Leikkauspäivä tiedossa

 

Just kun mä huokailin, että ei ne soittaneetkaan, niin eilen sain varmaan kolme puhelua TAYSin hoitajalta!  Mulle käy usein niin, että kun puhisen ja kiroon jotain asiaa, niin sit asia hoituu saman tien. Oon ehkä liian kärsimätön (no joo, olen!) ja voi olla että joku henkimaailman otus ottaa koppia mun ajatuksista. Hyvin todennäköistä! Juuri minun; maailmankaikkeuden vaikuttajan. Tai sitten ehkä ei.

Elikkä se leikkaus! Sitä aikaa piti hiukan säätää, mutta se on nyt sitten tasan kolmen viikon kuluttua. Jännä, että tähän kaikkeen tuhrautui kuitenkin melkein neljä kuukautta, ennen kuin leikkaukseen todella pääsen. Siis laskien siitä, että ilmaisin oman huoleni kunnostani syöpälääkärille tammikuussa. Hyvä kuitenkin, että nyt kaikki rullaa ja vieläpä lopuksi aika hyvällä vauhdilla! Mulla on nyt sellanen olo, että he tekee parhaansa ja kaikki menee hyvin. Epäuskoisena siis kuulostelen itseäni, koska aina ennen olen ollut ihan hullun peloissani kaikista leikkauksista.

Soitetaanko vaiko eikö soiteta?

 

Se on musta hassua tässä kaikessa, että jos mulle sanotaan, että ’sulle soitetaan silloin ja silloin’, eikä sitten kuitenkaan soiteta. Jonkun piti soittaa mulle aikatauluista, mutta sainkin maanantaina pari tekstaria TAYSista, että katso omataysista uusi vastaanottoaika ja täytä kysely. No, tätäkin tulevaa operaatiota varten olen tainnut täyttää jo kolme kyselyä. Tässä uusimmassa oli 38 kohtaa; esim että onko sinulla lääkeallergioita. Ihan hyviähän ne on, mutta välillä vastausvaihtoehdoista mikään ei oikein sovi, mutta vapaata sanakenttääkään ei ole. Vastavuoroisesti olen laatinut lääkärille itse 20 kohdan kysymyslistan; esim että pitääkö kynsilakat poistaa ennen leikkausta. (Olen lukenut, että kynsilakka voi haitata sormenpäämittauksia ja että leikkauksissa saatetaan tarkkailla kynsien väriä. Tuskin kuitenkaan sillai, että onpas tällä päheet glitterilakat!)

Mulle oli laitettu lähete EKGhen ja verikokeisiin, jossa syynätään tällä kertaa 14 eri asiaa, mm syöpäantigeeni CA12-5:ttä ja nyt myös toista syöpäantigeenia (jota multa ei ole ennen mitattu) HE4:ää. Täytyy perehtyä paremmin siihen uuteen antigeeniin, sillä tämmöset kiinnostaa mua aika lailla. Sitten mulle oli myös varattu aika ensi viikolle kaksi kertaa naistentautien polille. Ilmeisesti kyse on lääkärin haastattelusta ja hoitajan tapaamisesta, koska niin oli viimeksikin. Näissä nettivarauksissa ei siis lukenut tarkemmin mistä on kyse. On sekin vähän hassua. Kuulemma kutsukirje tulee tarkemmin tiedoin, mutta entä jos posti sekoilee sen kanssa?

Tällä hetkellä mun mieli on ällistyttävän vakaa, eikä leikkaus pelota. Päin vastoin, mulle on tullut sellainen vahva rauhallinen olo, että se menee hyvin. Se on hassua, sillä en koskaan ennen ole omista operaatioistani kokenut ennalta muuta fiilistä kuin kauhua ja jännitystä, mutta muiden läheisten operaatioiden kohdalla olen saanut kyllä tuon rauhallisen fiiliksen ja ne on aina menneetkin hyvin. Vaikka nyt on näin, niin huomisesta en tiedä. Enkä tiedä onko mitään järkeä jaaritella tässä nyt siitä miltä milloinkin tuntuu. Toki haluan antaa vertaistukea muille syöpäsairaille ja tietoa myös niille, joiden läheisillä on syöpä. Eli ehkä jatkan kuitenkin höpinää. Mun mies sanoi yks päivä, että jos maailmasta vois yhden asian poistaa, niin se olis syöpä. Allekirjotan kyllä tuon täysin.

Miten kaikki voi olla niin pienestä kiinni?!

 

Enpä tainnutkaan vielä kertoa miksi mun syöpä on siinä alavatsalla! Sehän ei siis ole kiinni missään elimessä, vaan kelluu siellä maharöllykässä, rasvan ja ihran seassa, noin 1cm syvyydellä. Mä ajattelin, kun kuulin sen paikasta, että jaaha, päätit sitte siihen kasvaa? Vaikka lääkärinkin mielestä se on omituinen paikka, niin sille löytyy looginen selitys. Tai ainakin teoria.

Nimittäin viimeksi, ennen sitä isoa leikkausta heinäkuussa -23, mulle tehtiin about paria viikkoa ennemmin pienempi tähystysleikkaus, jossa oli tarkotus nyppiä munasarjat ulos. Siinä tähystyksessä he huomas, että kappas vaan, täällä onkin syöpää niin kuin meren mutaa ja päättivät sulkea mut saman tien kuin leipäpussin ja avata sitten isosti uudelleen. Tässä tähystyksessä instrumentteihin ilmeisesti tarttui joku perkeleen syöpäsolu, joka sitten kulkeutui sinne ihran sekaan lähelle ihoa ja jäi uinumaan paikoilleen. Nyt se on jostain syystä aktivoitunut, vähän niin kuin joku saakelin ekoterroristi, joka herää eräänä päivänä ja päättää lähteä tekemään ekotekoja. Samalla lailla tämä kasvainsolu on ryhtynyt kasvamaan. Että tässä mun nykyisessä syövässä on siis kyse yhdestä solusta joka liikkui väärään paikkaan vahingossa. Ajatella!

Joku taatusti ajattelee, että ’ei, sinä olet kyllä niin paljon pilkannut uskontoa, että tämä on jumalan sormi, joka osoittaa sinua ja tämä on kosto!’ No jopas jopas, olenko minä itse pääjehun huomion alla? Sehän on harvinaisempaa kuin suviseurojen pääpuhuja ottais sieltä väkijoukon perukoilta jonkun etanan käteensä ja puhuisi sille. Pitääpä olla hyvin otettu tästä huomiosta! Ja täytyykin muistaa sanoa niille leikkaaville tyypeille, että älkää karistako niitä syöpäsoluja niistä instrumenteistanne enää mun sisuksiin! On vähän rasittavaa olla moneen kertaan syöpämankelissa!

