aikoihin huonolla menestyksellä puolustaa valta­kuntansa itä­rajaa slaavien ja avaarien levittäytymis­pyrkimyksiä vastaan. Tassilon poika Garibald II näyttää vuosien 610 ja 616 välillä saaneen aikaan voimien tasapainon.[8]

Garibald II:n jälkeisestä ajasta Baijerin historiassa tiedetään vähän ennen herttua Theodo I:n hallitsijakautta, joka mahdollisesti alkoi jo vuonna 680. Vuodesta 696 lähtien hän kutsui lännestä kirkon­miehiä valta­kuntaansa kehittämään kirkon organisaatiota ja vahvistamaan kristin­uskoa valta­kunnassaan. Hänen poikansa Theodbert johti menestyksellisesti baijerilaisia vuonna 714 lombardeja vastaan vallan­perimyksestä käydyssä sodassa. Hän kuitenkin naitti tyttärensä Guntrudin Lombardian kuningas Liutprandille. Theodon kuoltua herttua­kunta jaettiin hänen poikiensa kesken, mutta hänen pojanpoikansa Hugbert yhdisti sen jälleen.

Vuonna 735, Hugbertin kuoltua, herttuaksi tuli hänen kaukainen sukulaisensa Odilo naapurimaasta Alemanniasta, joka käsitti nykyisen lounais-Saksan ja pohjois-Sveitsin. Odilo laati Baijerille yhtenäisen lakikokoelman, saattoi vuonna 739 yhdessä Pyhän Bonifatiuksen kanssa päätökseen kirkollisten olojen järjestämisen ja yritti sekaantua frankkien vallan­perimykseen taistelemalla karolingisukuista Grifoa vastaan. Hän kärsi tappion lähellä Augsburgia vuonna 743, mutta hallitsi Baijeria kuolemaansa saakka vuoteen 748.

Baijerin herttuakunta

muokkaa
 
Baijeri 900-luvulla.

Tassilo III (741-796) nousi isänsä jälkeen valtaistuimelle 8-vuotiaana sen jälkeen, kun Grifo oli onnistumatta yrittänyt ottaa Baijerin valtaansa. Aluksi hän hallitsi frankkien ylivallan alaisena, mutta vuodesta 763 lähtien heistä riippumattomana. Hänet tunnetaan erityisesti uusien luostarien perustamisesta sekä valtakunnan laajentamisesta itään. Hän taisteli slaaveja vastaan itäisillä Alpeilla ja Tonavan varrella ja valloitti nämä alueet. Vuonna 781 hänen serkkunsa Kaarle Suuri kuitenkin alkoi painostaa Tassiloa antautumaan ja syrjäytti hänet lopullisesti vallasta vuonna 788. Tätä vallasta syrjäyttämistä eivät kaikki kuitenkaan pitäneet laillisena. Vuonna 792 Tassilon kannattajat kapinoivat Kaarle Suurta vastaan tämän vanhassa pääkaupungissa Regensburgissa hänen poikansa Pepin Kyttyräselän johdolla. Frankfurtin kokouksessa vuonna 794 Kaarlen oli vapautettava Tassilo vankeudesta ja muodollisesti palautettava hänelle hänen oikeutensa ja arvonimensä. Tämä on kuitenkin viimeinen kerta, kun Tassilo mainitaan historiallisissa lähteissä, ja toden­näköisesti hän kuoli munkkina. Kun hänen koko perheensä pakotettiin siirtymään luostareihin, päättyi Agolifingin dynastian historia tähän.

 
Baijerin kuningaskunta 900.
 
Baijerilaiset herttuakunnat jaon jälkeen 1392.

Kaarle Suurta seuranneiden 400 vuoden aikana herttuakuntaa hallitsivat useat suvut, harvat kuitenkaan kolmea suku­polvea kauemmin. Muiden saksalaisten ruhtinas­kuntien tavoin se kuului 900-luvulta lähtien Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan.[6]

Kun herttua Henrik II vuonna 976 nousi kapinaan, Baijeri menetti laajoja alueita etelästä ja kaakosta. Baijerin entinen itäosa, Ostarrichi sai erillisen herttuakunnan aseman ja annettiin Babenbergin suvulle. Tästä sai alkunsa Itävalta.[8]

Viimeinen ja yksi tärkeimmistä Baijerin herttuoista oli Welfin sukuun kuulunut Henrik Leijona, Münchenin perustaja, joka kahden herttuakunnan hallitsijana oli käytännössä keisarikunnan toiseksi mahtavin henkilö. Kun hänen serkkunsa, keisari Fredrik Barbarossa vuonna 1180 riisti häneltä Saksin ja Baijerin herttuan aseman, Baijeri luovutettiin läänityksenä Wittelsbachin suvulle, jonka jäsenet sitä ennen olivat olleet Scheyernin pfalzkreivejä. Wittelsbachit hallitsivat Baijeria seuraavat 738 vuotta, 1180–1918.[5] Vuodesta 1214 lähtien Wittelsbachit hallitsivat myös Kurpfalzin vaaliruhtinaskuntaa Reinin varrella.

