Jos pitäisi valita kymmenen kaikkien suomalaisten tuntemaa kotimaista lasiesinettä, niin listasta löytyisivät taatusti Alvar Aallon maljakko ja Oiva Toikan lasilinnut. Hattuni syön, jos mukana ei ole Mondo -lasi.
Tiedättehän, tuo pallonpyöreä viinilasi, jonka jalassa vaaleanvihreä tai vaaleansininen väri vaihtuu kirkkaaksi, Iittalan huippusuosittu tuote. Modernin muotoilun klassikko.
Mondo -lasisarjan on suunnitellut Kerttu Nurminen, lukuisten suomalaisten rakastamien käyttölasiesineiden äiti.
Hänen luomastaan uniikista lasitaiteesta ovat keräilijät meillä ja maailmalla jo vuosia maksaneet huimia summia.
Onko nimi Kerttu Nurminen tuttu? Monelle ei. Muotoilija ei ole välittänyt pitää melua itsestään.
Tästäkin jutusta 75-vuotias Nurminen olisi mieluiten kieltäytynyt. Kotona Nuutajärvellä on meneillään vaativa keittiöremontti, ja hänen Suomen Lasimuseoon juuri avattu näyttelynsä Luontomatkalla lasin ihmemaassa on vienyt aikaa ja voimia.
Museoväen lempeä painostus auttoi. Tapaamme näyttelyssä, keskellä pariasataa Nurmisen pitkän uran aikana syntynyttä tuttua lasiesinettä ja upeita värikylläisiä taideteoksia.
Nurminen on pitkä ja hoikka, ystävällinen ja huumorintajuinen. Ja vaatimaton. Hänestä näyttelyssä olisi pärjätty vähemmälläkin määrällä tavaraa.
Lajinsa viimeinen, "kuin Saimaan norppa"
Kerttu Nurminen teki koko 35-vuotisen elämäntyönsä Nuutajärven lasitehtaan muotoilijana.
Hänen kollegojaan olivat sellaiset suomalaismuotoilun suuret nimet kuin Kaj Franck, Oiva Toikka ja Heikki Orvola.
Kun Nurminen vuonna 2007 jäi eläkkeelle, hän oli suomalaisen lasiteollisuuden ainoa ja vihoviimeinen kuukausipalkkainen muotoilija. Häneen päättyi merkittävä luku maamme maineikasta muotoiluhistoriaa.
– Jossain lehdessä kirjoitettiin, että olen lajini viimeinen. Tunsin olevani Saimaan norppa, Nurminen purskahtaa huvittuneena.
Hän viittaa Juha Watt Vainion Vanhojapoikia viiksekkäitä -lauluun, jossa Saimaan saaressa asuva yksinäinen mies vertautuu norppaan. Molemmat ovat lajinsa viimeisiä.
Nykyinen lasimaailma – tai astiateollisuus ylipäätään – ei enää kaipaa muotoilijoiksi materiaalin taitajia, pitkänlinjan asiantuntijoita.
Nyt suunnittelijoiksi haalitaan julkkiksia, Suuria nimiä. Kuten tv:stä tuttu brittikokki Jamie Oliver, Nurminen keksii.
Superkokin nimissä on maailmalla tuotettu jo monet lasistot ja astiastot. Piut paut sille, onko julkimo koskaan edes nähnyt sulaa lasimassaa.
"Kuka hullu julkimoksi tai professoriksi haluaa?"
Kerttu Nurminen olisi voinut olla Suuri nimi, suoranainen julkkismuotoilija. Uran näytöt olisivat totisesti riittäneet.
Hänet on useasti palkittu ja teoksia on hankittu maailmalla arvostettuihin museoihin. Moni muotoilijan suunnittelema talouslasi on myynyt kuin häkä.
Media kärkkyikin kirjoittaa miesvaltaisessa lasimaailmassa menestyvästä muotoilijarouvasta, tämän garderobista ja yksityiselämästä.
Turhaan kärkkyi. Nurmista ei sen sortin julkisuus kiinnostanut. Ei tipan tippaa. Hänestä julkimoita, sarpanevoja ja muita riitti taideteollisuudessa riittävästi muutenkin.
– Olen niuhottaja, joka sanoi toimittajille, että en halua teitä kotiini. Jos te haluatte jutun, se on tehtävä siitä työstä, jota teen. Mutta toimittajat halusivat enemmän, he halusivat rakentaa julkkiksia.
Nurminen jäi suosiolla näkyvämpien ja äänekkäämpien mieskollegojensa varjoon. Salaa hän oli joskus huvittunut miesten kotkotuksista, kuten kiitoksenkipeydestä.
– Tiedän, että monen miehen unelma on saada professorin arvonimi. Minusta se on tyhmä juttu. Mitä semmoisella arvonimellä tekee? Se saatetaan kirjoittaa joskus kirjekuoreen, mutta eiväthän ne enää edes kulje. Mitä merkitystä sillä on onnelliseen elämään?
