On pakko myöntää itselleen, että poikavuodet ovat taaksejäänyttä elämää. Ajatus tuli 36-vuotiaan Samuli Vauramon mieleen siinä vaiheessa, kun Kääntöpiste-elokuvan toimintakohtaukset vaativat toisenkin lääkärireissun.
Elokuva kertoo kolmesta ihmisestä, joiden kohtalot sotkeutuvat peruuttamattomasti toisiinsa sattuman, huonon onnen ja hätäpäissään tehtyjen surkeiden valintojen seurauksena.
Vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti toimintaelokuva, vaan toiminnallinen psykologinen jännityselokuva, joutuivat näyttelijät koville. Etenkin, kun piti paeta ja painia viiltävässä pakkasyössä – tai vaikkapa tapella liikkuvassa autossa, kuvailee Samuli Vauramo.
– Käsikirjoituksessa tappelu voi olla vain parin rivin kuvaus, mutta sitten kun sitä kuvataan vaikka kuusi tuntia, niin se on aika haastavaa. Sitä löysi itsensä selittelemästä lääkärille, että mitä oikein on tullut tehtyä, kun selkä ei taivu, muistelee Vauramo.
Vauramo naureskelee, että vielä hassummin olisi käynyt, ellei hänellä olisi aina ollut tapana pitää kropastaan huolta.
– Siinä tapauksessa lääkärillä olisi ehkä käyty vain kerran. Siellä olisi vihelletty peli poikki.
Toisaalta juuri Jeren roolin toiminnallisuus oli yksi syy siihen, että Samuli Vauramo todella halusi päästä mukaan Simo Halisen uutuuselokuvaan. Hahmolla oli samanlainen pitkä historia kamppailulajien parissa kuin Vauramolla itsellään. Aiemmin näyttelijä ei ole päässyt käyttämään taitojaan valkokankaalla.
Käsikirjoituksessa oli Vauramon kannalta toinenkin herkullinen porkkana. Kääntöpisteessä puhutaan enemmän englantia kuin suomea, ja Vauramo on suorittanut elokuvanäyttelemisen jatko-opintoja ulkomailla englanniksi. Ilman niitä Jeren näytteleminen olisi ollut vähintään haastavaa.
– Vieras kieli ei ole tunnekieli. Kun ei ole itkenyt lapsena äitiä englanniksi, on vaarana se, että sanoo vuorosanat samalla, ennalta harjoitellulla tavalla joka kerran. Silloin kontakti näyttelijöiden välillä jää puiseksi. Olen todella kiitollinen siitä, että olen tehnyt opiskeluissa sen ennakkotyön.
Vauramo sanoo, että jos hän uskoisi unelmaroolin käsitteeseen, tämä olisi sellainen.
– Käsikirjoitus on todella vaikuttava, sellainen, jossa pääsee laittamaan kaiken osaamisensa peliin. Olisin ollut hullu, ellen olisi halunnut tehdä tätä elokuvaa.
Vaikka rooli vaikuttaa Vauramolle kirjoitetulta, hän sai tehdä tosissaan töitä sen saamisen eteen.
”Aivan helvetin hyvä kolmikko”
Kääntöpiste-elokuvan keskiössä on joukko, jonka muodostavat maailmaa hämärähommissa kiertänyt Jere, lapsensa isää pelkäävä Vera ja paperiton pakolainen Francis.
Ohjaaja Simo Haliselle oli äärimmäisen tärkeää, että näyttelijöiden välinen jännite toimisi täydellisesti.
– Näiden ihmisten välillä on eräänlainen tikittävä elementti, tai oikeastaan useampia. He joutuvat koko ajan peittelemään tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Kaikki uudet asiat kasaantuvat vanhojen päälle ja saavat heidän elämänsä muuttumaan hetki hetkeltä hankalammaksi. Lopulta heidän on pakko reagoida siihen.
Koekuvauksia järjestettiin useita kierroksia ja kohtauksia kokeiltiin tuntikausia eri näyttelijäyhdistelmillä., kunnes Halinen sai kokoon mielestään täydellisen kolmikon. Vauramon lisäksi elokuvan keskeisissä rooleissa nähdään Laura Birn ja ruotsalaisnäyttelijä David Nzinga.
Halisen mielestä tämän sukupolven näyttelijöillä on kameralle esiintyminen verissä. Vielä parikymmentä vuotta sitten näyttelijöiden kanssa oli lähdettävä elokuvailmaisun perusteista liikkeelle.
