Nyt tarvitaan vähän mielikuvitusta.
Helsingin Kampissa sijaitseva treenikämppä on ryteikkö, jonka muodostavat lukemattomat soittimet, piuhakerät, pedaalit ja kymmenen keskittynyttä miestä. Näky ei tee oikeutta sille, mitä tuleman pitää.
Saimaa esittää lauantaina koko Urheilu-Suomi-albuminsa Helsingin Kulttuuritalolla ja lupailee ainutlaatuista spektaakkelia: valoshowta, videotaidetta ja niin pitkää settiä, että siinä tarvitaan väliaika. Yhtyeen keikoilla on nähty vierailemassa muun muassa Saimaan nokkamiehen, Matti Mikkolan entisiä Tehosekoitin-bändikavereita. Sitä, ketä lavalle tällä kertaa nousee, hän ”ei todellakaan kerro”.
– Meidän keikoilla on ollut jousiryhmää, puhallinsoittajia, kuoroa ja tanssijoita; tavallisia tanssijoita, afrotanssijoita ja hippitanssijoita. Jotain näistä ainesosista varmasti ammennetaan.
Ylen kymmenosaisen dokumenttisarjan kanssa rinta rinnan syntynyt Urheilu-Suomi on 160 minuuttia kestävä tupla-albumi. Sen lisäksi Saimaa aikoo esittää Kulttuuritalolla vanhempaa materiaalia.
Jonkun mielestä koko ajatus voisi tuntua suuruudenhullulta. Vähemmälläkin saa ihmisiltä rahat pois. Mikkolaa ei kuitenkaan houkuttele helpoin tie.
– Meidän mielestä tässä ei ole mitään kreisiä, vaan tämän tekeminen on luonnollinen juttu. Kultsa on niin iso, että saadaan oikea mittakaava ja musan idea välittyy. On iso lava ja iso sali ja hyvä historian havina ja hieno set up.
Luurit päähän ja matkalle
Saimaan melodinen ja viipyilevä post-proge lainailee tarpeen mukaan kaikkia mahdollisia tyylilajeja kasarihevistä souliin. Tiivistettyjen poprallien maailmassa se tuntuu anarkistiselta.
– Samalla tavalla kuin Moldau on sinfoniaa, jonka tarkoitus on herättää mielikuvia virtaavasta joesta, on Urheilu-Suomen musiikki pyritty tekemään sellaiseksi, että se vie ajatukset urheilun maailmaan. Se on samalla myös 1970- ja 80-lukujen ajankuvaa ja meidän nostalgisia muistoja.
Saimaan musiikin idea on tehdä elokuvamusiikkia kuvitteellisiin elokuviin, tai viedä matkalle, Mikkola maalailee.
– Olen itsekin huomannut, että kun kuuntelee työn alla olevia biisejä kaupungilla pyöräillessään, niin samalla tekee tavallaan oman elämänsä soundtrackia. Jos menee pötkölleen, ja laittaa hyvät luurit päähän ja silmät kiinni, niin toivon, että meidän musiikki vie kuulijan johonkin paikkaan.
Mikkola on tienannut elantonsa ja taiteellisen vapautensa säveltämällä ensin kasapäin Suomirock-klassikoita Tehosekoittimelle ja sitten auttamalla muita menestykseen. Hänelle on kertynyt kymmeniä kultalevyjä hiteistä, joita hän on säveltänyt, tuottanut tai soittanut poppareille, iskelmätähdille ja räppäreille.
– Meidän soittajista monet ovat tehneet urallaan jo sen verran kaikenlaisia hittejä ja pikavoittoja, että on tullut tarve tehdä tällaista musabisneksen lainalaisuuksista vapaata juttua.
Saimaan musiikin tekemisen tapa on antiteesi markkinaehtoiselle, läpeensä kasaan puristetulle normipopille, summaa Mikkola.