Jep. Se kasvain on siis tähystysarven kohdalla. Kaikkea sitä tapahtuukin. Nyt minä sitten odottelen soittoa sairaalasta ja aikataulujen selkiytymistä. Että koska juoksentelen verikokeissa, koska menen esikäynnille TAYSiin, koska leikkaus suoritetaan, koska ehkä aloitetaan sytot ja mitäs kaikkea muuta. Paljon verikokeita, paljon apteekkikäyntejä, paljon napapiikkejä ja paljon jännitystä ainakin. Ja paljon kysymyksiä jo listalla!

Mökillä rauhoittumassa

 

Ehkä kerron tuntojani tässä hetkessä, eli miltä tuntuu, kun syöpä uusiutuu ja leikkaus on uudelleen edessä. Olen ollut koko viikonlopun mökillä, pikkuisessa 60-luvun matalassa hirsimökissä, jossa ei ole muita mukavuuksia kuin sähkö ja pikkuriikkinen keittokomero; jääkaappi, hella, mikro ja vedenkeitin. Tontti järven rannalla, mutarantaisessa kohdassa, mutta suht rauhallisessa paikassa. Olen haahuillut sisällä koko viikonlopun, lukuunottamatta sitä, että eilen hain kärryllisen puita vajasta. Eilen hoidin myös pikkuruista pyrstötiaista, joka kopsahti ikkunaan. Onneksi se lopulta tokeni ja lähti lentoon. En ollut koskaan nähnyt noin kaunista lintua! Mutta sepä onkin vähän harvinaisempi tirppa.

No, rauha on hyväksi! Silti mieli heittelehtii ylös ja alas. Moni sanoo, ettei edes osaa kuvitella miltä musta tuntuu. Enkä mä tiedä, osaanko kuvailla tuntojani, mutta yritän. No ensinnäkin, paniikki ei ole samanlainen kuin viimeksi. Silloin pelkäsin kuolemaa ja kipuja ja tuntematonta. Nyt täytyy sanoa, että kipuja pelkään ehkä vähiten. Vaikka olenkin ihminen, joka pelkää kipua eniten, noin ylipäätään.

Mun tilanne vaikuttaa nyt paremmalta kuin viimeksi ja sekin tietysti auttaa siihen, että en ole totaalijäässä. Mutta nyt osaan pelätä erilaisia asioita! Sytojen sivuoireita, suonen hajoamista, komplikaatioita, hengenahdistusta ja kuumuutta (siis sitä sisäistä vaihdevuosityyppistä!). Viimeksi itkin monta kertaa päivässä, koska olin niin paniikissa ja koska pelkäsin kaikkea tulevaa ja ajattelin, että oliko elämä nyt tässä. Itkin sitä, että tää sairastuminen tuntuu niin epäreilulta. Nyt olen itkenyt hyvin vähän. Lähinnä sitä, että en haluaisi siihen mankeliin uudelleen ja sitä, että meneekö kaikki hyvin vai ei, koska muunlaisiakin tarinoita on lähipiirissä.

Panikoin ehkä eniten sitä kuumuutta, joka voi kyllä terveestä tuntua aivan naurettavalta. Mutta jos joku osaa hahmottaa miltä tuntuu, kun on todella paha ahtaanpaikankammo ja sellainen henkilö joutuu ahtaaseen paikkaan, niin se kuumuuspaniikki on samanlaista! Sydän hakkaa hulluna ja on paniikki siitä, että tilanteesta ei pääse pois. Olo pahenee sekunti sekunnilta ja tuntuu, että siihen sekoaa. En ole koskaan seonnut, mutta se on sellainen tunne, että ihan pian menetän hallinnan itsestäni, teoistani ja kaikesta. Että herään vuoden kuluttua jossain pakkopaidassa mielisairaalassa. Siltä se tuntuu. Se on ihan suunnaton Apua apua apua -tunne! Mökilläkin eilen kuumuuskohtauksia tuli illalla monta, mutta saatoin huiskia peiton sivuun, kuoriutua vaatteista, istua sängyllä leyhyttelemässä hetken ja se meni ohi. Sairaalassa tätä ei voi tehdä ja siellä huonelämpötila on +24, eikä sitä voi säätää. Siksi pelkään sairaalaa nyt.

Jos mun leikkaus ei ole kovin pitkä, niin keuhkot ei ehkä mene lysyyn ja hengenahdistusta ei tule. Sehän mulla siis kesti viimeksi puoli vuotta aika ajoin! Vaikka puhalsin pulloon ja tein kaiken ohjeistusten mukaan. Sekin on aika karmea tunne. Sellaisia asioita nyt pyörii mielessä. Mutta koska en ole täysin jäässä, niin aion viedä mun elämästä nauttimisen ohjelmaa eteenpäin! Ensi viikolla jatkan uimahalleissa, vesijumpissa, saunoissa ja kahviloissa käymistä. Ja ystävien tapaamista. Pitää tehdä asioita nyt, koska sitten tulee todennäköisesti se pitempi tauko kaikelle. Tunteet siis heittelee, mutta enimmäkseen olen vielä aika rauhallinen. Pelkoja on, mutta aion painottaa niitä lääkärille ja hoitajille ennen operaatiota. Jotenkin en tajunnut tätä ennen, että heille voi avoimesti kuvailla pelkojaan ja he ottaa ne huomioon hoitopolussa. Ainakin keskustelut ammattilaisten kanssa on tosi hyväksi, ennen uutta mankeliin menoa!

Syöpäleikkaus

 

Sitä mennään sitten samaan mankeliin taas. En oikein tiedä miten reagoin; mieliala sahaa ylös-alas. Tässä on niin paljon hyviä ja huonoja puolia nimittäin. No, mutta kerronpa ensin mitä se lääkäri kertoi. Mulle on tulossa leikkaus, joka ei olekaan tähystys, kuten aiemmin sanottiin, vaan ihan avoleikkaus. Great, siitä en ole oikein innoissani. Tähystystä on kuulemma hankala tehdä, kun mun sisuksissa on kolmen aiemman leikkauksen kiinnikkeet häiritsemässä. Ja tämä avoleikkaus tulee ihan lähiviikkoina. Kuulemma se on pienempi kuin edellinen koko vatsan ylhäältä alas viilletty järjettömän kokoinen aukko! Hyvä niin.

Tämän leikkauksen jälkeen mulle tulee sytostaatit, sillä todennäköisesti mikroskooppista syöpäsolua on verenkierrossa. Vielä en tiedä niistä mitään muuta, eikä varmaan kukaan tiedä, koska se riippuu siitäkin, mitä siellä leikkauksessa sitten näkyy. Kuten lääkäri sanoi: ”Täytyy toivoa, ettei siellä ole mitään pientä, joka ei näy kuvissa!” Viimeksihän mulle siis kävi niin, että pientä syöpäkasvainta oli monessa paikassa, eikä ne näkyneet kuvissa. Leikkauksessa ne operoitiin pois (kuten lääkäri silloin kuvaili, että ”niin kuin pieniä nenäliinoja irrotettais vatsakalvon ja maksan pinnoilta”) eikä mitään niistä jäänyt. Sitähän mä nyt eniten ehkä pelkään, että sellasta olis taas. Vaikkakaan syöpäantigeenilukema ei nyt oikein viittaa siihen, onneksi!

