Viitisen vuotta sitten talousvaikuttaja Björn Wahlroos siirsi virallisen asuinpaikkansa Ruotsiin.
Huomattavan varakas Wahlroos on selittänyt muuton taustoja melko epämääräisesti. Ilmeisesti päätöksessä painoi se, että Ruotsissa hänen mittavaa omaisuuttaan verotetaan kevyemmin.
Vähän Wahlroosin perässä eräät kovapalkkaiset Suomessa eläköityneet pörssiyhtiöiden johtajat siirsivät kirjansa Portugaliin. He ovat kommentoineet asiaa Wahlroosiakin niukemmin.
Portugalin verotus mahdollisti sen, ettei Suomesta maksetusta muhkeasta eläkkeestä tarvinnut maksaa veroja.
Wahlroos ja kumppanit tietävät motiivinsa parhaiten, mutta onnellisuustutkijan silmin varakkaiden verosuunnittelu herättää häkellyttävän yksinkertaisen kysymyksen: minkä ihmeen takia?
Miksi ihmiset, joilla on parhaiten varaa maksaa veronsa, vaivautuvat mihinkään operaatioon välttääkseen niiden maksamista?
Onnellisuuden tutkijalle veropakolaisuus on muistutus siitä, miksi utopiat yhä onnellisemmasta yhteiskunnasta eivät tahdo käydä toteen.
Kaikki utopiat ovat sössineet itse itsensä
Suhdanneteorioistaan tunnettu taloustieteilijä John Keynes ennusti 90 vuotta sitten, että kun kehitys ja teknologia yltävät tarpeeksi pitkälle, päädymme yhteiskuntaan, jossa ihmisten ei tarvitse enää raataa elantonsa eteen.
Vaurautta ja vapaa-aikaa on molempia niin paljon, että ihmiset voivat rauhassa keskittyä harrastuksiinsa ja itsensä toteuttamiseen.
Ennuste meni jokseenkin turvalleen.
Nyt toinen puoli ihmisistä pelkää jäävänsä automaation vuoksi ilman työtä. He murehtivat toimeentuloaan, eivätkä todellakaan koe toteuttavansa itseään.
Töissä olevia puolestaan hiostetaan ponnistelemaan entistä enemmän vapaa-aikansa kustannuksella.
Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen tietää hyvin, miksi Keynesin ennuste meni pieleen. Hän on tuoreessa kirjassaan Onnellisuuksien oivaltaja, mitä tiede kertoo onnesta myllännyt läpi onnellisuuden tieteellisen tutkimuksen koko kirjon.
Keynesin erehdys vaivaa Ojasen mukaan muitakin utopioita, eli ihanteellisia tulevaisuudenkuvia.
Vaikka tarpeita voi tyydyttää, haluille ei riitä mikään.
Markku Ojanen
– Ne ennustavat aina, että työnteko helpottuu ja vapaa-aika vastaavasti lisääntyy, Ojanen sanoo.
Kehityksen pitäisi johtaa siihen, että on helpompi olla tyytyväisempi kuin ennen, mutta utopiat kompastuvat ihmisluontoon.
– Keynes ei tullut ajatelleeksi, että vaikka tarpeita voi tyydyttää, haluille ei riitä mikään. Niitä tulee aina lisää. Jossain vaiheessa alamme pitää halujamme tarpeina ja tunnemme jatkuvaa tyytymättömyyttä, Ojanen pohtii.
Sama mekanismi selittänee, miksi rikkaita riepoo maksaa veroja – ja riepoo se kyllä köyhiäkin.
Mikä on tarpeeksi?
Meissä kaikissa asuu pieni Wahlroos. Riippumatta siitä, missä päässä varakkuuden janalla seisomme, kysymme aina itseltämme, onko minulla tarpeeksi.
Toimeentulon niukassa päässä ilmiö tunnetaan nimellä suhteellinen köyhyys.
Suhteellinen köyhyys ei viittaa siihen, kuinka köyhä ihminen on oikeasti. Termi ei kerro, kuinka huonosti ihminen saa tarpeitaan tyydytettyä. Sen sijaan se kertoo, kuinka paljon huonommin koemme saavamme tarpeemme tyydytettyä verrattuna muihin.
Kokemus köyhyydestä on kokijalleen täyttä totta.
Kun koululaisen vanhemmat eivät voi ostaa lapselleen merkkivaatteita, vaikka kaverit kulkevat niissä, lapsi kokee perheensä aidosti köyhäksi.
Koko oikeudentajumme on rakentunut niin, että haluamme hyvän kohtelevan meitä tasapuolisesti. Ei kenestäkään tunnu reilulta, jos vaikka samasta työstä ja samanarvoisesta suorituksesta joku toinen saa paljon suurempaa palkkaa.
Vauraassa yhteiskunnassa raha ei enää tee onnelliseksi
Jos onnellisuutta tarkastellaan yhteiskunnan tasolla, varallisuus ja onni kulkevat käsi kädessä vain lyhyen matkaa.
Sen jälkeen kun perustarpeista ei tarvitse enää murehtia, rahan ja onnen suhde muuttuu monimutkaiseksi.
Tutkijat ovat huomanneet, että vaurauden lisääminen ei enää lisää onnellisuutta samassa suhteessa.
Ilmiö tunnetaan Easterlinin paradoksina.
Amerikkalainen tutkija Richard Easterlin väitti jo vuonna 1974, että vaurauden kasvu ei näy onnellisuuden lisääntymisenä.
Teoriasta kiistellään. Pari vuotta sitten Easterlin puolusti havaintoaan esimerkillä Yhdysvalloista.
Hän osoitti, että kun USA:ssa kansantulo henkeä kohden on 40 vuodessa kolminkertaistunut, samaan aikaan mitattu onnellisuus ei ole kasvanut – pikemminkin vähentynyt.