Muotoilijaksi palkkakuittien ja käryävän kuusipuun kautta
Kerttu Nurmisen tie lasin pariin oli mutkainen.
Isonsiskon jäljissä hän opiskeli merkonomiksi. Aikansa palkkakuitteja huonekalukauppa Askossa kirjoitettuaan ja sisustussuunnittelijan uraa pähkäiltyään Nurminen hakeutui Taideteolliseen oppilaitokseen (nykyinen Aalto-yliopisto) keraamikkolinjalle.
Opettajana toimi arvostettu muotoilija ja Nuutajärven lasitehtaan johtava suunnittelija Kaj Franck. Nurmisen valmistuttua Franck bongasi tämän tehtaalle harjoittelijaksi.
Elettiin kesää 1970. Pieni pirkanmaalainen Nuutajärven kylä tehtaineen ui Kertun sydämeen. Keraamikko rakastui lasiin.
– Lasinteko on ihana prosessi, kuuma ja nopea. Lasi ei "kuole" uunissa kuten savi. Saviesineet ovat ennen polttoa muhkeita ja eläviä, mutta uunissa ne muuttuvat kuiviksi möhkäleiksi. Ne pitää herättää henkiin lasituksilla ynnä muilla keinoin. Lasi sen sijaan on polton jälkeen heleää, ilmavaa ja kirkasta, Nurminen hehkuttaa.
Uran alkuun mahtui sähläämistä. Esimerkiksi kun piti opetella lasimuotintekoa.
Nurminen löysi puuverstaalta laudan ja kyhäsi siitä ristikuvioisen muotin. Kun puumuotti lasihytissä sai sisäänsä kuuman lasimassan, se alkoi kärytä paksua mustaa savua.
Nuori harjoittelija oppi kerralla, hytin miesten naureskellessa partaansa, että muotti pitää tehdä lepästä. Ei koskaan kuusesta.
Vuonna 1976 Nurminen sai valmiiksi ensimmäiset sarjatuotantoon yltäneet työnsä, ei mitkään koolla pilatut esineet, mutta sitäkin veikeämmät: Tipu -sarjan munakupin, suola- ja pippurisirottimen.
Tuolloin Kertun sydämen oli – lasin lisäksi – ehtinyt valloittaa nuutajärveläinen puhaltajamestari Olavi Nurminen.
Suurperheen äiti ja luonnon rakastaja
Olavi Nurmisen naidessaan Kerttu ei saanut vain aviomiestä. Hän sai myös suurperheen. Olavi oli leskimies ja kuuden lapsen isä. Nuorimmainen lapsista oli kuusivuotias.
Pariskunnan ikäero oli huomattava, suorastaan "numerologinen".
– Minä olin 28-vuotias, kun me menimme naimisiin, Olavi oli 43. Minä taas olen syntynyt vuonna -43 ja Olavi puolestaan -28, Kerttu nauraa hauskaa sattumaa.
Hän kertoo, että joskus Nuutajärven pienet ympyrät ja suuri perhe ahdistivat. Silloin piti päästä Helsinkiin tuulettumaan.
– Siellä kuitenkin huomasin, että ystävättärillä lastensa kanssa oli sama tilanne kuin minulla maalla. Eivät hekään pääkaupungin kulttuuririentoihin ehtineet.
Nurmisen pesue eli elämäänsä Nuutajärvellä lähes omavaraistaloudessa.
Lähijärvillä pyydettiin kalaa vuoden ympäri. Marjat ja sienet kerättiin metsästä ja vihannekset perheenemäntä kasvatti omassa rehevässä puutarhassa.
Luonto on ollut myös Kerttu Nurmisen työn suurin innoittaja. Hänen teoksissaan vesi läikehtii, puut viheriöivät, hedelmät tanssivat ja taivas sinertää.
– Olen yrittänyt töilläni välittää luonnon tunnelmaa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta pyrähtää pöpelikköön tai pusikoihin aina halutessaan. Esineen kautta voi aistia ja tuntea sen hyvän, mitä meillä on, ilman, veden ja väljyyden, Nurminen uskoo.
Vetelän kahvin kuppi ja julman iso lasi
Nuutajärven lasitehtaan muotoilijana Kerttu Nurmisen pääasiallinen tehtävä oli suunnitella tuotteita sarjatuotantoon. Menestyneitä, jopa huimaa suosiota saavuttaneita lasituoteperheitä syntyikin tasaiseen tahtiin.
Koskaan ei kuitenkaan voinut olla varma, mistä tuotteesta tulee myyntimenestys, mikä floppaa.
Esimerkiksi puristelasinen aamiaisastiasto Pauliina (1982). Se on Nurmisen lempiastiasto. Siihen kuuluvat kulho kätevine kansineen, kahvikuppi lautasineen, juomalasi ja muut tykötarpeet. Suunnittelijansa harmiksi suomalaiset eivät ottaneet astiastoa omakseen.