Se imusolmuke, joka on ilmeisesti myös syöpäinen, on jossain vähän maksan alapuolella, aortan lähellä ja kuulemma hankalassa paikassa. Sekin on tässä sitten yksi jännitysmomentti, että onnistuuko leikkaus niin hankalassa paikassa ja onko se vaikka suurentunut entisestään ja vielä lähempänä aorttaa, kuin kuvissa. Mähän jo näen sieluni silmin, että tyyliin aortta repee kesken leikkauksen ja sitten musta tulee verisuihkulähde. No, jos niin käy, niin mä en itse tiedä siitä mitään, ei satu, eikä ole muuta kuin pois hiipuminen nukutuksen aikana. Silti se ei ole toivelistalla ollenkaan.

Sytostaatit alkaa varmaankin aika pian leikkauksen jälkeen, kunhan olen toipunut leikkauksesta tarpeeksi. Viimeksi syto alkoi kuukauden kuluttua leikkauksesta, mutta luulen, että tämä on pienempi ja helpompi ja siten toipuminenkin on helpompi ja nopeampi. Kerroin lääkärille, että paklitakseli ei sovi mulle, että siitä tuli aikamoinen neuropatia käsiin ja jalkoihin ja itse asiassa se hiukan vaikuttaa vieläkin päkiöissä. On sellainen olo, niin kuin joku barbin tyyny olis päkiän alla. Ja sitten kerroin, että mun suonet on vähän haasteelliset ja että viimeksi mun suoni hajosi viimeisen sytokerran viimeminuuteilla, mutta että onneksi se syto (docetakseli) ei ollut niin vaarallista kuin joku toinen, ettei kättä tarvinnut amputoida. Tässä lääkäri keskeytti mut tiukasti ja sanoi kaikki sytot on kovia myrkkyjä, jotka ei saa joutua kudokseen!! 

Kääks … jaa. No, joka tapauksessa nyt vaihtoehtona mietitään sitten laskimokatetria, joka olis mulla koko sen sytokauden ajan ja siitä voitais laittaa syto joka kerta näppärästi sisään. Sellainenhan mulla oli sairaalassa muutenkin koko sen 10 päivän ajan, jonka siellä viimeks olin. Siitä otettiin verikokeet ja siihen laitettiin lääkkeet ja se oli hirmu kätevä! Se sijaitsi kaulan oikeassa alakulmassa, jos niin voi sanoa, eli solisluun ja olkapään välimaastossa suunnilleen. Siitähän mä voisin ujuttaa verenkiertoon pikkuriikkisellä suppilolla vaikka pontikkaa, jos oikein alkaa ahdistaa. Luulis senkin tappavan muutamia soluja. Aivosoluja, syöpäsoluja, who cares! Että tämmöstä sitä sitten on tulossa. Mulle soitetaan ensi viikolla aikataulut, mutta ihan lähiviikkoina se operaatio on. Nyt en ole jäätynyt kokonaan paikoilleni, kuten viimeksi, vaan osaan jo jollain lailla odottaa mitä tulee. Vaikka aina syöpähoidot onkin erilaisia, niitä ei voi verrata yks yhteen. Mutta silti se jotenkin helpottaa tätä tilannetta, että kerran se on käyty jo läpi.

Uni

 

Olipas aika todentuntuinen uni, jonka näin aamuyöllä. Olin siinä kirjoittanut blogiin että ’kunhan kirja on valmis’, ja heti kommenttikenttään alkoi tupsahdella toimittajien kommentteja, että ’koska kirja on valmis?’, ’Mikä kirjan nimi on?’, ’Mikä kirjailijan nimi on?’ En vastannut niihin aivan heti, mutta sitten puhelin soi ja joku bloggerin työntekijä soitti, että nyt toimittajat on ottaneet niin paljon yhteyttä, että voisitko antaa haastattelun…

Vastasin hänelle, että sehän on vain pieni sukukirja pienelle piirille, joka vain jumittaa, koska käytännössä viime vuosi meni käden tulehtumisessa ja nyt odotan vielä tietokoneen asennusta ja konttorin järjestelyä valmiiksi, että ei se ole sellainen kirja, josta joku toimittaja olisi kiinnostunut. Sitten vähän suivaannuin, että minä olen kirjoittanut blogissa syövästä, jota sairastan parhaillaan, ja kaikenlaisista asioista maan ja taivaan välillä 15 vuotta ja nyt kun mainitsen ensimmäisen kerran sanan ’kirja’ niin soitellaan haastattelusta! Kesken kaiken huomasin, että minähän olen ihan humalassa ja yritin skarpata äärimmilleen, artikuloida selkeästi ja olla sössöttämättä jotain outoja. Huomasin, että suusta tulee ulos ihan eri sanoja kuin haluan ja kun yritän korjata niitä, tulee edelleen vääriä sanoja. Huh! Onneksi heräsin, ennen kuin huomasin olevani vaikka sukkahoususillani jossain messuhallissa pitämässä kirjaesitelmää humalassa…

Lohtu

 

Näinä aikoina, kun syöpä kurittaa toistamiseen, on ystävyys ollut pinnallapitävä voima! Olen saanut teiltä lukijoilta aivan ihania kommentteja ja niin paljon lämpöä ja valoa, että olen aivan mykkänä täällä. Olen kokenut hyvin paljon inhimillisiä ja empaattisia kohtaamisia! Olen teille kaikille erittäin kiitollinen!

Tässä muutaman päivän aikana elämä on näyttänyt taas raadollisen uuden suunnan. Olen räpiköinyt eteenpäin, vaikka sisällä itken. Valehtelisin, jos väittäisin, että ei pelota yhtään ja että en ole ajatellut kuoleman mahdollisuutta. Nyt ollaan siinä kohdassa, että syöpä käy jo unissakin. En pysty pyyhkimään ajatusta pois ja olemaan kuin mitään ei olisi. Terveeltä se onnistuu, minulta ei. Pelkään, että käy kuten viimeksi; että vasta leikkauksessa ilmenee, että kuvissa ei näkynytkään kaikki ja ollaan taas ihan siinä hilikulla, että oliko tämä nyt tässä. Tiedän, että monilla syöpä on kolmatta kertaa, neljättä kertaa tai jopa viidettä kertaa. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö monella se ensimmäinenkin voisi olla viimeinen ja kohtalokas.