Välillä Baijerin herttuakunta jaettiin useita kertoja pienempiin valtioihin.[8], ensimmäisen kerran vuonna 1255. Kun Hohenstaufenin hallitsijasuku vuonna 1268 kuoli sukupuuttoon, Wittelsbachin herttuat saivat hallintaansa Svaabian alueen. Keisari Ludvig Baijerilainen sai hallintaansa Brandenburgin, Tirolin, Hollannin ja Hainautin, mutta luovutti Oberpfalzin suvun pfalzilaiselle haaralle vuonna 1329. Vuonna 1506 Landshutin perimys­sodassa Baijerin muut osat yhdistettiin, ja Münchenistä tuli Baijerin pääkaupunki.

Baijerin vaaliruhtinaskunta

muokkaa
Pääartikkeli: Baijerin vaaliruhtinaskunta

Kolmikymmenvuotisen sodan alkuvaiheessa vuonna 1623 Baijerin herttua syrjäytti suvun pfalzilaiseen haaraan kuuluneen sukulaisensa vaaliruhtinaan asemasta. Tästä lähtien Baijeri oli yksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vaikutus­valtaisimmista ruhtinas­kunnista, ja se sai keisari­kunnan lakien perusteella erikoisaseman. Maasta tuli jesuiittojen johdolla yksi katolisen vasta­uskon­puhdistuksen keskuksista. Baijerin vaali­ruhtinaiden valtapyyteet johtivat 1700-luvun alussa ja puoli­välissä useita kertoja sotaan Itävaltaa vastaan, ja Itävallan perimys­sodassa Itävalta miehittikin Baijerin.[8] Samoihin aikoihin kuitenkin Wittelsbach-sukuinen Baijerin vaaliruhtinas Kaarle Albrekt valittiin vuonna 1742 keisariksikin, vaikka muutoin keisareina olivat lähes aina Habsburg-sukuiset hallitsijat. Hän tavoitteli myös Itävallan maita.[5][4]

Vuodesta 1777 lähtien, kun Wittelsbach-suvun nuoremman haaran viimeinen jäsen, vaali­ruhtinas Maksimilian III Joosef oli kuollut ilman perillisiä, Baijeri joutui jälleen personaaliunioniin Kurpfalzin kanssa, nyt suvun pfalzilaisen haaran hallitsemana. Valtakuntaan kuuluivat nyt myös Jülichin ruhtinaskunnat ja Berg, koska nämä olivat jo ennestään olleet personaaliunionissa Kurpfalzin kanssa.

Baijerin kuningaskunta

muokkaa
Pääartikkeli: Baijerin kuningaskunta
 
Baijeri 1800-luvulta lähtien.

Kun Napoleon vuonna 1806 lakkautti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan, Baijerista tuli kuningaskunta.[6] Sen alue kaksin­kertaistui sen jälkeen, kun Jülich liitettiin Ranskaan ja Kurpfalzin vaali­ruhtinas­kunta jaettiin Ranskan ja Badenin suur­herttua­kunnan kesken. Bergin herttua­kunnan sai Jerome Bonaparte. Tirolin herttua­kunta ja Salzburg liitettiin joksikin ajaksi Baijeriin mutta luovutettiin myöhemmin Itävallalle. Sitä vastoin Rein-Pfalz ja Franken liitettiin vuonna 1815 Baijeriin, vaikka Rein-Pfalz sijaitsikin eksklaavina kaukana varsinaisen Baijerin ulko­puolella. Vuosien 1799 ja 1817 välillä johtava ministeri, kreivi Maximilian Joseph von Montgelas harjoitti määrä­tietoista uuden­aikaistamis­politiikkaa: hän perusti hallinnollisen järjestelmän, joka suurelta osin pysyi voimassa monarkian lakattuakin, osittain vielä nykyäänkin. Vuonna 1808 Baijerille vahvistettiin ensimmäinen perustus­laki, jota uudistettiin vuonna 1818. Tämän uudistuksen yhteydessä maahan perustettiin kaksi­kamarinen parlamentti, jossa oli ylähuone (saks. Kammer der Reichsräte) ja alahuone (saks. Kammer der Abgeordneten). Perustus­laki pysyi voimassa, kunnes monarkia ensimmäisen maailman­sodan päättyessä kukistui.