Samansuuntainen tulos pätee Easterlinin mukaan moniin muihinkin kehittyneisiin maihin. Vauraus korreloi vain vähän onnellisuuden kanssa.
Jos seisoo leipäjonossa tai tonkii ruokaa kehitysmaan kaatopaikalla, raha tekee varmasti onnelliseksi. Mutta vauraissa kehittyneissä yhteiskunnissa, joissa arki sujuu eikä ole täynnä pärjäämisen uhkia, raha ei kasvata väestön onnellisuutta.
Ihminen kestää mitä tahansa – paitsi hyvinvointia
Onko mahdollista, että olemme ulosmitanneet hyvinvoinnista kaiken onnellisuuden, jonka siitä voi saada?
Hyvinvoinnin arki ainakin näyttää monella tapaa ristiriitaiselta.
Enää ei nähdä nälkää. Ennen rikkaat olivat lihavia ja köyhät laihoja. Nyt köyhät erottaa siitä, että heillä on painonhallintaongelmia ja lihavuudesta johtuvia terveysongelmia.
Samaan aikaan sekä köyhiä että rikkaita uhkaavat uudet elintasosairaudet.
Sairaanhoito on parempaa kuin koskaan, mutta masennus ja mielenterveysongelmat valtaavat alaa.
Ihmiset ovat vapaampia kuin koskaan. Parisuhteet solmitaan vapaaehtoisesti molemminpuolisesta rakkaudesta. Silti yksinäisyys ja ihmissuhdeongelmat rehottavat ja väki haikailee yhteisöllisyyden perään.
Tulkinnoista ollaan erimielisiä.
Esimerkiksi masennuksen suhteen kiistellään siitä, onko kyse taudin lisääntymisestä vai diagnoosien tarkentumisesta.
Tuntuu siltä, että aina kun onnesta saa otteen, se luiskahtaa käsistä pois kuin märkä saippua.
Professori Ojanen sanoo, että juuri näin näkyy se, että halumme laajenevat ja alkavat muuttua uusiksi tarpeiksi. Kehityksen myötä odotuksemme alkavat kasvaa.
Lisääntyvästä vauraudesta emme tule enää onnellisemmaksi.
Markku Ojanen
Monet tutkijat pohtivat nyt, ollaanko kehittyneiden yhteiskuntien onnellisuudessa tultu tasolle, josta ylemmäs – ainakaan yhteiskunnan toimin – ei voi päästä.
– Alan kallistua tälle kannalle, Ojanen sanoo.
– Voi olla, että esimerkiksi tasa-arvossa päästään vielä eteenpäin, mutta lisääntyvästä vauraudesta emme varmaan enää tule onnellisemmaksi. Sitä paitsi sitä vaurautta pitäisi tasoittaa länsimaiden ulkopuolelle.
Onnellinen valtio on kristillinen ja sillä on progressiivinen verotus
Viime keskiviikkona YK:n onnellisuusraportti julisti mittauksessaan Suomen maailman onnellisemmaksi maaksi. Pohjoismaat ovat keikkuneet mittausten kärkisijoilla jatkuvasti.
Jos se ei johdu vauraudestamme, mistä se sitten johtuu?
Ojasella on yllättävä selitys. Hänen mukaansa yksi syy voi olla Pohjoismaiden protestanttinen, kristillinen etiikka. Protestanttisilla yhteiskunnilla näyttää olevan vahva yksilöstä huolehtimisen idea, hyvä hallinto ja vähän korruptiota.
– Kun karttaa katsoo, monet onnelliset valtiot ovat protestanttisia, Ojanen sanoo.
Kirjassaan professori on etsinyt selitystä myös tutkimuksista, joissa pohditaan, millainen yhteiskuntapolitiikka edistäisi onnellisuutta.
Tutkijoiden suosituslistalla on kaikki se, joka nykyisessä hallitusohjelmassa ei lue.
Onnellisuudella tuntuu olevan yhteys maltilliseen työaikaan, pitkiin hoitovapaisiin ja runsaaseen vapaa-aikaan – ja ehkä yllättävimpänä kaikista – progressiiviseen verotukseen.
Verotus on progressiivista, kun suurituloiset maksavat suuremman osan tuloistaan veroja kuin pienituloiset. Sillä tavalla progressiivinen verotus tasaa myös tuloeroja.
Onnellisuus asuu oikeudenmukaisuudessa
Ojasen mukaan progressiivista verotusta ja onnellisuutta yhdistää se, että verorasituksen jakaantuminen maksukyvyn mukaan koetaan oikeudenmukaiseksi.
– Kokemus oikeudenmukaisuudesta heijastuu hyvin vahvasti yhteiskunnassa koetun onnellisuuden määrään, Ojanen sanoo.
Kysymys oikeudenmukaisuudesta värisee myös suomalaisen tuloerokeskustelun ytimessä.
Kokemus oikeudenmukaisuudesta heijastuu vahvasti onnellisuuden määrään.
Markku Ojanen
Suuria tuloeroja kannattavat perustelevat kantaansa usein sillä, että mahdollisuus ylenmääräisiin palkintoihin kannustaa yrittämään. Siitä koituu työtä, varallisuutta ja hyvää muillekin.
Näin tuloerojen kannattajat asemoivat itsensä siihen joukkoon, joka yhä piirtää yhtäläisyysmerkit varallisuuden ja onnellisuuden välille.
Tuloerojen vastustajat taas ovat huolissaan siitä, että yhteiskunta ei ole oikeudenmukainen, jos jotkut saavat valtavia palkintoja ja toisten on tyytyminen kohtuuteen.
He kysyvät: jos yhteiskunta ei ole oikeudenmukainen, onko se silloin onnellinenkaan?