Epätietoisuus on kuitenkin pahinta! Huonokin diagnoosi on parempi, kuin epätietoisuus. Mutta silti pelkään kivuliaita tutkimuksia, kivuliaita hoitoja, mahdollisia komplikaatioita, ja tietysti sitä, että ollaan viimeisellä rajalla. En varsinaisesti kai pelkää kuolemaa sinänsä (vaikka olen aivan varma, että jos se on edessä lähivuosina, niin pelkään sitä kyllä sitten ihan sikana), mutta pelkään läheisten jättämistä, pelkään kipuja, pelkään tuntematonta. Helvettiä en pelkää, sillä se on pelkkää paskaa. Toivottavasti kukaan ei usko sellaiseen hölynpölyyn!

Olen tässä muutaman päivän aikana käynyt hyvin lämmittäviä keskusteluja sydänystävien kanssa. Ihmiset ymmärtävät, että syöpä ei ole vain joku pompula kropassa, joka nipsaistaan pois ja sitten on kaikki taas hyvin. Vähimmilläänkin syöpähoidot vaikuttavat peruskuntoon, mielialaan, muistiin ja tietysti siihen immuniteettiin. Ja jos immuniteetti laskee nollaan, voi tavallinen flunssakin olla tappava. Jotenkin tässä vaiheessa ajattelen, että jos selviän syövästä, niin en kyllä halua siinä kohtaa kuolla johonkin perkeleen kausiflunssaan.

Moni muistaa varmasti 1980-luvun ja sen miten HIV tuli maailmaan. Silloin HIV-positiivisille diagnoosin saaminen oli sama kuin kuolemantuomio. Ja kuolema tuli juuri sen takia, että immuniteetin puuttuessa kuoli flunssaan. Nykyään onneksi ne hoidot on kehittyneet ja käsittääkseni heillä on ihan eri tavalla toivoa ja mahdollisuuksia jatkaa elämää. Syöpähoitojen keskellä kuitenkin ollaan yhä ihan sattuman ja onnen varassa; se yksi bussireissu tai kauppakäynti voi johtaa sairastumiseen ja kuolemaan. Syöpälääkäritkin sanovat, että silloin ei saa mennä julkisiin kulkuvälineisiin tai yhdenkään sairaan ihmisen lähelle.

Mullehan se käytännössä tarkoittaisi sitä, että ne mun rakastamat uimahallikäynnit loppuisi siihen. Siihen loppuisi ravintoloissa tai kahviloissa käymiset. Kirjastoissa, divareissa ja julkisissa pyörimiset. Sukuloimiset ja ystävien kanssa hengailut. Eikä siinä vielä kaikki - heh heh - vaan kuvaan astuu myös voimien katoaminen, hengenahdistus, se tunne, että taju lähtee koska tahansa, sekä mielialojen sinkoilut. Ja se tila kestää paljon pitempään kuin immuniteettivaje! Viime syövän kanssa sain viimeiset sytot itsenäisyyspäivän aikaan ja vasta joskus tammikuun alussa sain liikkua varovasti ihmisten ilmoilla. Paitsi että en jaksanut! Meni aika kauan siihen, että jaksoin esim kävellä edes 50 metriä. Eikä kaikki jälkimainingit ole vieläkään nyt, yli vuoden jälkeen hellittäneet.

Mutta mikäli rajoituksia taas tulee, on blogi tosi isossa roolissa elämässäni. Ilahdun aina kommenteista ja on ollut tosi mahtavaa, että moni sellainen, joka ei ikinä kommentoi, tulee sanomaan muutaman sanan! Siitä tulee sellainen olo, ettei ole yksin ja tukea löytyy paljon! Iso kiitos siis teille!

3 tai 6

 

Nyt lasketaan (taas) öitä lääkärin seuraavaan soittoon, joka on joko perjantaina taikka maanantaina, jos hän ei ehdi soittaa perjantaina. Syöpäpotilaita on paljon tutkittavana juuri nyt. Mitä lähemmäksi H-hetkeä mennään, sitä jännittävämmältä tuntuu. Pää on täynnä kysymyksiä, joita täytyy muistaa kirjoittaa ylös. Kuten että mikä rooli sillä Letrozolilla tässä kaikessa on ollut, että eikö se mulla autakaan vai olisko syöpä uusiutunut saman tien, jos en söisi letroja? Haittoja letroista on ollut sitäkin enemmän. Kuten oikean käden jänteen tulehdus yli 8 kuukaudeksi viime vuonna.

Ja että miksi sanotaan, että syöpäantigeenia ei tarkkailla, että se ei pidennä elinikää yhtään, vaikka sitä tarkkaillaan? Koska sehän tässäkin nyt on se indikaatti, joka viittasi syöpään ja jonka takia menin TT-kuvaan… että jos lääkäri ei olisi suostunut tammikuussakaan sitä mittaamaan, niin syöpä etenisi tässä kaikessa hiljaisuudessa ja olisiko tilanne sitten se, että syöpä huomattaisiin vasta, kun kroppa olis ihan täynnä syöpää, eikä mitään olisi enää tehtävissä?

Mua aina vähän mietityttää, kun sanotaan, että meillä on tosi hyvät syöpähoidot - no kyllä, ne itse hoidot on kyllä hyviä, ellei tapahdu mitään odottamatonta - mutta sitten kun se hoito loppuu ja sitä tippuu siihen seurantaan, niin se ei kyllä ole mun mielestä aivan kiitettävää. Lääkäreitä ei esim ole koulutettu havaitsemaan syöpäväsymystä, josta itekin luin vasta viime viikolla. Sitä, joka vaikuttaa muistiin ja tunteidensäätelyyn ja kaikenlaiseen. Itse tunnistan juuri nuo edellämainitut, mutta monilla on paljon muitakin oireita, jotka voidaan diagnosoida masennukseksi, vaikka sitä se ei ole.

Myöskään pyynnöstä ei tutkita kunnolla. Lähetteitä on vaikea saada ja pahimmillaan lääkäri on aivan muissa maailmoissa, eikä edes kuuntele mitä hänelle puhut. Mä oon valittanut jo 1,5 vuotta tästä yskästä, jota on etenkin aamuisin ja iltaisin. No keuhkot on röntgenkuvattu kerran, koska työterveyslääkäri halusi. Syöpälääkäri on vaan kuunnellut stetoskoopilla (pyynnöstä). Samoin olen jo yli vuoden valittanut, että vasemman puolen kylkiluiden alaosassa tuntuu outo tunne kun vetää keuhkot täyteen ilmaa. Ihan kuin siellä olisi jotain ylimääräistä tai niin kuin olisi pientä aristusta. Siihen ei ole reagoitu oikein mitenkään. Lääkäri monesti tunnustelee vatsan aluetta päältä, mutta en tiedä mitä siinä etsitään; pesäpallon kokoista kasvaintako? 

Olen aika peloissani ja turhautunut ja jonkun verran kitkerä. En silti voi muuta kuin odotella. Ja toivoa, että se operaatio tulee hyvin pian, vaikkakaan en usko olevani ihan leikkausjonon tärkeysjärjestyksen kärjessä, kuten viimeksi olin, koska syöpä oli levähtänyt munasarjoista maksan pinnalle ja sinne tänne vatsakalvolle. Nyt se ehkä on vain siinä kasvaimessa ja imusolmukkeessa. Ehkä.