– Let’s face it: mainostajilla on aina kiire. Sekunnit ovat kalliita. Siksi myös sen musiikin, jota tulee mainosten välissä, on oltava tosi kiireistä. Nykyihminen totutetaan siihen hoppuun, se alkaa tykätä sellaisesta musasta, eikä malta jäädä kuuntelemaan mitään teeman kehittelyä. Silläkin uhalla, että meillä on vähemmän yleisöä, kuin jollain, mitä noilla ehdoilla tehdään, me halutaan tehdä pitkää ja viipyilevää ja kasvavaa musiikkia.
Musiikillinen oman ladun hiihtäminen on myös palkittu. Vaikka Saimaa ei ole pistänyt suurta yleisöä sekaisin, sekä yhtyeen levyt että esiintymiset ovat saaneet kriitikot tyhjentämään kaikki ylisanalaarinsa.
Esimerkiksi Helsingin Sanomat kuvaili Pepe Willbergin ja Saimaan Ruisrock-keikkaa suurteoksi.
"Ajatus Urheilu-Suomesta tuntui hölmöltä unelta"
Saimaa on ollut pienellä liekillä olemassa siitä lähtien, kun Tehosekoitin vuonna 2004 veti piuhat virallisesti irti.
Yhtye keikkaili pitkään varsin harvakseltaan, kunnes räjäytti pankin neljä vuotta sitten. Pepe&Saimaa –albumi sai kautta linjan huippuarvostelut, pokkasi kolme Emmaa ja nosti Pepe Willbergin suuresta unohduksesta hetkelliseen suursuosioon.
Toinen pitkäsoitto, Matka mielen ytimeen, oli cover-albumi, joka paisutteli tutuista kappaleista afrojammailu- ja psykedeliaversioita. Levyllä on esimerkiksi lähes 16 minuuttia kestävä tulkinta Dingon Levottomasta tuhkimosta.
Kolmas levy, Urheilu-Suomi, sai alkunsa, kun Yle tilasi Mikkolalta tunnusmusiikin samannimiseen dokumenttisarjaan. Sen sijaan, että olisi tehnyt, mitä alun perin tilattiin, Mikkola sävelsi Saimaan kanssa koko sarjan soundtrackin.
Albumista tuli omilla jaloillaan seisova itsenäinen taideteos.
Neljäs on jo tekeillä, ainakin Matti Mikkolan korvien välissä. Hän ei ”todellakaan kerro”, mitä se pitää sisällään. Paitsi sen verran, että se on taas jotain ihan muuta.
– Meille on tärkeää, että me viihdytään itse ja koetaan mielekkääksi kaikki ratkaisut, joita me tehdään. Sen takia meidän pitää yllättää myös itsemme. Urheilu-Suomi oli juuri sellainen tapaus: vielä vuosi sitten meistä kuulosti ihan absurdilta koko idea. Tuntui vähän siltä, kun selittäisi aamulla murokulhon äärellä, että hitsi, mä näin hölmöä unta, että me tehtiin jostain urheilusta kokonainen levy.
Älytön idea osoittautui Mikkolan mukaan yhtyeen kannalta parhaaksi mahdolliseksi. Siksi seuraavankin albumin teema tulee puun takaa.
– Jotkut ovat kyselleet, että teemmekö seuraavaksi teemalevyn hyvistä viineistä ja juustoista, tai rautateiden historiasta. Sopisi kuulemma tyyliin.
Lähestyvän kesäkauden Saimaa kuitenkin vielä viettää Urheilu-Suomen parissa. Vaikka Kulttuuritalon lauantainen keikka menisi sivu suun, voi yhtyeen nähdä valikoiduilla festivaaleilla.
Esiintymisiä on luvassa vain kourallinen kahdesta erittäin pätevästä syystä. Niistä toisella on ikää kuukauden verran ja se herätti Mikkolan haastattelupäivän aamuna viideltä.
– Kesä näyttää kivalta, mutta me ei pyritä kiertämään jokaista niemennotkoa. Me ei haluta tehdä tästä mitään rutiinia, se ei sovi meille. Lisäksi sain pienen pojan ihan hiljattain ja haluan olla kotona paljon.
