KAJAANI Pirkko Carpenter istuu kerrostalokotinsa keittiönpöydän ääressä ja katselee valokuvia Muonan kylältä, Etelä-Malawista. Yhdessä kuvassa pieni poika katsoo totisena suoraan kameraan. Toisessa kuvassa koululaiset istuvat oppitunnilla suuren puun varjossa.
Tämän saman pöydän äärellä perustettiin viisi vuotta sitten yhdistys, jonka tavoitteena on tukea koulutusta yhdessä Afrikan köyhimmistä maista.
Malawin Lasten ja nuorten avuksi -yhdistyksessä tällä hetkellä on kymmenisen aktiivijäsentä Kajaanissa ja Oulussa, mutta jäseniä on ympäri maata. Yhdistyksen myyjäisillä, kirpputoreilla ja aineettomilla lahjoilla keräämät varat menevät lyhentämättöminä koulurakennusten (Kainuun Sanomat) rakentamiseen.
– Olemme siinä onnellisessa vaiheessa, että ensimmäinen koulurakennus on kattoa vaille valmis. Siinä on kaksi luokkahuonetta ja opettajien huoneet keskellä. Se on ollut kovan ponnistelun tulos, mutta nyt se on totta, yhdistyksen puheenjohtaja Pirkko Carpenter kertoo hymyillen.
Yhdistyksen tarkoituksena on rakentaa vielä kolme koulurakennusta eli peruskoulu 1.–8. -asteelle. Samalla on rakennettava opettajien asunnot, koska muuten opettajia ei saada syrjäiselle maaseudulle. Yhden koulurakennuksen ja opettajien asunnon rakentaminen maksaan noin 30 000 euroa.
– Se on suuri urakka, mutta myös mahtava haaste. Olemme ajatelleet, että tästä eteenpäin joka vuosi rakennetaan yksi koulurakennus ja opettajien asunto. Uskomme, että se toteutuu. Jos ei tässä aikataulussa, niin joku päivä peruskoulu on valmis, Carpenter sanoo.
Pienet yhdistykset eivät näy tilastoissa
Suomessa on monia pieniä yhdistyksiä, jotka ovat syntyneet ihmisten auttamishalusta. Carpenterin perustaman yhdistyksen tavoin ne eivät aina ole esimerkiksi kehitysyhteistyön kattojärjestö Kepan jäseniä, joten tarkkaa lukumäärää on vaikea arvioida.
– Tiedän monia järjestöjä, jotka ovat käynnistyneet siitä, että on esimerkiksi matkustettu johonkin kehitysmaahan tai on tutustuttu ihmisiin tai järjestöihin, jotka tekevät hyväntekeväisyystyötä. Silloin on haluttu kerätä pieni porukka tukemaan, ja tekemään esimerkiksi kummitoimintaa lasten hyväksi, kertoo asiantuntija Auli Starck Kepa ry:stä.
Suomalaisten auttamishalu on kasvanut. Kepan viime vuonna tekemän selvityksen mukaan kansalaisjärjestöt keräsivät vuonna 2016 vähintään 110 miljoonaa euroa kehitysyhteistyöhön ja tekivät 460 000 tuntia vapaaehtoistyötä. Edellinen selvitys tehtiin vuonna 2014, jolloin järjestöt keräsivät yksityisiä lahjoituksia noin 90 miljoonaa euroa ja vapaaehtoistyötä tehtiin järjestöissä arviolta 90 000 tuntia.
– Vaikka julkisuudessa on hyvin paljon myös kriittisyyttä esimerkiksi maahanmuuttoa kohtaan, suomalaiset ovat edelleen halukkaita toimimaan tällä tavalla, Starck sanoo.
Ihmiset eivät voi elää niin, että jos jollakin on tummempi ihonväri, hän ei voi tehdä samoja asioita kuin minä.
Pirkko Carpenter
Kehitysyhteistyön tavoitteena on saada toiminta paikan päällä kestävälle pohjalle, jotta se ei olisi riippuvainen siitä, tuetaanko toimintaa jatkossa Suomesta. Tämä on otettu jo huomioon kajaanilais-oululaisessa yhdistyksessä.
– Teemme yhteistyötä paikallisten kouluviranomaisten kanssa. Kun koulu valmistuu, luovutamme sen virallisesti valtion hallintaan. Silloin he vastaavat pätevien opettajien palkkaamisesta ja ottavat koulun huollon käsiinsä. Muuten me pysymme siellä ihan samalla tavalla kuin tähän asti, kertoo Malawin Lasten ja Nuorten Avuksi -yhdistyksen puheenjohtaja Pirkko Carpenter.
Kaipaus Afrikkaan vei Malawiin
Carpenter vietti lapsuutensa maaseudulla. Hän katsoi maailmaa suppeasta näkökulmasta – mielikuva Afrikasta oli hyvin värittynyt. Afrikka oli kaukainen, mystinen ja jopa pelottava.
– Ajateltiin, että ihmiset ovat pakanoita, eikä heillä ollut ruokaa. Afrikka oli täynnä seikkailua, jännitystä ja selviytymistarinoita. Se kiehtoi mielikuvitusta: miten jossakin voi olla niin erilaista, Carpenter kertoo.
Ensimmäisen kerran Carpenter tapasi afrikkalaisia keskikoululaisena. Nuoren tytön auttamishalu heräsi, kun Kajaanissa kävi vieraita Namibiasta. Hän ajatteli jo silloin, että mitä voisi tehdä, koska ongelmat ja tarpeet olivat niin suuria.