Tampereella hengailua

 

Hengailin yks päivä Tampereella sellasella alueella, jossa en yleensä hengaile, eli rautatien toisella puolella, Tammelan kaupunginosassa, mutta ihan ratapihan tuntumassa.

Tavara-asema oli ennen ankean vihreä ja kaikkien tieremppojen ja muiden takia se lopulta myös siirrettiin alkuperäiseltä paikaltaan muutamia kymmeniä metrejä, jotta tie saatiin mahdutettua radan ja Tavara-aseman väliin, eikä tiehen tarvinnut tehdä mutkaa. No en tiedä oliko siinä paljon järkeä, ehkä. Ainakin sellainen kivitalon siirto maksaa sikana.

Tavara-aseman pihassa on myös nätti vanha puurakennus, jossa ennen asuttiin. Siis vielä aika hiljattainkin. Nyt siinä näkyy olevan ainakin ravintola.

Ihan näiden lähellä on myös vanha rautatieläisten rakennus, jossa on asuttu kai iät ja ajat. Edelleen siinä on asuntoja; tosin nykyään vain opiskelijoille.

Talo on ihana, mutta paikka ei niinkään. Talo jää teiden ja rumien kerrostalojen puristuksiin ja ainut plussa on tämä toisen puolen puisto. Joskaan sekään ei ole mitenkään huikaiseva.

Tämä kaikki on Tampereen kaippa korkeimman asuinrakennuksen Luminaryn kainalossa! Siitä voipi jokainen katsoa millaista sillisalaattia arkkitehtuurin piirissä nykyään saadaan aikaan. No, Tampereella tosin on monia alueita, joissa on vanhoja talokokonaisuuksia säilynyt, kuten Pyynikki, Pispala, Nekala, Viinikka, Petsamo ja Käpylä (taikka ’Lappi’). Sitä taas ei kauheasti ole esim Turussa, jossa purkutauti on riehunut törkyläisesti!

Elämässä pitää olla hulluutta!

 

Tuo olkoon uusi mottoni! Ja koska tässä joka tapauksessa täytyy ainakin viikko odotella taas, ennen kuin tulee mitään lisätietoa toimenpiteistä, hoidoista ja jatkosta ylipäätään, niin yhtä hyvin tässä voi revitellä ihan täysillä siihen asti. Sekoilla niin, että aika hurahtaa, eikä muista syöpää ihan joka saakelin sekunti. Koska tässä viimeisen vuoden ja yhdeksän kuukauden aikana syöpä on ollut mielessä joka ikinen päivä. Jos sen joskus saankin mielestäni häädettyä hetkeksi, niin sitten silmät osuu lööppiin, tulee mainos jossa mainitaan ’syöpä’, taikka joku bussissa istuva tilittää toiselle miten jollain x:llä on nyt syöpä. Ei sitä vaan voi välttää kovin pitkään.

Edellisessä blogitekstissä jäin itkemään sinne Hämeenkadulle. Lääkäri kysyi multa langan päässä empaattisesti, että pärjäänkö mä nyt, etten kulje auton alle, tai lähde ajamaan autolla itse. Hän osaa kohdata potilaan lämpimästi ja aidon välittävästi! No, onneksi jälkikasvuni oli siinä vieressä ja meillä oli jo valmis suunnitelma päivää varten. Pyyhin kyyneleet ja aloin kerrata lääkärin sanomia asioita. Samalla päätin, että nyt on aika mennä UFFille ja toteuttaa monen vuoden pituinen haave. Että NYT on aika ekstralohdutukselle! Ja se on kuulkaa sellainen haave, että ostan sieltä hääpuvun! No enhän mä siis naimisiin nyt ole menossa (koska olen ollut jo 14 vuotta naimisissa ja 24 vuotta saman miehen kanssa yksissä) vaan hääpuvun tarkoitus on päätyä materiaaleiksi erilaisiin tuunauksiin. Pinterest on täynnä monenlaisia ideoita, joita haluaisin kokeilla!

UFFilla sattui olemaan juuri tasarahapäivät, eli kaikki vaatteet maksoivat vain 6€, myös ne hääpuvut! Jess! Silmät soikeina selasimme hääpukuja; mustaa, vihreää, maitokahvinvaaleaa ja useita valkoisia. Lopulta päädyin yhteen valkoiseen, koska siinä on eniten kangasta ja se on kaunis! Siitä saan hinta-hyötysuhteessa eniten irti. Ja mulla on sellaisia väriaineita, joilla voi värjätä mitä tahansa tekokuituakin. Hääpuku muovikassissa jatkoimme suunnitellusti uimahalliin, jonka pukuhuoneessa sain päähäni, että mäpäs kokeilen sitä hääpukua, jos se vaikka edes ihan pikkuisen mahtuis mun päälle! Ja piru vie, sehän mahtui!! Jälkikasvu kiskoi korsetinnyörejä tiukemmalle ja minä säteilin. Sitten kiepuin peilin edessä ja ihastelin, että kylläpä on kaunis! Voitte vaan kuvitella miten ihmetteleviä silmäyksiä meihin luotiin! Olen varmasti universumin ainut, joka sovittaa hääpukua uimahallin pukuhuoneessa! Kyllähän mä muutamalle sanoin naurussa suin, että tämä on kuulkaa vain kuuden euron löytö UFFilta, koska nyt pitää revitellä syöpädiagnoosin vastapainoksi! No sittenhän ne vasta katsoivat silmät ymmyrkäisinä…

Mutta nyt, koska puku mahtuu päälle, näen itseni haahuilemassa kesällä puutarhassa tuossa hääpuvussa. Jos ihan hulluuksiin mennään, niin ehkä laahustelen lakeuksilla jonkun heinäladon liepeillä taikka kesäyön täysikuussa jossain rannalla. Sellaisia aikuisten prinsessaleikkejä. Ja sen jälkeen raksin sen paloiksi ja teen siitä paljon uusia kivoja juttuja. Pahassa paikassa voin leikkoa sen vaikka käärinliinoiksi. Olisipa kyllä maailman kauneimmat käärinliinat! Haastan teidät kaikki tarttumaan mottoon, että ’elämässä pitää olla hulluutta!’ Sillä lailla hyvällä tavalla! Jos vain on jaksamista. Ja kyllähän sellainen piristää. Täytyy sanoa, että ensimmäisen syöpädiagnoosin aikaan mulla ei olisi ollut jaksamista, mutta nyt jollain oudolla lailla on.