Baijeri Saksan keisarikunnan osana

muokkaa
 
Saksan keisarikunnan aikaisia baijerilaisia postimerkkejä.

Kun Preussin kuningaskunta voimistui, Baijeri säilytti itsenäisyytensä käyttämällä hyväkseen Preussin ja Itävallan keisari­kunnan välistä kilpailu­asetelmaa. Itävallan liittolaisena se kärsi tappion Preussin–Itävallan sodassa 1866[8], eikä se kuulunut vuonna 1867 perustettuun Pohjois-Saksan liittoon, mutta kysymys Saksan yhdistymisestä pysyi vireillä. Saksan–Ranskan sodassa 1870 Saksan eteläiset valtiot Baden, Württenberg, Hessen-Darmstadt ja Baijeri liittyivät Preussin puolelle, ja sodan jälkeen ne tulivat mukaan liittoon, josta vuonna 1871 muodostettiin Saksan keisarikunta (saks. Deutsches Reich). Baijeri pysyi kuitenkin edelleen kuningas­kuntana, jolla oli oma Wittelsbach-sukuinen kuninkaansa ja eräissä suhteissa laajempi itse­hallinto kuin keisari­kunnan muilla osa­valtiolla[5][4]. Sillä oli muun muassa oma posti­laitos, omat rautatiet ja jopa oma armeija.[8]

Baijerin liittymistä uuteen Saksan keisarikuntaan vastustivat kuitenkin baijeri­laiset nationa­listit, jotka olisivat halunneet pitää maan täysin itsenäisenä. Kun enemmistö baijeri­laisista oli katolisia, monet heistä eivät hyväksyneet maan joutumista pääasiassa protestanttisten preussilaisten ja muiden pohjois­saksalaisten alaisuuteen. Välittömänä seurauksena Saksan yhdistymisestä oli sellaisten puolueiden perustaminen, jotka halusivat purkaa liiton ja palauttaa Baijerin itsenäisyyden.[9] Baijerilaisella separatismilla oli paljon kannatusta vielä 1900-luvun alussa, mutta nykyisin useimmat baijerilaiset ovat hyväksyneet, että Baijeri on osa Saksaa.[10]

Monet huomattavat taiteilijat kuten Wassily Kandinsky, Paul Klee ja Henrik Ibsen asettuivat 1900-luvun alussa Baijeriin, varsinkin Münchenin Schwabingin kaupungin­osaan, joka oli kansainvälisen taiteellisen toiminnan keskus. Alue tuhoutui pahoin toisen maailman­sodan pommituksissa.

Ensimmäisestä maailmansodasta nykyaikaan

muokkaa
 
Kahdessa maailmansodassa kuolleiden sotilaiden muistomerkki baijerilaisessa kylässä.

Baijerin viimeinen kuningas Ludvig III allekirjoitti 12. marraskuuta 1918 Anifin julistuksen, jolla hän vapautti sekä siviili- että sotilas­virka­miehet uskollisuuden­valastaan.[11] Muutamaa päivää aikaisemmin, 8. marraskuuta, julistetun Baijerin vapaavaltion hallituksen sosialistinen pääministeri Kurt Eisner tulkitsi tämän vallasta luopumiseksi. Kuitenkaan ei Ludvig III eikä myöskään hänen seuraajansa, kruununprinssi Rupprecht, koskaan virallisesti ilmoittanut luopuneensa valta­istuimesta,[11] mutta ei toisaalta esittänyt sitä koskevia vaatimuksiakaan.

Eisner murhattiin helmikuussa 1919.[9] Vallan kaappasivat kommunistit, jotka 7. huhtikuuta perustivat lyhyt­ikäisen Baijerin neuvosto­tasavallan. Saksan sotajoukot kuitenkin kukistivat sen jo saman vuoden toukokuussa.[9] Baijerille säädettiin uusi perustus­laki, Bambergin valtio­sääntö (saks. Bamberger Verfassung), joka tuli voimaan 15. syyskuuta 1919. Sillä perustettiin Weimarin tasavaltaan kuulunut Baijerin vapaa­valtio. Ääriliikkeet kuitenkin toimivat maassa edelleen, mistä huomattavimpana osoituksena oli kansallis­sosialistien vuonna 1923 johtama, joskin välittömästi kukistettu oluttupavallankaappaus. Münchenistä ja Nürnbergistä tuli natsien tärkeimpiä tuki­alueita, jollaisina ne pysyivät vielä Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933.