Carpenterin kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin syveni. 1970-luvulla, apartheid-aikana, Carpenter pääsi eurooppalaisen opiskelijaryhmän mukana Etelä-Afrikkaan etsimään mahdollisuuksia, miten mustia opiskelijoita voidaan auttaa.
– Todellisuus iski vastaan. Miten yhteiskunnallinen järjestelmä voi perustua totaaliseen ihmisten erottamiseen toisistaan? Se ei mahtunut käsityskykyyni. He opiskelivat henkensä kaupalla. Ihmiset eivät voi elää niin, että jos jollakin on tummempi ihonväri, hän ei voi tehdä samoja asioita kuin minä, Carpenter kertoo.
Vaikka julkisuudessa on hyvin paljon myös kriittisyyttä esimerkiksi maahanmuuttoa kohtaa, suomalaiset ovat edelleen halukkaita toimimaan tällä tavalla.
Auli Starck
Carpenter asui Etelä-Afrikassa pari vuotta. Hän meni siellä naimisiin ja sai ensimmäisen lapsen. Elämä eriarvoisessa yhteiskunnassa kävi kuitenkin vaikeaksi, joten perhe muutti Englantiin.
– Meillä oli onni asua alueella, missä tapasimme perheitä eri kansallisuuksista, joten lapseni ovat kasvaneet näiden kysymysten kanssa. Eräänä kauniina päivänä ystävystyimme malawilaisen perheen kanssa ja ystävyys on kestänyt viimeiset yli 30 vuotta. Perhe palasi Malawiin, mutta olen säilyttänyt yhteyden sen jälkeen, Carpenter kertoo.
Puun alta luokkahuoneeseen
Muonan kylässä, Malawissa, kyläläiset osallistuvat rakennustöihin innokkaasti. Paikallisen kyläpäällikön lahjoittama tontti on tasoitettu lihasvoimalla ja rakennusten tiilet on tehty käsityönä. Hyväntekeväisyysyhdistys on maksanut palkkaa 50 muonalaiselle miehelle ja naiselle.
Koulusta on tulossa tärkeä koko kylälle, mutta ennen kaikkea lapsille.
– Koulunkäynti on paikallisille lapsille erittäin vaikeaa, koska koulumatkat ovat pitkät ja luokat suuria. Koulua voidaan käydä myös puun alla auringon paahteessa. Luokkien pitäisi olla pienempiä kuin 80 oppilasta ja opetuksen tason tulisi olla korkeampi, koska myös siinä on ongelmia, kertoo yhdistyksen puheenjohtaja Pirkko Carpenter.
Vain 35 lasta sadasta suorittaa Malawissa ala-asteen. Carpenterin mukaan tärkeintä on, että lapsi oppii perustaidot ja pääsee eteenpäin jatko-opintoihin, sillä varsinkin tytöt jättävät koulun usein kesken.
– Siellä päin maailmaa tytöt naitetaan jo 12-vuotiaina. Jokainen vuosi, kun tyttö on koulussa, muuttaa hänen elämäänsä paremmalle tolalle. Nykyisin lapsivaimoilla on lupa tulla takaisin kouluun, kun lapsi on syntynyt, mutta Malawissa asiat muuttuvat vähitellen ja maaseudulla vielä hitaammin, Carpenter kertoo.
Sosiaalinen omatunto saa auttamaan
Hyväntekeväisyys on pienelle yhdistykselle kovaa työtä. Carpenterin mukaan tulokset maksavat kuitenkin vaivan. Hän sanoo uskovansa hyvinvointivaltioon, joka mahdollistaa ihmisille paremman elämän.
– Vaikka olisit köyhä, on tärkeää mennä eteenpäin, ja suomalainen yhteiskunta tarjoaa perusasiat. Olen ollut onnekas, joten haluan antaa mahdollisuuden myös muille. Joillekin lapsille täällä ja siellä kauempana – ne eivät sulje toisiaan pois. Se on sosiaalisen omatuntoni perusta, ja näkyy kaikessa elämässä, Carpenter kertoo.
Carpenter pitää Muonan kyläläisiin yhteyttä päivittäin pikaviestisovellus WhatsAppilla. Malawiin hän aikoo matkustaa seuraavan kerran viimeistään silloin, kun koulu aloittaa toimintansa.
– Voin vain kuvitella sen hetken, kun näen, mitä olemme saaneet aikaan. Se tuntuu varmasti niin onnelliselta ja kiitolliselta. Lapsille ja kyläläisille koulu on jo tärkeä ja tulee olemaan tärkeä. Uskon, että se on juhlan paikka, Carpenter naurahtaa.
Se on mielestäni kaikista ihanin asia: olet tärkeä olit sitten kuka tahansa.
Pirkko Carpenter
Afrikka on opettanut Carpenterille monia asioita, mutta tärkeimmäksi hän nostaa sen, että asenne elämään ratkaisee. Afrikassa on hyvinvoivia ihmisiä, mutta myös todella paljon köyhyyttä. Siitä huolimatta heidän elämänvoimansa on niin voimakas, että he eivät voi pitää sisällään, olivat olot millaiset tahansa.
– He suhtautuvat toiseen ihmiseen hyvin arvokkaasti. Se on mielestäni kaikista ihanin asia: olet tärkeä olit sitten kuka tahansa. Vaikka lapsia on paljon, lapset ovat erittäin tärkeitä. Elämä itse on tärkeää, Carpenter kertoo.