Silläviisii sitte

 

Odotin koko torstai-päivän lääkärin soittoa, jota ei kuulunut. Olin vähä närkkis ja stressi-ihottuma kutisi. No perjantaina olin sovitusti kaupungissa ja päätin laittaa viestiä sairaalaan. No, eipä sinne voinutkaan mitään viestiä laittaa. Sitten päätin soittaa Taysin naistentautien polille ja joku vastasi kiireisen kuuloisena. Selitin asiani, että lääkärin piti soittaa torstaina siitä koepalasta, mutta hän ei soittanut. Hoitaja sanoi jättävänsä viestin lääkärille, koska lääkäri oli juuri sillä hetkellä jossain kokouksessa.

Olin just Sokoksen kemppariosaston huudeilla, kun puhelin soi ja vastasin. Lääkäri. Koska Sokkarilla oli just 3+1-päivät ja kauhee kuulutusten kailotus, niin sanoin lääkärille, että siirryn tuohon ulos, mutta voit kyllä puhua. Menin sitten Hämeenkadulle nojaileen seinään ja siinä mä sit itkin kun sain kuulla ne uutiset. ’Valitettavasti syöpä se taas on. Siinä alavatsan kasvaimessa ja todennäköisesti myös siinä imusolmukkeessa, joka oli suurentunut.’

Ensi perjantaina on lääkäreiden kokous, jossa he päättävät uusien syöpätapausten hoidosta ja mulle soitetaan perjantaina tai maanantaina, koska tapauksia on paljon. Luultavasti on tulossa leikkaus, tai sytot tai sädetys - taikka ne kaikki. Ja kun miettii pidemmälle, niin sittenhän luultavasti en taas voi liikkua ihmisten ilmoilla juurikaan, koska immuniteetti romahtaa. Vietän kesäni siis metsässä. Ehkä kaljuna. Saatana!

Ei mulla muuta. Vituttaa niin että sielu halkee!

Odottelua ja elokuvia

 

Viimeiset hetket odotella syöpälääkärin soittoa. Ei paljon yllätä, että käteen puhkesi illalla ihottuma, joka selkeesti korreloi jännityksen kanssa. Etuilin tosin jo eilen vähän ja menin katsomaan omakannasta sitä syöpäantigeenilukemaa, joka oli tällä kertaa 168. Sen kehitys siis tässä alkuvuoden aikana on ollut 151 / 189 / 168 ja se viitearvo on muuten 0-35, eikä 30, kuten välillä ehkä väitin. No joka tapauksessa lukema oli nyt laskussa ja olo oli jumalattoman helpottunut! Syöpälääkäri selittää sen sitten soittaessaan, samalla kun kertoo mitä koepalasta ehkä löytyi tai oli löytymättä. Odotanpa toistakin soittoa, eli Taysin kuntoutusohjaaja soittaa tänään. Ja ei kahta ilman kolmatta, niin ilmeisesti TK:n hoitaja soittaa, jotta voimme varata aikaa johonkin lähetteiden toiseen päähän. Eli aika rikkonainen päivä tulossa ja keskittymisestä ei tietoakaan; ainakaan mitään järjestelyitä ja tavaroiden roudauksia on turha ajatella.

Odottelu on aina pirullista. Otin eteeni kynsilakkapulloja, jotta voin töhriä itseäni tässä odotellessa. Ja murukahvia (double choco) ja bonustyttären tekemää herkkugranolaa turkkilaisen jogurtin kanssa. Ja koska aurinko paistaa niin ihanasti, tuli ihan sellainen olo, että joku kirjakin tähän tarvitaan. Ja nyt on juuri se hetki, kun mun tekee mieli lukea Toven Kesäkirjaa! Kävin katsomassa ’Kesäkirjan’ elokuvissa hiljattain ja voi että miten se oli sielun mukainen - niin kun sanotaan että joku maku on ’suun mukainen’ niin tämä osui sieluun! Juuri sellaista rauhallista ja erikoisia asioita tapahtumatonta hiljaista ja viipyilevää kesänviettoa, aurinkoa, sadetta, myrskyä, ukkosta, lintujen huhuilua, aamu-usvaa, iltaruskoa ja paahdetta vielä kaiken päälle. Juuri sellaista, jota minäkin aina mökillä (ja lapsuudenkodissakin) koen. Rauhaa, luontoa ja hiippailua mielijohteen mukaan. Kukkia ja hienoja käkkyräoksia ja kalliota ja sen semmoista. Te kaikki, joilla on vähän villimpi mökkipiha, ymmärrätte tämän.

Olen katsonut myös muutaman muun elokuvan ihan lähiaikoina. Yksi niistä on ’Rajalla’, joka tuo aika hyvin esiin sen kokonaiskuvan, joka pienellä paikkakunnalla ryssän kainalossa elellessä on. Olen kuullut heikäläisten sanovan, että täällä lännessä sitä ei edes ymmärretä mitä se on, mutta sanoisin, että me pohjalaiset kyllä ymmärrämme. Ryssä miehitti meidän maitamme ja mantujamme vuosikausia kiduttaen ihmisiä ja ryöstäen lapsia ja nuoria mukaansa - esimerkiksi rakentamaan Pietaria, silloin 1700-luvun isonvihan aikaan. Kun tuollainen hyökkäys tapahtuu yhdeltä suunnalta tarpeeksi monta kertaa, se teippautuu sieluun ja istuttaa pysyvän epäluulon mieliin. Siellä tavalliset ihmiset on ihania, mutta se hallinto ja se aivopesu saa kyllä kamalia aikaan.

Toinen elokuva oli ’Valitut’, joka kertoo hihhuliryhmästä 1930-luvun Pohjois-Suomessa. Sekopäistä touhua ja päätäni pudistellen katsoin elokuvaa. Todella hyvin tehty kuvaus, mutta itse asia saa kuohuksiin kyllä! Tätä suosittelen, mikäli se vielä jossain menee. Sitten olen käynyt katsomassa myös ’Kovia totuuksia’, joka oli vähän ahdistava ja vähän huvittava elokuva kahden hyvin erilaisen sisaruksen elämästä. Loppu jäi roikkumaan ärsyttävästi ilmaan. Jotenkin tämä jätti vähän kylmäksi. Tykkään kyllä elokuvissa käymisestä ihan hurjasti! Jos elämä olisi pelkkää elokuvia, kirjoja, taidetta, arkkitehtuuria, vanhoja esineitä, vintagevaatteita, smootheja, kahveja, susheja ja aurinkoa, niin avot sittenkin!

Kirjapinosta; Vitsaa säästämättä

 

Nykysarjakuvaa kokeellisesti. Olen perinteisesti sellaisen klassisen sarjakuvan ystävä, niin kuin Aku Ankka, Tintti, Lassi ja Leevi, Kati ja Jalo… mutta olen kyllä kiinnostunut myös modernimmasta otteesta. Siksi sieppasin tämän Nanna Johanssonin albumin divarista ja hörähtelinkin sille laajalti. En varmaan silti nyt vaihda genreä tuosta vaan, mutta joskus kannattaa kyllä silmäillä muutakin kuin tuttua ja turvallista. Tässä muutamia otteita, jotta pääsette käsitykseen. Kutkuttavia hoksauksia, joista nautin nauraen.