– Ihmiset moittivat, että kahvi ei maistu oikealta lasisessa kupissa. Kahvin maku on siinä muka vetelämpi kuin porsliinisessa tai keraamisessa kupissa, Nurminen ihmettelee.
.
Nurmisen muotoilemista lasistoista, eli erikokoisten pikarien sarjoista, tunnetuin on Mondo (1988–2008).
Nurminen halusi siinä ottaa etäisyyttä eurooppalaiseen juomalasiperinteeseen, jossa määrätään millilleen, minkä kokoisesta ja muotoisesta lasista mikäkin juoma tulee juoda.
– Halusin tehdä pohjoismaisen rennonrehvakkaan lasisarjan, jossa on vain neljä erikokoista lasia: oikein julman iso, iso, sitten vähän kuin viinilasi ja vielä joku sherrylasi.
Tehtaan johto antoi pitkin hampain luvan Mondoon. Se ei uskonut lasiston myyvän. Toisin kävi. Mondosta tuli yksi Iittalan lasitehtaan kaikkien aikojen menestyneimmistä tuotteista.
Millainen on huippuluokan suunnittelijan näkemys hyvästä talouslasista?
Nurminen pohtii hetken, kohottaa sitten kätensä kuin siinä olisi kuppi.
– Meillä on käsi ja meillä on suu. Kumpikaan ei saa saada shokkia kupista. Se ei saa olla liian painava eikä "kroponen". Ja sitä pitää voida katsoa mielellään aamusta toiseen.
Lasitaiteen maisemamaalari
Talouslasin ja sarjojen suunnittelijalle uniikkien taideteosten tekeminen oli kuin pyhäpäivä arjen keskellä.
Nurmisen taidelasi on usein suuri lautanen, malja tai kulho. Niihin hän on hiekkapuhaltanut tai kaivertanut kuvia eläimistä, rehevistä naisista ja Nuutajärven elämänpiiristä.
Teokset ovat silmiähivelevän upeita. Nurmista onkin ylistetty ranskalaismaalari Henri Matissen veroiseksi viivojen ja muotojen piirtäjäksi, valon ja värin taiturilliseksi vangitsijaksi ja lasitaiteemme maisemamaalariksi.
Ei ihme, että taiteilijan uniikkiteokset on jo vuosikymmenten ajan ostettu näyttelyistä salamannopeasti keräilijöiden aarteiksi.
Nurminen nauraa, että hyvä niin. Ei hänellä itsellään teoksiinsa varaa olisikaan. Hinnat ovat nousseet jopa viisinumeroisiksi.
Nurminen eli lasiteollisuutemme kuihtumisen
Kun Kerttu Nurminen aloitti työnsä lasin parissa 1970-luvun alussa, lasin tulevaisuus näytti vielä auvoiselta. Takana oli pari vuosikymmentä suomalaisen muotoilun kulta-aikaa.
Suomalainen lasiteollisuus kukoisti ja sen korkeatasoiset tuotteet olivat kansallisen ylpeyden aihe.
Sitten koitti vuosi 1973. Tuli energiakriisi ja EEC-vapaakauppasopimus.
Energiasyöppöjen lasitehtaiden kustannukset kohosivat pilviin ja ulkomailta alkoi vyörytä Suomeen halpaa, täysautomaattisesti tuotettua lasia. Lasitehtaat menivät konkurssiin toinen toisensa jälkeen, suuremmat ostivat pienempi.
Nurmisen työnantaja, vuonna 1793 perustettu Nuutajärven lasitehdas pärjäsi silti aika ajoin jopa hyvin. Omistajat tosin vaihtuivat tiuhaan. Kun lasitehdas vuonna 2014 lopetettiin, se oli osa Iittala-konsernia.
Maamme kymmenistä lasitehtaista jäljellä on enää yksi, Iittala Kanta-Hämeessä. Lisäksi Suomessa toimii lukuisia pieniä, muutaman lasiammattilaisen pyörittämiä lasipajoja, studioita.
Myös Nuutajärven kylässä on useita lasipajoja. Niiden yhteisnäyttelyihin eläkeläisrouva Kerttu Nurminenkin on osallistunut uniikkiteoksillaan, joita on pikkuhiljaa tehnyt vuokraamassaan työhuoneessa.
Nyt siitä on pitänyt luopua. 75-vuotiaat sormet eivät enää kestä lasin työstämistä.
Haastatteluun varattu aika on ylittynyt, Kerttu Nurmisella on hoppu rautakauppaan keittiöremonttitarpeita ostamaan.
Saako pitää palopuheen? hän kysyy yllättäen.
– Muovin käyttö on kohta pannassa. On korkea aika satsata kestäviin materiaaleihin, puuhun, keramiikkaan ja lasiin. Kulttuuriin, jossa esineitä käytetään kymmeniä vuosia. Voi olla, että näemme vielä lasin uuden tulemisen.