– Kolmekymppisistäkin jotkut ovat huonompia ja jotkut parempia, ja tämä kolmikko on aivan helvetin hyvä. Nykyisin kameralle näyttelemisessä teatteria suurempi vihollinen on sellainen saippuanatura, jonka äärellä nuoret ovat kasvaneet. Siinä ollaan näennäisesti luonnollisia, mutta aika latteita. Se ei sovi minulle.
Illuusioton sukupolvi välitilassa
Junat ovat jo kauan jyskyttäneet Simo Halisen mielessä. Vuosien varrella hänelle on kertynyt tukku novellimaisia kertomuksia, joista kaikki sijoittuvat junaan.
Vaikka niistä ei syntynyt käyttökelpoista kokonaisuutta, alkoi yksi tarinoista elää omaa elämäänsä. Siinä kolme hyvin erilaista nuorehkoa miestä päätyy yöjunassa samaan makuuhyttiin. Siitä muodostui Kääntöpisteen lähtötilanne.
Halisella oli myös halu tehdä tarina, joka nojaisi arkkityyppeihin: antiikin näytelmiin, lännenelokuviin ja murhaballadeihin; sellaisiin, joissa kauheita asioita ei seuraa katarsis toisin kuin usein elokuvissa.
– Näissä lajityypeissä katsoja joutuu seuraamaan hahmoja nimenomaan yksilöinä heidän luonteidensa kautta. Ihminen nähdään tekemässä ratkaisuja hyvin vaillinaisten tietojen pohjalta.
Halinen ei lähestynyt käsikirjoitusta teemasta lähtöisin, vaan loi hahmot ja antoi niiden elää aikansa omaa elämäänsä; tehdä valintoja ja virheitä. Paperiton Francis oli olemassa jo vanhaa perua. Hän ilmestyi päähenkilöksi käsikirjoitukseen, jonka Halinen päätyi sittemmin hylkäämään.
Jussi-palkittu käsikirjoittaja ei halua päästää käsistään tekstiä, jonka takana ei pysty seisomaan täysin selkä suorana.
– Tajusin tuottavani jotain sellaista, minkä kaikki jossain mielessä tietävät jo, vaikka teksti syntyikin ennen turvapaikanhakijoiden suurta aaltoa. Tajusin, että hyvä, ainakaan minun ei tarvitse enää käsitellä tätä.
Yhteiskunnallisen manifestin tekeminen tai sosiaalisten ongelmien kuvittaminen ei muutenkaan tuntunut Halisesta kiinnostavalta.
– En silti vältellyt yhteiskunnallista teemaa. Näillä ihmisillä on ongelmia, jotka varmasti voisi laittaa jonkin ison otsikon alle, ja julistaa, että tätä on nykyaika. Olisi mahdollista tehdä reportaasinomainen tutkielma, millaista on elää päälle kolmekymppisenä tässä maanosassa, mutta minä en halunnut tehdä sitä.
Sen sijaan Halista kiinnosti se, miten illuusioton häntä parikymmentä vuotta nuorempi sukupolvi on. Havainto näkyy Kääntöpisteen hahmoissa.
– He kaikki ovat jo tehneet virheitä ja maksaneet niistä, ja sitten he tekevät lisää virheitä, vaikka voisivat korjata asioita reagoimalla oikealla tavalla oikeissa tilanteissa. Se ei vain ole kovin helppoa.
Halisen mielestä kolmekymppiset ovat usein myös juurettomia ja jonkinlaisessa välitilassa; jostain tulossa, mutta eivät vielä tiedä, minne menossa.
Ja sellainen ihminen voi päätyä kohtalon paiskaamana esimerkiksi Ouluun.
Eksoottinen Pohjola
Kääntöpisteen yöjuna kulkee kohti kylmää. Sen kuljettama tarina päätyy pohjoispohjanmaalaisen kaupungin pimeille kaduille ja jäiden seassa puskevalle Hailuodon lautalle.
Valinta haiskahtaa vahvasti Nordic noir –lajityypille, jonka muun muassa valtavan suosittu Silta-sarja on tehnyt muodikkaaksi.
Ohjaaja Simo Halinen ei ainakaan tunnusta taktikointia. Hänen mielestään yleisö on jo läpikyllästetty pohjoisella eksotiikalla, eikä siitä ole enää myyntiartikkeliksi.
– Tammikuinen Oulu, jossa on kaksikymmentä astetta pakkasta ja pimeää, on kyllä eksoottinen. Se on kuitenkin eksoottinen eri tavalla kuin me ehkä kuvittelemme. Se on kaupunki kaupunkien joukossa. Ihmiset elävät siellä arkeaan, mutta huomattavassa pimeydessä.