Vittumaisuuden universumi on ehkä sittenkin olemassa

 

Tähän olen päätynyt, sillä se tapahtuu aina, vuodesta toiseen, kun ajattelen jotain - ihan siis salakavalasti aivoissani livahtaa ajatus, johon olen lähes syytön - niin se kääntyy itseä vastaan nanosekunnissa ja viimeistään ensi viikolla. On se kumma. Ei selity millään muulla teorialla, kuin tuolla otsikon mukaisella. Vai pitäisikö tulkita niin, että joku joka todella vihasi minua kun olin tyyliin kaksivuotias, ryhtyi henkioppaakseni tuonpuoleisessa ja käristää elämääni nyt ihan huolella? Ei, koska kukapa nyt taaperoa vihaisi ja sille sitten kostaisi vielä pitkin elämää! No ehkä joku todella sairas, mutta en usko, että tuttavapiirissämme oli ketään niin limaista tyyppiä.

Mutta tässä minä nyt olen, viimeisimmän vittumaisuuden porraspäässä. Sisään vaan ja sitä rataa, vai mitä. Ajattelin nimittäin just viime viikolla, että onpa kiva kun suonikohjut ei ole antaneet merkkiä itsestään, vaikka operaatiosta on kutakuinkin vuosi. Luin nimittäin, että ne tapaavat uusiutua ja joskus jopa jo vuodessa. Ajattelin silloin, että ei kai kukaan nyt niin epäonninen liene, että jo vuodessa kaikki uusiutuu! Ja nyt, juuri kun ehdin ajatella, että kivaa - , niin nyt oikeassa jalassa tuntuu omituista suonikohjumaista tunnetta. Sellasta epämiellyttävää sanoinkuvaamatonta typerää tunnetta. Ihan uudessa paikassa vieläpä! Hoh hoijaa. Sitä aina sanotaan, siis nykyään aina, että ’universumi sitä ja tätä’, universumi kuulee ja vastaa. (Uskovaiset sanoo sitä jumalaksi. Me muut universumiksi.)  Ja niin varmaan kuuleekin ja vastaakin, mutta miksi se on mun kohdalla tuollainen käänteinen kusipää? No kokeillaanpa; ”Onneksi ei kuitenkaan ole isorokko iskenyt!” Ja katsotaanpa vaan koska se karkaa laboratoriosta juuri minun kimppuuni. Luultavasti ensi viikon tiistaina kello puoli kaksi.

Sitten on se enkelihössötys, jos olette kuulleet. Eli jos näkee höyhenen jossain, niin ’enkeli kävi täällä ja jätti merkin.’ Niinkuin että suojeluksessa olet! Jaaha, pistää vaan miettimään, että onko enkelit jotain barbin kokoisia, kun ne höyhenet on aina jotain pikkuhöyheniä, eikä esim 80cm pitkiä komeita sulkia, joilla enkelin luulis lentelevän? Ihan sama mihin kukin uskoo ja itsekin pidän mielen avoimena, että jos jotain tapahtuu, niin voihan se olla jotain erilaistakin. Aina kun musta kissa matelee tien yli, sanon kääk ja mietin, että huh mitä nyt! Mutta ne höyhenet. Niitä on jostain ihmeen kananpesästä varissut tielle viime aikoina. Huomioin ne kyllä, mutta en ryhdy kiitosrukouksia latelemaan. Vaan viime viikolla oli kyllä aika outo höyhenhavainto. Olin kiskomassa pyykkiä koneesta kun yhtäkkiä ilmoille leijaili höyhen. Se oli ollut pesukoneessa ja putkahti sieltä, kun otin trikootunikoitani kuivumaan. En keksi yhtään loogista selitystä sille, että miksi tunikani matkassa olisi höyhen?! Se ei varmasti ollut siinä, kun kokosin pyykit kainaloon ja vein ne pyykkikoriin ja sitten se oli siinä, kun kiskoin pyykit pois koneesta.

No, mun henkilökohtainen villi veikkaus tämän kaiken suhteen on kyllä se, että tuolla yläilmoissa (tai toisissa dimensioissa, what ever - ) on taivaallinen Putin ja taivaallinen Trump, jotka pelaa meillä jotain pirullista shakkia. Tai mitä peliä onkaan. Nauravat siellä ja katsovat, kun me toljaillaan täällä. Mä olen aika saletti siitä, että ne on myös käyneet avaruusaluksellaan maassa joskus muinaisina aikoina ja siitä ihmispolot on alkaneet kirjoittaa muistiinpanoja. Että jeesus kävi täällä ja kuka ikinä. Ei käynyt, se oli se taivaan kusipää, jolle on ihan sama mitä sä sekoilet täällä. Sä olet niiden kauniit ja rohkeat, sekä salatut elämät, et mitään muuta. Iltapäivähuvia siinä lounaan ja viskipaukun välissä. Joskus vähän unisilla aivoilla pelattu hähmäinen peli, joskus skarppi ja kristallinkirkas, mutta aina silti vain peli ja hupi. Ei mikään erityinen. Että ole hyvä vaan.

Jäähileessä tarpomista

 

Syövän ja syöpäpelon kanssa eläminen on kyllä semmosta, että voi perhana! Mutta voin sanoa karaistuneeni tän reilun puolentoista vuoden aikana aika lailla. En enää hajoa itkuun välittömästi, kun vastaan tulee sana ’syöpä’. Ja sehän tulee ihan joka paikassa ja koko ajan. Mainoksissa, kirjoissa, elokuvissa, jopa piirretyissä, joissa joku animaatiokissa sanoo: ’Tässä on Mauku, hän on orpo sillä hänen äitinsä kuoli häntäsyöpään!’ Kiva. Voit vain lohduttautua sillä, että sinulla ei ole häntää. Tuttavapiirissä yhä useampi sairastuu syöpään. Tai muistisairauteen. Tuntuu, ettei mitään muita sairauksia enää olekaan! Kuka enää sairastuu tavalliseen rehelliseen lavantautiin, koleraan, lepraan tai edes isorokkoon? Niihin  minun nuoruudessa kuoli joka toinen luokkatoveri ja nyt nämä tutut ja turvalliset vaivat on vaihdettu syöpiin ja muistisairauksiin, joita vastaan tuskin voi edes taistella. No miettikää nyt, jos olisi vaikka lepra, pääsisi heti asumaan arkipelagiin, ikuiseen lomakotiin ihanassa saaristossa! Vähän niin kuin Tove Jansson eleli Harussa. Yritäpä syövän kanssa päästä edes kuntosalille, jossa voisit edes silmät kiinni kuvitella pyöräileväsi ihanassa auringonpaisteessa pitkin saaristoa. Ei onnistu!