Vuonna 1920 Baijeriin liitettiin Koburg.[4] Sen sijaan osa Baijeriin kuuluneesta Rein-Pfalzin alueesta kuului vuodesta 1919 lähtien Saksasta erotettuun Saarin alueeseen[4], joka nykyisin muodostaa Saarlandin osavaltion.

München teollisuuskeskuksena vaurioitui pahasti toisen maailmansodan pommituksissa, ja sen valloittivat lopulta Yhdysvaltain sotajoukot. Sodan jälkeen vuosina 1945-1949 Baijeri kuului pääosin Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeeseen. Sodan jälkeen Baijeriin kuului eksklaavina vielä se osa Rein-Pfalzia, jota ei ollut vuonna 1919 liitetty Saarin alueeseen, mutta loputkin Rein-Pfalzista erotettiin vuonna 1946 Baijerista ja liitettiin uuteen Rheinland-Pfalzin osavaltioon.

Vuodesta 1949 lähtien Baijeri kuului Länsi-Saksaan. Aluksi Baijerin maapäivät kuitenkin kieltäytyivät ratifioimasta Saksan liittotasavallan peruslakia varsinkin, koska sen ei katsottu takaavan eri osavaltioille tarpeeksi itsehallinto-oikeuksia, mutta samalla se päätti että laki kuitenkin tulisi voimaan myös Baijerissa, jos ainakin kaksi kolmasosaa muista osavaltioista sen ratifioisi. Kaikki muut osavaltiot ratifioivatkin lain, ja se tuli voimaan myös Baijerissa.

Politiikka

muokkaa
 
Baijerin maapäivät vuoden 2018 vaalien jälkeen.

Baijerin selkeästi suurin puolue on CDU:n sisarpuolue CSU (Christlich-Soziale Union in Bayern), joka on perinteisesti saanut yli kolmasosan osavaltion annetuista äänistä, vuoden 2018 vaalivoittajia olivat Vihreät sekä oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle.

Osavaltiokeskus Münchenin suurin puolue on kuitenkin SPD.

Talous

muokkaa
 
BMW:n pääkonttori Vierzylinder (Nelisylinterinen), jonka etualalla sijaitsee BMW Welt -museo.

Baijeri on taloudeltaan vahva ja vauras osavaltio, jonka asukasta kohden laskettu kansantuote ylittää Saksan keskiarvon ja työttömyysaste on matala. Vuonna 2021 Baijerin bruttokansantuote oli noin 662 miljardia euroa.[2] Baijerin osuus Saksan bruttokansantuotteesta on noin viidennes.

Baijerin talous on kehittynyt ajan mittaan agraaripainotteisesta teknologiapainotteiseksi. Taloudellisesti vahvin alue on Münchenin ympäristö, jossa on runsaasti autoteollisuutta (BMW, MAN, Knorr-Bremse), vahva IT-sektori (Siemens, Infineon, Microsoft), mediateollisuutta, kustantamoja (Premiere, Kabel Deutschland, Burda Verlag), aseteollisuutta (EADS, Krauss-Maffei) sekä matkailupalveluita (historialliset nähtävyydet, museot, olutpuutarhat eli "Biergarten", Oktoberfest, kongressit ja messut). Muita Etelä-Baijerin talousmoottoreita ovat Augsburg, Ingolstadt (Audi, Media-Saturn-Holding) sekä Baijerin "kemiakolmio" Chiemseen, Innin ja Salzachin välissä. Pohjois-Baijerin talouskeskus on metropolialue Nürnberg–Fürth–Erlangen. Lisäksi Aschaffenburgin ja Würzburg/Schweinfurtin alueiden talous on vahva. Myös Regensburg on menestynyt taloudellisesti.

Osavaltion rajaseuduilla on taloudellisesta tuesta riippuvaisia alueita. Erityisesti Bayerische Wald kärsi heikosta vetovoimasta kylmän sodan aikana. Rautaesiripun murtumisen ja Saksojen jälleenyhdistymisen jälkeen alue menetti rajaseudulle tarkoitetut tuet ja samalla Tšekistä rajan toisella puolen tuli houkuttelevampi investointikohde.