Ouluun mentiin, koska tarina vaati.
– Pohjoinen kaupunki keskellä talvea on junan lailla tavallaan suljettu tila, eräänlainen kupla tai näyttämö. Lisäksi pimeys ja keinovalo sopivat henkilöiden mielenmaisemaan. Elokuvasta olisi tullut hyvin erilainen, jos se olisi kuvattu huhtikuisessa Turussa.
Isän rooli hirvitti etukäteen eniten
Samuli Vauramo ei toimintakohtauspuheistaan huolimatta ole näyttelijänä vielä ikämiessarjaa. Yhden merkittävän, varttumiseen liittyvän virstanpylvään hänen uralleen Kääntöpiste kuitenkin toi: Vauramo siirtyy elokuvan myötä nuoren sankarin roolista isäsektorille.
Vauramon roolihahmo Jere joutuu palaamaan maailmalta Ouluun, koska hänen alakouluikäisen poikansa äidistä ei ole enää vanhemmaksi. Ei sellaiseksi ehkä ole Jerestäkään, mutta yritys on kova.
Lapsetonta Vauramoa isän näytteleminen jännitti etukäteen kaikkein eniten.
– Mietin todella paljon etukäteen sitä, löydänkö isällisyyden ja saadaanko se puoli elokuvasta toimimaan. Onneksi käsikirjoitus tarjosi siihen todella paljon apua: Jerelläkään ei tavallaan ole ollut lasta kuin vasta hetken aikaa ja hänkin vielä hakee sitä, millainen isä on. Se oli aika armollista.
Vauramon mielestä oli ihailtavaa seurata, miten Simo Halinen ohjasi Jeren Saku-poikaa näytellyttä Wäinö Pylkkösta ja Veran 3-vuotiasta lasta esittänyttä tyttöä.
– Jokainen asia, mitä lapset sanoivat, otettiin vastaan. Lasta ei koskaan sivuutettu, vaan heidän kanssaan juteltiin ja heitä kuunneltiin. Uskon, että kuvauksissa lapset kokivat olevansa aivan samalla tasolla kuin kaikki muutkin.
Aikuisen, koulutetun näyttelijän kanssa voi luottaa siihen, että ollaan suunnilleen samalla aaltopituudella, ja asioita voi kokeilla eri tavoin kuin lapsen kanssa työskennellessä, Vauramo kuvailee.
– Lapsinäyttelijälle pitää luoda se maailma, jossa ollaan. Lapset eivät tietenkään jaksa säilyttää huomiota yhtä kauan kuin aikuiset ammattilaiset, vaan kyselevät parin oton jälkeen, että eiks tää jo ollut tässä? Jos ei ollut, niin on löydettävä tapa, jolla kohtaus saadaan toimimaan.
Vauramo rohkaisee muitakin maailmalle
Jos joku juttu vähän pelottaa, se kannattaa tehdä, Vauramo tuumii - on kyse sitten lapsen kanssa näyttelemisestä, vieraalla kielellä tulkitsemisesta tai oman kehon haastamisesta.
– Jos joku suomalaisnäyttelijä yhtään miettii, että kannattaako haastaa itseään lähtemällä maailmalle, niin sanoisin, että ehdottomasti! Se on yksi parhaista tavoista kehittyä, että tekee jotain, mitä ei ole ennen tehnyt.
Viimeisimmän roolinsa Vauramo on tehnyt Suomessa. Se on Taavi Soininvaaran kirjoihin perustuva vakoilusarja Ratamo, joka nähdään C More –suoratoistopalvelussa syksyllä.
Yhdysvalloissa nykyisin asuva näyttelijä on esiintynyt muun muassa toimintaelokuvassa The American ja indieleffa Autumn Bloodissa. Hän sanoo menevänsä ihan minne tahansa hyvän tarinan takia.
Elokuvan tekeminen on lopulta hyvin samanlaista kaikkialla, Vauramo huomauttaa. Sirkuksen koko kameran takana voi vaihdella, mutta näyttelijän työn kannalta luova hetki on samanlainen kaikkialla. Kansainvälisissä tuotannoissa voi kokea jotain sellaista, mitä Suomessa ei voi.
– Jotkut asiat voivat yllättää. Esimerkiksi Italiassa lounastunti kestää puolitoista tai kaksi tuntia, vaikka kello olisi kolme aamuyöllä.