 Näillä nykyisillä pääsee sytostaattiin, jossa annat jonkun pistää itseesi myrkkyä, niin että melkein kuolet, mutta et kuole, kun kuoletkin vasta sitten kun tauti kaikesta myrkystä huolimatta levähtää. Taikka jos olet muistisairas, pääset johonkin unohdetun terveyskeskuksen käytäville hoitajien tönimäksi. Kuvittele nyt, että heräät joku aamu ja sun ympärillä ollaan yksmielisiä siitä, että sun aivoissa ei tapahdu enää mitään! Vaikea siinä on väittää vastaankaan kuulkaa, kun muut tietää kaiken paremmin. Ja jompi kumpi suhun iskee, se on ihan varmaa. Ja miten ne tämän perustelee? Että nykyään eletään niiin vanhoiksi! Siinä kaikki! Paitsi, ettei eletäkään, kun ehditään ensin kuolla niihin syöpiin! Ja että itsepä hankit syöpäsi. Joit, poltit, söit ne palaneet grillimakkarat ja ainakin olit negatiivinen aamusta iltaan. Että olisiko vaan kannattanut hymyillen kantaa se kolera, että tämän siitä nyt saa! Ja missä kohtaa multa kukaan kysyi mitään?

Tietysti olen visuaalisena ihmisenä juuri nyt erittäin kiinnostunut siitä kuva- ja värimaailmasta, joka vatsanahkaani ilmestyi koepalan ottamisen jälkeen. Se kyllä tosiaan näyttää siltä, kuin jääkairalla olisi vähän veivailtu, eikä siltä, että otanpa tässä muutaman näytteen neulalla! Mustelma on noin 20x5 cm ja veikeän siksakkinen, joka tietysti johtuu siitä, että vatsani on täynnä raskausarpia. Väreinä vihertävänkeltaista, oranssiin vivahtavaa punaista ja luumunviolettia. Voin retostella uimahallimummoille olleeni rasvaimussa, vaikka ne ehkä arvaakin, että tuo on vaan aivosumussa, koska ei ole ampiaisvyötäröstä tietoakaan. Ennemmin ehkä merimakkaravyötärö, jonka lanseeraan käsitteenä täten. Näinä kehopositiivisuuden kulta-aikoina se on yhtä himoittava kuin ampiasivyötärökin kuulkaa! Näin muuten juuri unta, että teinityttöjen uusi muotivillitys oli kulkea pikkuhousuissa ilman mitään muita alavartalon vaatteita. Luojan kiitos ne oli niitä vanhemman mallin pikkuhousuja, eikä stringejä. Päivittelin unessa, miten kaikki voi olla niin päälaellaan, sillä oma painajaiseni teininä olisi todellakin ollut ilmestyä julkiselle paikalle vain pikkuhousuissa! Näenhän vieläkin painajaisia siitä, että lähdin kouluun vahingossa pelkissä sukkahousuissa ilman hametta tai pillifarkkuja. Sitä painajaista nämä nykyajan nuorisolaiset eivät ainakaan tule koskaan näkemään, sillä he käyvät pelkoja päin urhoollisesti leuka pystyssä! Miten minä en sitä aikoinaan tajunnut? Että kohtaa pelkosi pukemalla ne perhanan sukkahousut ja menemällä sinne ulos, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut! Älykästä.

Tämä alkava viikko näyttää siltä, että jälleen mennään yksiin verikokeisiin. Jos sulla on valtava piikkikammo, niin syöpädiagnoosin saadessasi voit välittömästi asettua ydinjunan eteen makaamaan, sillä pistoksia tässä tulee kyllä enemmän kuin näkkileipää ala-asteella aikoinaan. Vaikka siihenkin tottuu. Ei ydinjunaan, vaan verikokeisiin! Jo kohta alat väsätä exeliä erilaisista arvoista ja liityt facen verikoe-ryhmään ja haluat jopa vaihtaa kokemuksia niiden keskikaupungilla hengaavien narkkareitten kanssa, mikäli asut kaupungissa. (Muussa tapauksessa lue ’kirkonkylillä hengaavien’). Ja myöhemmin tällä viikolla odotellaan taas verikokeitten tuloksia kädet vapisten ja vatsa sekaisin. Ja sitten on vielä lääkärin soittoaika ja kuntoutusohjaajan soittoaika. Katsotaan mitä kivaa niistä urkenee. Tällä viikolla ehdin siis olla kotonakin muutamia päiviä ja saan ehkä konttoria taas hitusen edistymään. Ja mun täytyy myös ihan tosissaan ryhtyä miettimään plan B:tä kaupunkipäiviä varten, koska on taloudellisesti ja painonkin kannalta ihan kestämätöntä ryystää niitä sangon kokoisia rasvaa ja sokeria pullistelevia cappuccinoja ja latteja aamusta iltaan. Täytyy ryhtyä tekemään eväitä ja käyttää ne kahvilarahat vaikka kuntosaliin sitten tuonnempana.

Mältinrannan maaliskuu

 

Olkoon tänään taidesunnuntai! En ole aina tykännyt abstraktista taiteesta. Olen suorastaan inhonnut kaikkea ei-esittävää. Nyt huomaan, että tykkään erittäin kattavasti kuvataiteesta! Lempimaalareitani tietysti edelleen on kultakauden mestarit, kuten Gallen-Kallela, Danielson-Gambogi ja kumppanit. Rakastan valokuvantarkkoja tauluja. Huvitun tauluista, joissa on joku juju. Tykkään lämminhenkisistä tai inhorealistisista teoksista. En edes osaa sanoa mistä en tykkäisi. Ehkä sellaisia on eniten naivismin ja kubismin kentillä. Ihastun aina esim kaupunkikuviin taikka Aivazovskin meriin. Pinterestissä on kokonainen taidemaailma; siellä on maalauksia, joissa on pelkkä tyhjä huone (lemppareita!), taikka ketsuppipullo. Pöydällä pelkkä chili taikka kuvassa vessan lavuaari kaikkine rytöineen. 

Taide on kiehtovaa niin monella tapaa, ei sen tarvitse olla sievistelevää ja tarkkarajaista. Kuten elokuvatkin; pidän hyvin monenlaisista elokuvista, poislukien murhakidutuselokuvat. Tai musiikki; pidän hyvin monenlaisesta musiikista, poislukien lahkolaisjollotukset taikka örinä-hc, jota kyllä kuuntelin joskus. Tällä kertaa vaikutuin Mältinrannassa suunnattoman suurista teoksista, joissa oli maalia (tai jotain) jopa 5cm paksuina klöntteinä, joissa oli piilossa hanskoja, taikka joku hassu yksityiskohta, joka tuli esiin ihan läheltä.

Laukontorin vintageliike

VintageShivaExhale-liike Tampereen Laukontorilla on vuosi vuodelta kiinnostavampi! Tunnelmaa, vaatteita, laukkuja, kenkiä, koruja, astioita, valokuvakehyksiä, kahvia, itse tehtyä mehua ja hänen korkeutensa kissa nimeltä Kissa. Suosittelen lämpimästi!