Vahvoja turistikohteita ovat Münchenin lisäksi Baijerin järviseudut sekä Alpit ja Regensburg, jonka historiallinen vanhakaupunki julistettiin UNESCOn Maailmanperintökohteeksi vuonna 2007.

Baijerissa on ydinvoimaloita kolmella paikkakunnalla (KKW Isar, KKW Grafenrheinfeld sekä KKW Gundremmingen), lisäksi Garching bei Münchenissä Münchenin liepeillä on tutkimusreaktori (FRM II).

Elokuussa 2016 Baijerin työttömyysaste oli 3,5 %. Osavaltion työttömyysaste on vaihdellut 2010-luvulla vuodenajoittain kolmen ja neljän prosentin välillä, alueittain työttömyysaste vaihtelee parista prosentista kuuteen prosenttiin.[12]

Urheilu

muokkaa

Münchenissä järjestettiin vuoden 1972 kesäolympialaiset.[13] Vuosittaisen Keski-Euroopan mäkiviikon ensimmäinen osakilpailu pidetään Oberstdorfissa ja toinen Garmisch-Partenkirchenissä.

Hallinnollinen jako

muokkaa
 
Baijerin hallintopiirit, piirikunnat ja piirivapaat kaupungit. Hallintopiirit on merkitty eri väreillä sekä piirikunnat ja piirivapaat kaupungit eri sävyillä.

Baijeri on jaettu seitsemään hallintopiiriin (Regierungsbezirke), jotka ovat Ala-Baijeri, Mittelfrankeniin, Oberfranken, Oberpfalz, Schwaben, Unterfranken ja Ylä-Baijeri. Hallintopiirit on edelleen jaettu 71 piirikuntaan ja 25 piirivapaaseen kaupunkiin. 1. heinäkuuta 2021 Baijeriin kuului yhteensä 2 056 kuntaa[14].

Suurimmat kaupungit

muokkaa
Kaupunki Väkiluku
31.12.2023[1]
München 1 510 378
Nürnberg 526 091
Augsburg 303 150
Regensburg 159 465
Ingolstadt 142 308
Fürth 132 032
Würzburg 128 246
Erlangen 117 806
Bamberg 80 850
Landshut 75 272

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ a b Bevölkerung: Gemeinden, Geschlecht, Stichtag 31.12.2023 Bayerisches Landesamt für Statistik. Viitattu 17.6.2024. (saksaksi)
  2. ↑ a b Bruttoinlandsprodukt, Bruttowertschöpfung 23.9.2022. Wiesbaden: © Statistische Ämter des Bundes und der Länder. Viitattu 30.9.2022. (saksaksi)
  3. ↑ Saksan osavaltiot kielitoimistonohjepankki.fi
  4. ↑ a b c d e ”Baijeri”, Pieni tietosanakirja, 1. osa (A–Isonzo), s. 291–293. Otava, 1925. Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ a b c d e ”Baijeri”, Otavan iso Fokus, 1. osa (A–El), s. 318. Otava, 1973. ISBN 951-1-00273-2
  6. ↑ a b c Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: ”Baijeri”, Historian suursanakirja, s. 663. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
  7. ↑ Warren Brown: Unjust Seizure, s. 63, 224. Määritä julkaisija! ISBN 9780801437908 Teoksen verkkoversio.
  8. ↑ a b c d e f Guide to Bavaria: History of Bavaria guide-to-bavaria.com. Viitattu 8.9.2015.
  9. ↑ a b c James Minahan: One Europe, Many Nations: A Historical Dictionary of European National Groups, s. 106–. Greenwood Punlishing Group, 2000. ISBN 978-0-313-30984-7 Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ No more Bavarian separatism. World, 25.6.2009. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ a b Historisches Lexikon Bayerns: Anifer Erklärung, 12./13. November 1918 archontology.org. Viitattu 8.9.2015. (saksaksi)
  12. ↑ Arbeitsmarkt im Überblick – Berichtsmonat August 2016 – Bayern, Bundesland 2016. Bundesagentur für Arbeit. Viitattu 2.9.2016. (saksaksi)[vanhentunut linkki]
  13. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 11. Helsinki: Otava, 1973.
  14. ↑ Verzeichnis der Gemeinden, Verwaltungsgemeinschaften und gemeindefreien Gebiete in Bayern nach dem Stand am 1. Juli 2021 Verkündungsplattform Bayern. Viitattu 17.6.2024. (saksaksi)

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Baijerin piirikunnat ja kaupunkipiirit
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Baijeri&oldid=22458787”